Reissunaista painaa

Mutta taas viedään! Tällä kertaa suuntana manner, Saksa, Hannover ja Wolfsburg. Viimeisen kolmen viikon aikana, tämä viikko mukaan luettuna, oon nukkunut kolmessa eri sängyssä joka viikko. Alkais hintsusti tuntumassa päässä, selässä ja jääkaapissakaan ei ole kuin valo. Ja kolme porkkanaa.

Työtkin tuntuu vaan kasaantuvan. Vaikka niin mallikkaasti väikkäriäni välttelen. Korea-projekti on ihan päätön. Suosittelin eilisessä skypessä toveri SP:tä jättämään koko homman hetkeksi oman onnensa nojaan. Kärvistelee turhautumisessaan kun yliopisto maksoi sille väärin. Tai ei maksanut. Luulin, että maksoivat mullekin väärin. Kävi ilmi, että maksoivat aiemmasta duunista väärin. Verottivat vaan £540 ylimääräistä. Neljässä kuukaudessa. Jonkinlainen saavutus varmastikin.

Törmäsin ilman ennakkovaroitusta lähes tulkoon siihen artikkeliin, jota ollaan kirjottamassa S:n kanssa. Ei hirveästi naurattanut. Muuten luonnostelun kolmas kierros menee verrattaen hyvin. Tarkoitus olis tehdä siitä taas S:n ongelma ennen joulua, sillä heti miten joulun jälkeen saanen tietää hyväksyttiinkö mun ensimmäisen oman artikkelin abstrakti. Kääk.

Eilen istuin meidän collegen palaverissa, jossa eri laitosten tulevaisuuden toivot kerääntyy valittamaan asioistaan henkilökunnalle. Kyllähän siinä CV komistuu, mutta lieve-ilmiöinä kalenteri myös pulskistuu ja oma aika supistuu. Tätä yhtä kokousta varten pönötettiin jo pienemällä porukalla alkuviikosta ja ensi viikolla uudestaan hiukan suuremmalla porukalla. Ja mulla on jopa ideoita, miten CV:tä voisi pulskistaa lisää ja samalla ajaa oman latioksen opiskelijain asiaa. Että mitäs hittoa tässä nyt on tapahtumassa??

Tiedossa olis myös kolmet joulukemut viiden päivän sisään. Tuntuu snadilta liiottelulta, mutta toisaalta Sheffieldissä missasin kaikki jouluriennot, että ehkä tää nyt on sitten karma tai jotain.

Talvi kävi kampuksella joulukuun kunniaksi. "Et sä siellä mitään talvitakkia
tarvitse. Ei siellä kylmä tule", sanoivat Sheffieldissä. Eipä. (No ei oikeesti).

Kemut!

Juhlittiin toveri S:n kaksysiä sen kuomien kanssa Cardiffissa eilen.

Biletettiin niin kuin vain nörtit introvertit pystyy. Katsottiin kuusi tuntia Gilmoren tyttöjen uusia jaksoja. Syötiin pizzaa, keksejä, karkkia, sipsiä, poppareita, nachoja, hummusta, guacamolea, salsaa, maapähkinävoita, sipulirenkaita, intialaista. Päälle limua ja kahvia. Gilmore tyylillä.

Eikä edes yököttänyt. Toisin kuin kevättalvella 2012 kun pidettiin edellinen maraton Aberdeenissä. Luovutettiin pahalle ololle sillon pizzan jälkeen. Elämä on karaistanut. Kokemus tuonut malttia ja suunnitelmallisuuta.

Istuttiin kaksin aamua puoli neljään ja parannettiin maailmaa uudelleen puoli kasista eteenpäin. Jatkettiin lauantaita kahvilla ja maapähkinävoikkareilla. Lojuttiin yökkäreissä puoleenpäivään ennen kuin käytiin museossa tsekkaamassa matoja. Samassa rakennuksessa on kuvattu yks mun suosikki Doctor Who jaksoista. Vietettiin päivää niin kuin vain nörtit introvertit pystyy. (Ja mietittiin, että millon viimeksi ollaan kumpikaan samalla tavalla rentoiltu. Yhtä lauantaita lukuunottamatta viime kuussa, edellinen laiska lauantai itelläni oli 7. toukokuuta. Mutta kukapa noita laskee.

Salaa puhuttiin iso kolme-nollastakin jo.
Ja mietittiin, että olisipa oma iso keittiö.
Ja mietittiin, että ollaanpa aikuisia.
Ja sitten mietittiin kakkua.
Ja että ehkä ei nyt ihan vielä sitten kuitenkaan...niin aikuisia.

Yhteiskuntatieteilijä

Olen paikassa nimeltä Goose Butts, Hanhen peput (jep!), luoteis-Englannissa, kivenheiton päässä Skotlannista (oi, kultainen kaipuu!) National Nuclear Laboratoryn kaksipäiväisessä koulutuksessa. PhD ja postdoc ihmisille järjestetty ydinvoima-alan peruskurssi. Minä ja 16 tiedeihmistä, kahdeksasta eri yliopistosta. Pari tyyppiä Sheffieldistä, mutta ei tuttuja.

Kohdellaan kuin kukkaa kämmenellä. Siis minua. Satun tuntemaan kurssin järjestäjän etukäteen.
Kiva kun tulit!
Kai ymmärsit edes jotain mistä puhutaan?
Toivottavasti tää ei oo hirveetä ajanhukkaa!
Haluan esitellä sut yhdelle tyypille.
Mietinkin, että voisit hyötyä tästä.
Jne, jne, jne.

Yksi asia on varma. Kukaan ei lähde täältä tietämättä, että paikalla oli joku outo yhteiskuntatietelijä Exeterissä. Tänään istuttiin läpi neljä esitelmää, joista kahden aikana läsnäolooni/yhteiskuntatieteisiin viitatiin kaksi ja puoli kertaa (vaikka kerran väittelyn arvoisesti, mutta ei ollut aika eikä paikka oikoa epistemisiä erimielisyyksiä ((eli tietoa koskevia filosofia erimielisyyksiä)).
Pönötetään yhteiskuntatieteet kartalle, etc. etc.

On myös mukava huomata, että kolmessa vuodessa on tarttunut tietoa, edes jotain, päähän. Rohkenempa jopa veikata, että niin kauan kun ei sukelleta eksaktiin tieteeseen saatan jopa tietää asioista enemmän kuin moni muu paikalla oleva opiskelija. Ja jottei tässä nyt ihan oma kehu lähtisi löyhkäämään, myönnettäköön, että suuri osa kanssakurssilaisista on vasta tutkimuksensa alkupuolella. Mutta joka tapauksessa. Sain ydinvoima/radioaktiivisuus visassa 11/14 oikein.
Että siinä teille yhteiskuntatieteilijää kerrakseen!

2016...you're fired!

Olipahan taas herätys. Huh, huh.
Helpompi kun Brexit-maailmaan herääminen.
Vähemmän henkilökohtaista.
Vähemmän yllättävää, myös.
No, koska Brexit.

Istuttiin toimistossa tänään muukalaislegioonan voimin hetki ja pyöriteltiin päitämme pienessä punaviherkuplassamme. Suurin osa päivästä meni kuitenkin väikkäriä huokaillessa. Kun ei suju, ei suju. Eikä tunnu ottavan sujuakseen. Lähetin eilen Sheffieldiin SOS-viestin, että nyt seilaillaan itse-epäilyksen myrskyisillä merillä.

Odotan vastausta - jotain, ihan mitä vaan - kuin hukkuva kumilauttaa. Vaan hiljasta on. En tiedä tarvitsenko napakan läpsyn poskelle vai rohkaisevaa seläntaputusta, mutta lievän epätoivon rattaat naksuttaa eteenpäin ja jotain olisi tehtävä.

Tokkopa tiedän, että tämä on myös osa prosessia.
Mutta että myös olisin kyllä sillä tavalla ihan valmis siirtymään vuoteen 2017.
Tai vaikka 2020.

Viime viikonlopun vietin seikkaillen kolleegoiden kanssa Devonissa ja seuraava menee Bristolissa. Että saapahan pää vähän väikkärilepoa, vaikkakin melkein mielummin hakkaisin päätä läppärin ruutuun. Josko vaikka auttaisi itsekriittisyyteen tuhoamalla harmaan aivosolun tai pari.

210 päivitys

Helsingissä lumettaa. Täällä ei talvesta tietoakaan. S poppoineen vei epävakaisen sään takaisiin Sheffieldiin. Hyvä niin. Istuin tänään ylipitkällä kofeiinisella lounaalla nurtsilla oravia katsellen. Aurinko paistoi ja oli lämmin. Aamut ansaitsevat jo hanskat ja paksumman kaulaliinan, päivisin on silti ihan toukokuu. Siitä huolimatta kaupunkiin ilmestyi ensimmäinen joulukuusi männä viikonloppuna. Geenit huutavat kylmää ja kuuraa, mutta niitä ei täällä parane odotella varoitettiin.

Kämpillä boileri heitti veivinsä. Jo joskus aikaa sitten. Kämppis I on hytissyt alakerran huoneessaan. On sitä itselläkin iltaisin ollut vähän vilu. Mutta kuumavesipullo ja sähköpeitto. Sydän ja silleen. Ei niitä onneksi samaan aikaan ole tarvinnut. Ja tuskin tulee tarvitsemaankaan. Uuden boilerin pitäisi saapua lauantaina. Toivossa on hyvä elää.

Vuokraisäntää ei kiinnosta vuokrankeruu, niin en ole varma kuinka paljon sitä kiinnostaa boilerikaan.

Ensimmäinen otos

Tänä aamuna tein tuttavuutta ensimmäisten väikkäri-kyynelten kanssa.
(Voi olla, että niitä on ollut aiemmin, mutta mieleen ei ole jäänyt muuta kuin ne esi-väikkäri kyyneleet lajia ei mun pitänyt saada tätä väikkäriä, enkä ees halua muuttaa Skotlannista!) S tuli eilen kaupunkiin. Viikoksi. Käytiin läpi mun "luonnos". Kävi ilmi, että se ei ollut luonnos vaan "vain" useampi sivu tekstiä. Hyvää ja huonoa. Kohtalaista ja erinomaista. Mutta niin paljon puutteita. Kaikki sitä, mitä odotinkin. Hyvillä mielillä otin palautteen vastaan ja olin joka asiasta samaa mieltä. Mentiin syömään ja oli kivaa.

Tänään luin palautteen. Saman palautteen, minkä eilen sain suullisesti ja päässä räjähti. Ehkä joku papattimatto tai mitä niitä nyt on. Luetussa sanassa on voimaa. Ja sitten seurasi järkytys. Ne pirun kyyneleet. En odottanut niitä, eikä nekään odottanut, että olisin mitenkään ehtinyt valmistautua niiden tuloon. Tulivat vaan. Valtavina ja pitelemättöminä. Olin tyytyväinen, että olin yksin toimistossa. Silti menin vessaan turvaan. Varoiksi.

Kyyneleisiin saattoi vaikuttaa väsymys ja shokki. Väsymys, joka on kertynyt kesälomasta. Oon juossut kilpaa aikaa ja omia resurssejani vastaan. Nyt kun S tuli, kaikki jotenkin kristallisoitui. Se oli tässä nyt. Tää on totta. Me ollaan täällä. Sheffieldiä ei enää oo. Istuttiin tänään kahvilla. Tuijotettiin hiljaa sumuun (kaikki oli tosi teatraalista. Tosi film noir.). Oon ihan puhki, tuli todettua siinä. Käskettiin ottamaan aikaa. Paljon on muuttunut ja lyhyeen aikaan. Salaa suren jo perjantaita kun S lähtee takaisin Sheffieldiin. Tuki lähtee. Vaikka saahan sen aina sähköisesti kiinni.

Niin ja se shokki. Shokki lähinnä tästä.

Ostin sunnuntaina uusia keittiöveitsiä. Naureskelin kun kysyivät henkilötodistusta niitä ostaessa. Maanantai-aamuna kello kahdeksan tajusin miksi. Ovat asteen terävämpiä kuin mihin olen tottunut. Veitsi sujahti sujuvasti kiwistä sormeen. Tunsin kuinka liha leikkaantui. Sain sitten soittaa kaverille, josko vois viedä mut tulvivine sormineni ensiapuun.

...haloo....?
Sori, että herätän ja soitan näin aikaseen, mutta tarttisin pientä palvelusta.
Mmm...
Leikkasin sormeen ja luulen, että mun pitäis mennä sairaalaan. Jos voisit heittää? Sori.

Hoitajilla oli huoli, että leikkasin hermoihin asti. Kaikki tutkittiin. Hermot kunnossa ja viikon päästä sormikin. Kaksi tikkiä. Toivoin kolmea. Puhtaasti katu-uskottavuuden nimissä.
Sain bonuspisteitä rauhallisuudesta ja tänään maksoin palveluksen takaisin eeppisellä vegaaniburgerilla.

Tekevälle sattuu. :)

Luonnostelija

Jos viime viikolla olin semi-ekstaasissa kaikesta, tällä viikolla olen elämään uupunut. Siis vaan väikkärielämään. S lähetti tiistaina muistutuksen, että pitäis lähettää sille jotain luettavaa ennen  ensi viikon miittinkiä. Vastasin jotain sekavaa viikonlopusta ja tuijotin vartin seinää paniikissa.

Rupesin epäilemään päätöstäni aloittaa kirjoitukseni lainauksella Käsikirjasta linnunradan liftareille. Työnsin epäilyni takaraivoon. Ainakin olisi muutaman lauseen verran laatua luonnoksessa, joka paisui kuin pullataikina vaikka yritin päästä sanoista eroon ennemminkin kuin lisätä niitä.

Tänään saavutin riittävän piittamaattomuuden käännepisteen, jossa hakkasin vaan menemään ja päädyin tyytyväisyyden ja hävetyksen sekaisissa tunnelmissa, joita vain väikkärin teko saa aikaan, lähettämään luonnoksen S:lle. Taistelin sisäistä tarvettani vastaan kirjoittaa SORRY kissankokoisilla kirjaimilla saatteeksi.

On muuten ensimmäinen kerta kun itse asetettu deadline on pitänyt. Hurraa!
Ja ensimmäinen kerta sitten kandi-vuosien kun olen palauttanut mitään ennen deadline-päivää. Hurraa!

Mutta ei se mitään. Sain eilen toisen sähköpostin, jossa luki, että meidän on pakko saada julkasuja ulos asap. Laitumille on tulossa kilpailija! Siihen loppu juhlatunnelmat. Ennen kuin alkoivatkaan. Nyt pitää sukeltaa keskeneräiseen luonnokseen, johon olen viimeksi koskenut heinäkuun toiseksi viimeisellä viikolla. Melkein muistan, mitä silloin kirjoitin ja mitä ajattelin.

Sentään toimisto näyttää hyvältä! Vaikkenpa juuri sitä tästä kuvakulmasta näe.

Ikkuna tulevaan

Toivon.

Odotan, että tajuntani kiirehtii Exeteriin. Oon ollut täällä kohta viikon. Jotenkin kaikki on niin tuttua, etten tunne olevani uudessa paikassa. Jotenkin kaikki on niin samanlaista kuin Sheffieldissä, mutta kaikki on outoa ja uutta. Kuitenkin outoa ja uutta. 

Etsin vielä paikkaani. Että opin miten päin olla ja milloin. Miten tiskikone toimii, miksei printteri anna tulostaa. Mitkä ovat kemiat toimistossa ja kotona. Milloin kannattaa käydä kaupassa. Mistä löytää työ-elämä tasapaino, jonka keväällä kadotin.

Huomaan kaipaavani omaa pöytääni Sheffieldissä ja siellä toimistopoikien luomaa turvaa. Omaa tilaa. Omaa reviiriä, jota ei täällä vielä ole. Kaipaan meidän Brexit-valituksia. Trump-valituksia. P:n iänikuisia Arsenal-analyysejä. Huonoa huumoria ja hyviä vitsejä. Tunnetta, että voi sanoa että helvetti tää väikkäri on yhtä paskaa mitä vaan, ja kaverit vaan nyökkää ja sanoo, että niin muuten on. Ja sitten pyöritellään tovi päätä ja huokaillaan niin kuin vain vanha kaarti osaa. Vanha kaarti. Nyt olen uusi tulokas, mutta silti niitä vanhoja. Uusi-vanha-outo. Uusi-vanha-kysymysmerkki. Uusi-vanha-pelokas. Uusi-vanha-innokas.

Viikko täällä on ollut ihan mahtava. Kämppä on kansainvälinen. Toimisto on kansainvälinen. Italialaiset ovat enemmistössä, mutta paikalta löytyy myös kreikkalaista, ranskalaista, virolaista ja yksi tai kaksi kiintiöenglantilaista. Porukka tuntuu mukavalta. Vaikka ovatkin enimmäkseen filosofeja. Tunnen riittämättömyyttä ihan eri vinkkelistä kuin ennen, mutta koitan tunkea sen tuntee vasemman kengän kärkeen ja puhua niin, etten huomaa jos lauon tyhmyyksiä. Viihdyn, vaikkakin vähän vaivaantuneesti. Vielä. Salaa odotan S:n reissua etelään. Koska tutut kasvot. Mutta viihdyn. Vaikkakin vähän vaivaantuneesti.

Olen nähnyt meren. Ja kaksi elokuvaa. Hankkinut neljä kirjaa ja juonut kaksi kuppia kahvia ja kupin teetä ulkona. Psyykannut alakerran maisterikokelasta. Puhunut suomalaisesta koulutuksesta. Pienmaataloudesta ja demokratiasta. 

Ei huono alku.

Ei ollenkaan.

PS. Täällä on paljon oravia. Mikä on aina hyvä.

Nyt täällä

Sanottiin Sheffieldin kanssa morot tyylillä.

Tänään en meinannut herätä ollenkaan. Kuvittelen sen olleen jonkinlainen henkilökohtainen suojelumekanismi. Muutoksia vastaan, muutoksen puolesta.
Viikonloppu oli mahtava. Täynnä menoa ja meininkiä. Hallitus kävi. Oli minisukukokus. Omat pienet maailmani kohtasivat, enkä melkein tiennyt miten olla. Tapahtui myös hyvää ruokaa, teatteria, Sheffield-kiertelyä, juoksua. Hymyjä ja pari pakollista kyyneltä.

Matkasin tinapurkissa etelään. Propellit ja kaikki. Joku matkasi käsiaseen kanssa. Kollektiivinen hiljaisuus kenttähenkilökunnan kysyessä dokumentteja. Lentomatka oli nolo ilmastoa tuhoava 45 minuuttinen. Hyvä, että ehti nukahtamaan. Lentokentällä haisi lanta. Taksikuski flirtti, kunnes tajusi sen itse ja nolostui. Väsymystäni kysyin kämppikseltä onko Pariisi isompi kuin Exeter. Kiroilin häpeääni suomeksi vartin. Laukut purettu.

Huomenna yliopistolle. Toivottavasti uni saa. Tehnyt vähän tiukkaa viime aikoina. Jännitystä, stressiä, jännitystä. Nyt täällä. Tällä hetkellä tunnen olevani aika yksin. Oudossa maailmassa.
Mutten pelkää.

Lopuista

Kolme vuotta elämästä pakattu.
Jäljellä vain blogi.

Tähän liittyy lähes yhtä paljon kyyneleitä kuin siihen vuoden ensimmäiseen loppuun. Surua tässäkin, mutta lähinnä ihan tajutonta kiitollisuutta. Se kumpuaa jostain niin syvältä, etten edes tiennyt sen olemassaolosta.

Tänään oli viimeinen työpäivä Sheffieldissä.

Aamusta en meinannut saada tehdyksi mitään, koska ihmisiä juttelutti. Illasta istuttiin pubissa hyvän ruuan ja juoman ääressä. C:n kauniimpi puoli matkusti Leedsistä sanomaan moikka. Tossa vieressä istuu kortti toimistotovereilta, jota en ole vielä uskaltanut kyyneliltä katsoa. Sai jo pubissa pyyhkiä pikkutihruja rilleistä kun antoivat läskijäislahjan. Tuli ihan puskista. No melkein. Kyllähän sitä huomasi tänään vähän sellasta joulumaista supatusta, mutta en silti osannut odottaa.

Pahin paikka oli sanoa C:lle moit. Rutisti niin, että meni kylkiluut solmuun.
Tuntui, että merkitsin jotain. Että lähtö merkitsi.
Taakse jää hyvä ystävä.
Eikä C ole ainoa.
Mutta se tärkein.

It's Facebook official now!

"Louis, I think this is the beginning of a beautiful friendship."

Eka Exeter-kamuli. Hengattiin tovi yhdessä.

S:n uus työpaikka. Ehkä munkin. Ei tiedetä vielä.

Kampukselta. Pääkirjasto.

Hankin sisustuselementtejä.

Kaupungista. Cathedral Square.

Kesän viimeisen päivän tuntua. T-paitakeli tänään.

Lisäksi päivän ohjelmaan kuului: kuppi kahvia, aitoa limonadia. Kaksi vegaanikakkua. Kaksi vegaanipizzaa. Tuhat, tuhat kaloria ja lasi viiniä. Puhumisesta käheä kurkku.

Kuppi kuumaa uusilla kulmilla

Menin eilen sänkyyn kaivaten Sheffieldiä. Kaivaten Sheffieldiä.
En olisi ikinä kuvitellut kokevani sitä fiilistä. Ehkä tajusin, että siellä oli, sittenkin, turvaverkko. Että ei se ollutkaan vaan kliininen varikkopysähdys. Pakostakin jonkinlainen tunneside kehittyi. Eteenkin huhtikuun jälkeen. Kun ei ollut enää muuta minne kaivata.
Heräsin tänään odottaen huomista junamatkaa pohjoiseen.

Mutta kaikki lienee osa prosessia.

Eilisaamuinen taksikuski Sheffieldin päässä kehui Exeterin maasta taivaisiin. Oli asunut täällä muutaman vuoden. Junamatka sujui Bristoliin asti hyvin, kunnes joku paikallinen päätti tulleensa tiensä päähän ja junaliikenne seisoi hetken.

Tulevalla opinahjollani oli eilen avoimet ovet, jonne ajattelin mennä. Kun kerran menen vielä ensimmäisen vuoden opiskelijasta, mutta sitten näin meidän keittiön ja luiskahdin Tuhkimo-modeen. Liesi ja jääkaappi oli äärimmäisen ällössä kunnossa. Pakastimen neljä hyllyä oli jäätynyt yhdeksi. Lieden ja jääkaapin hinkkasin tahdon voimalla käyttökuntoon, mutta pakastimen jätin.
Eipä tarvitse käyttää.

Exeteriä en nähnyt muuta kuin mitä autosta ehdin nähdä. Päivä meni siivotessa, järjestäessä, kuuratessa ja kaupassa juosten.

Mutta tänään paistaa aurinko.
Ja treffit vanhan kaverin kanssa.

Vois sitä huonomminkin olla!

Olin viime sunnuntaina Newcastlessa käymässä. Tuntui nostalgiselta. Sillä tavalla vähän. Istuttiin vakiokuppilassa, jossa on kohta istuttu yhtä paljon opiskelujen jälkeen kuin opiskelujen aikana. Kinattiin Brexitistä, vaihdettiin pari ilkeää sanaa K:sta ja kuulin, että musta oltiin oltu huolissaan. Apea ja synkkä. Kuulemma. Sitä olin miltä tuntui, tuumin. Totesin, että helpotti kun päätin luopua moraalisesta ylätiestä eron suhteen ja haukkua jos haukututtaa. Yleensä ei haukututa. Vaikka liikaa vielä ajattelenkin. Suunniteltiin kesälomareissua Hollantiin katsomaan naisten EM-fudista. Tuskin siitä mitään tulee. Herra puhuu, mutta ei saa ikinä mitään aikaiseksi. Mutta onhan se kiva suunnitella.

Newcastlen reissu oli syksyn alun merkki siinä, että seuraavana päivän kampus tulvi uusia opiskelijoita. Omien epäterveellisten työaikojeni takia missasin pahimmat ruuhkat ja mölyt, ja naureskelin toimistossa muiden mutrunaamoille. "Ekan vuoden opiskelijat!!"
Mutta auta armiasta, kun piti perjantaina keskellä päivää mennä palaveriin Itä-Aasian opintojen laitokselle. Hyvä, että pääsin omalta laitokselta ulos kun täällä meidän alakerrassa oli rekisteröitymispisteet yhteen jos toiseen yliopiston palveluun.
Järkytyin tästä niin, että oli pakko käydä Starbucksissa vaihtamassa sieluni kurpitsalatteen.
Laitokselle palatessa melkein heitin onnen kuperkeikan, kun arviolta 2-vuotias opiskelijavapaaehtoinen kysyi tulinko rekisteröitymään. No en tullut! Mutta kiitti.
Vielä ei siis naama ole liian ryppyinen ja silmänaluset ole siis liian mustat!

Ensi viikolla saattaa kyllä olla. Tämän hetkisellä kotikadulla on ollut kahtena yönä putkeen ihan järkyttävät kotibileet. On ulvottu kuuta ja setvitty ihmissuhdedraamaa desibelirajoja koetellen. Oon tarpeeksi vanha, että mua vituttaa ottaa päähän tollanen - arvostan uniani - mutta en vielä tarpeeksi vanha, että juoksisin tukka pystyssä kadulle kiljumaan, että olkaa nyt herran nimessä hiljaa. Hitto.

Viikonlopun oon kasvattanut väikkäriä nollasta noin 2300 sanaan. Tosin siellä ehkä kelvollisia lauseita kaksi ja puoli tai sitten vaan kaksikolmannesta, mutta hei, 15 kuukautta aikaa ja liput Pave Maijasen joulukonserttiin varattu.
Vois sitä huonomminkin olla!

Vuosipäivä

Kahdeksan vuotta sitten tänään muutin Newcastleen.

Viisi vuotta sitten tänään stressasin huomista (17.9.11) muuttoa Aberdeeniin.

Tänään-tänään maksoin etukäteismaksun vuokrakämpästä Exeterissä.

Jotenkin osuvaa.

Jotain vierivistä kivistä ja sellain

Helsaillen Coventrystä itseäni tunnistamatta.
Ensimmäinen päivä akateemisia mini-kiihdytysajoja ja aivopieruja takana. Taas on päässyt ihmettelmään kuinka makeita ihmisiä maailmassa on. Päivän hengaillut vertaistuen kanssa miettien tutkimusmetodeja. Tapasin yhden suomalaisen(kin), yhden itävaltalaisen heppulin, jonka tapasin  Barcelonassa. Ja yhden (about) neljästä akateemisen fanitukseni kohteesta. Ja kasan muita mielenkiintoisia kanssasisaria ja -veljiä. Kummallisinta kaikessa tosin se, etten löydä itseäni kulmasta syömästä hiuksiani. Että sillä tavalla sosiaalinen. Jopa. Jotenkin. Sheffieldin veteen on ehkä tänä kesänä sotkeutunut jotain kummaa kemikaalia. Kummallista.

Exeterissä kämppä on lähes tulkoon, ehkä, melkein varma. Kansainvälinen kokoonpano olisi tiedossa, jos asiat hoituu hyvin. Melkein en malta odottaa. En malttais jos ei pelottais. Uuden äärellä vähän jännittää. Sillä lailla unettomia öitä tyyliin. Mutta ei vielä lamauttavasti.
Muuton logistiikatkin alkaa helpottaa. S:n siippa tarjosi takakonttiaan lokakuulle. Vaikka annoin jo viis looraa kamaa... Toki olivat pienehköjä laatikoita. Muutto, jos asiat menee niin kuin tällä hetkellä näyttää, olis edessä lokakuun ensimmäinen.
Eli siis melkein heti nyt. Jösses.

Ja tokkopa elämää ei halua iskeä liian helpoks, joten loka-marraskuussa on edessä infon keräysreissu Itä-Aasian suuntaan. Sheffieldissäkin pitäisi käydä pönöttämässä joskus syksyn sydänviikkoina ja kaakkoonkin on seminaarireissu luvassa joskus marraskuussa. Ja sen lisäksi tiedossa hupimatkoja Bristoliin, Cardiffiin ja Wolfsburgiin. Ja sitten piru vie onkin jo joulu.

Ehkä tämä vuosi - jos siitä uupumatta selvitään - ei olekaan ihan niin kamala kuin mitä huhtikuu ennusti.

Sheffield Diaries Goes South

P-y-s-y-v-ä-s-t-i.

Sheffield vaihtuu Exeteriin. Yliopisto toiseen. Kaupunkin uuteen. Keskiö länteen. Mitä sitä vielä keksis?Muutto edessä kuukauden sisällä. Tänään osa tavaroista muutti supervisor S:n tykö, itse muutan uuteen kämppään Sheffieldissä kuukaudeksi. Yksi muutto kerrallaan on liian tylsää. Tietty. Stressitasot on taivaissa. Vähän jännittää. Vähän surettaa.
Onneksi on vertaistukea ja sijaisperhe.

Aivokuorma

Kotimatkalta. Kelpais varmaan sullekin.

Kärsin konferenssin jälkeisestä...tilasta. Luulen, että sitä kutsutaan inspiraatioksi tai post-traumaattiseksi stressiksi. En ole varma. Energiaa ja keskittymistä on vaikea kontrolloida otsalohkon kuhistessa ideoista. Tosin tämä saattaa myös juontaa unenpuuttesta ja kofeiinisumusta, jolla yritän peitellä ensimmäistä.

Toimistoon palatessa työpöydällä odotti neljä kirjoitustehtävää ja satoja tunteja analyysiä. Ensimmäinen deadline siintää perjantaissa, toinen sunnuntaissa. Työsarkaa riittää. Pitää pitää innostuminen kurissa, ja keskittyä olennaiseen.

Tokkopa jottei liian helpoksi ja yskitoikkoiseksi menisi, olen ensi viikolla taas kaksi päivää reissussa. Tällä kertaa tosin vain eksoottisessa Coventryssa, josta koitan onkia lisää inspiraatiota ja ideoita analyysia varten. Mielellään sellaisia helposti hallittavia taskukokoisia, eikä väikkärin ja seitsemän sivuprojektin kokoista pläjäystä, jonka tunnun Barcelonasta itselleni tuliaiseksi tuoneen. (Ei niitä oikeasti ole seitsemää. Vähän liioittelen. Ehkä.)

Sain aiemmin tänään toveri P:ltä viestiä, että sen akateeminen älyesikuva, jonka tapasi pikaisesti Barcelonassa lähetti sille sähköpostia, että olipa kiva tavata. Huomenna kun P raahaa luunsa toimistolle hihitellään kuin pikkutytöt. Vaikka vain toinen meistä on tyttö, eikä edes hirveän pieni.

Summa summarum

Torstainvastaisena yönä näin pahimmat esitelmää edeltävät painajaiset. Ikinä. Aamulla heitin harmaan hihattoman nunnakolttuni niskaan ja lähdin metrolla kohti konferenssia. Puoli vaunua selasi konferenssiohjelmaa, joka oli kolmen muumi-pokkarin paksuinen. Nauratti. Ja samalla mietin, että eipä sitä paljon helpommin voi itseään ulkomaalaiseksi leimata.

Täällä hengattiin kolme päivää

Konferenssikeskuksessa suunnistin ensimmäiseksi kahvia kohden. Kuten aina. Kahvista muodostuikin yksi viikon suurimmista puheenaiheista. Tai lähinnä sen puutteesta. Närästystä herätti
1) kahvi ruodattiin paikalle vasta n. klo 8:45 - varttia ennen ensimmäistä sessiota
2) kahvia ei saanut lounaalla
3) kahvia ei saanut klo 14 kahvitauolla
4) kahvi oli pahaa (mutta tämän tajusin henk.koht. vasta kun esitelmästressin liottua sormenpäistä paperille ja makuaistin palauduttua.)
Toisaalta. Kahvinpuute sai aikaan spontaaneja keskusteluja epätoivoisten akateemikkojen parissa. "Oh my god, finally!"
"I know. The highlight of my morning, this."

Tapasin vihdoin Amerikan antropologin kasvotusten. Oli niin hardcore Suomi-fani, että meinasin tukahtua 1) tylsyydestä 2) kiitollisuudesta 3) hävetyksestä, koska tiesin esim. Helsingin skenestä vähemmän kuin AA, joka on asunnut Suomessa tällä vuosisadalla kolme vuotta enemmän kuin minä. Haluaa tehdä yhteistyötä, jonkin sortin artikkelin tiimoilta. En laita vastaan.

Omasta esitelmästäni en muista juuri muuta kuin että paska hitsi. Ei mennyt ihan niin kuin Strömössä. Lähinnä sen takia, etten ollut ehtinyt datani kanssa juuri mitään tehdä edellisten työkuvioiden takia, ja oikeestaan en uskonut pätkääkään siihen, mitä sanoin. Mutta sanoin kumminkin. Itävaltalainen, jonka kanssa mulla on etä-ihailu/pelkosuhde nukkui esitelmäni läpi. Otin tämän kohteliaisuutena. S oli samaa mieltä. Ydinvoimatutkimuksen suuri nimi istui etupenkissä ja ajattelin että ei paska hitsi. Hävetti. Mutta ei enää seuraavana päivänä kun helssassi sumppilassa, josta olin noutamassa juotavaa kahvia.

Ensimmäisellä konferessi-illallisella tapasin tutkimuskaksoseni Saksasta, jonka olemassaolosta en tiennyt mitään, ja juttelin kohta eläköityvän isohkon nimen kanssa. AA mökötti kun ei päässyt harjoittamaan suomeaan - meidän väliin istuutui mahtavan esitelmän pitäny akateemikko.

Toiset konferenssikemut El Poble Espanyol-museossa

Perjantaina suurimpana saavutuksena pidän kutsua erääseen tutkimuslaboratorioon, jossain ensi kevään korvilla. Sekä sitä, että kaameasta nestehukasta huolimatta en toisella konferenssi-illallisella juopunut viinistä. Sen sijaan pistin elämän risaiseksi ja söin kolme jälkiruokaa.
Juteltiin etelä-afrikkalaisen opiskelijan kanssa, jonka esitelmän sattumalta näin lauantai-iltapäivästä. Toveri P ja kyseinen opiskelija kiivastelivat, ystävälliseen sävyyn toki, Pistoriuksesta ja sen tuomiosta. Voi olla, että tämän keskustelu, joka kosmisista sysitä yhdistyi näköhavaintoon yhdestä alan auktoriteeteista tanssilattialla 70-luvun muuveinen johti pään selkitymiseen kolmeen jälkiruokaan.

Maisema lauantaiaamun lenkiltä

Eilen kävelin konferenssissa horroksessa, parhaani mukaan näyttäen kiinnostuneelta. Ja pari esitelmää saikin aivousvan hetkeksi haihtumaan. Mutta vain hetkeksi. Kahvia kittasin ehkä sangollisen. Iltapäivätaukoa päivystin lattialla tapaamieni ydinvoimanuorten kanssa ja konferenssin loppua vatvoin uuden tsekkiläisen tuttavuuden seurassa. Iltaa istuttiin Sheffieldin porukalla useampi tunti ensin rantakuppilassa ja myöhemmin ravintolassa, jossa oli pakko luopua vegaaniuudesta hetkeksi.

Tänään söin aamupalan rannalla ja katselin kun paikalliset valuivat mereen. Lueskelin paikallisesti divarista ostamaani kirjaa massiivisen korvapuustin kera.

Käveltyäni kylää ristiin rastiin nukahdin väsymyksestä ja kuumuudesta puistoon.

Kaiken kaikkiaan viikko oli aika suksee.

Huomenna mennään

Varustus kunnossa. Konferenssi-ohjelma on kokoluokkaa uusi testamentti, mutta pelottavampi. Esitelmän luulen olevan hallussa, vaikkakin stressiunet alkoivat viime yönä. Osa prosessia, mutta mielummin nukkuisin. Tänään vedettiin intensiivisesti PhD workshopissa. Tapasin mahtavia ihmisiä ympäri maailmaa, Suomesta Chileen, Hollannista Argentiinaan. Muuan unkarilainen tervehti ja muisti olleensa kuuntelemassa kahdenvuodentakaista nolosteluani Puolassa. Näin vähän pröystäilläkseni, mutta ainoastaan itseluottamuksen kasvatusmielessä.
Kummastelin omaa puheliaisuuttani.  Käskettiin verkostoitua. Ehkäpä tämä sitten oli sitä. Ujous odottelee huomista, luulen. Yhden käyntikortin sain - mikä PhD piireissä on verrattaen paljon. Harvapa meistä niitä enää käyttää.

Sheffieldin toimistotoverit saapu kylille eilen ilalla, mutta skippasivat päivän ohjelman. Puoli kuuden maissa kun tein tätä:

sain viestin, että ollaan panikoimassa meidän esitelmiä. Illallinen kahdeksalta? Toki. Pitäisi varmaan itsekin ruveta aktiivisemmin panikoimaan. Jottei sitten enää huomenna jaksa vaan voi keskittyä itse puhumiseen ja jälkinolosteluun.

Barcelona

Mietin, sillä lailla ihan viattomasti pohdin, tänään kun täällä tukka pystyssä katuja astelin, että olispa siistiä jos osais ottaa rennosti. Löysätä vyötä, vaihtaa vapaalle. Olin näihin aatoksiin päästessäni tarponnut hellelukemissa lähemmäs puoli maratonin verran ja istunut kerran huilimaan puoleksi tunniksi. Vesi oli loppu ja varpaassa kivisti rakkula.

Mutta. Ehdinpähän tehdä yhdessä päivässä kaikki asiat, mitkä olin uumoillut tekeväni. Ja sitten lisää. Picasso museon kävin läpi, Sagrada Familiaa kävin tuijottamassa - lähinnä velvollisuuden tunteesta. Lounasta hain netin hehkuttamasta vegaanimestasta, ja oli kuulkaa hehkutuksen arvoinen. Näin paikallisen riemukaaren, joka muuten on paljon riemukkaampi kun se Pariisin kuuluisin versio. Katalonian parlamentista räpsäsin kuvan (niin kuin velvollisuuden nimissä siitä Sagrada Familiastakin), ja ekstemporeesti kävin Olympialais/urheilumuseossa (joka oli mahtava) tekemässä kunniaa Zátopekille ja Nurmelle. Ja tietty Olympiastadionin tsekkasin kanssa sisältä että ulkoa. Kapusin kukkulalle, koska en saa niistä Sheffieldissä tarpeekseni, mutta maisemat sieltä oli varsin mukiinmenevät. Lahnustin satamassa ja huomasin, että täällä on pyörätuoleille omat tiet.

Esitelmääkin kertasin ja kävin läpi, ja ihmettelen kuinka ihmeessä oon voinut sen itse kirjoittaa kun en tuppaa muistamaan mitä aion/haluan sanoa vaikka powerpointtia tuijotan lähes intohimoisella intensiivisyydellä. Loppuviikoksi on vaatteet silitetty.  Huomenna aloitetaan opiskelijavoimin ja torstaina on sitten H-hetki. Pönötys alkaa kuitenkin tänään, ennen varsinaisia kemuja. Lieneekö nää nyt sitten ne kuuluisat etkot. Espanjalaista ruokaa kansainväliselle pöytäväelle.

Paitsi vegaaneille vaan ruokaa.

TJ6

Barcelona mielessä luonnostelu johti pisteeseen, jossa söin töissä maapähkinävoita estoitta suoraan purkista. Veitsellä. Kuin barbaari. Sentään jaamme stressin solidaarisesti ja nätisti kolmeen pekkaan. Toveri P kenties stressaa ehkä kuitenkin eniten ryöstetyksi tulemista ja hotellikahvin laatua. Huolensa kullakin.

Loma takana ja elämä edessä

Ei kun siis... hä?

Hyppäsin takaisin oravanpyörään kulkematta lähtöruudun kautta. Alkuviikosta oli 2.5 tunnin palaveri ohjaajan kanssa. Aikataulu ensi vuoden syksyyn kartoitettu. Noin suunnilleen. Ensimmäinen deadline maanantaina. Siispä viikonloppu sujuu töissä, eikä ihka uuden Emil Zatopek-kirjan kanssa. Hö.

Tiistaina jatketaan Korean-projektin suunnittelua. En tiennyt, että oltiin aloitettu. Tai sitä, mistä asiassa on kyse. Sen tiedän, että tarjolla on mahdollinen matka Aasiaan. En aseta kapuloita rattaisiin. Toisin kuin teki rahoittajani toivomalleni muutokselle. Hätä ei kuulemma tämän näköinen.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa, sanat ovat tehokkaampia kuin mököttäminen. Pitää lähteä byrokraattisen debattiin ja laulaa rahottaja suohon. Jos byrokraattisessa nokittelussa tulee nenille, väikkärin ylle ilmaantuu ukkosmyrsky kysymysmerkkejä. Sain kuitenkin eilen tasattua potentiaalisen epävarmuudella järjestämällä asunnon marraskuulle asti.  Pidetään universumissa sentään jonkun sortin balanssi.

Vettäkin tulee kuin aisaa ja haaveilen 9 päivän päässä häämöttävästä Espanjan auringosta. Kaksi päivää ehdin lomailla, kuusi menee paahtaessa. Ohjeena oli, että verkotu kuin hullu. Sivulauseessa onneksi huokaistiin, että meillä on maailman laajusesti ihan tarpeeksi kontakteja. "Meillä". Ha. Siispä väikkärin jälkeiselle projektille on taivas rajana. Väikkärin jälkeiselle... Jos nyt hoidettais tää väikkäri ja sitten noi kaksi sivuprojektia pois alta.

Baby steps

Nytkähtivät elämän muutokset eteenpäin tällä viikolla. Muutto varmasti-varmasti edessä syyskuussa. Minne ja miten, sitä en vielä tiedä. Toisaalta epävarmuus katosta tasapainottui työkuvioiden mahdollisella selkiytymisellä. Tai ainakin rattaat pyörivät eteenpäin. Vaikkakin meno on kuin puukärryn kyydissä istuisi mukulakivikadulla - hidasta ja hiukan tuskaista. Mutta eteenpäin!

Nykyiset työt loppuu perjantaihin. Siitä alkaa taas köyhäläisempi opiskelijaelämä ja väikkärin tosivääntö. Suunnitelma on laadittu elokuuhun 2017, odottaen korkeamman tahon hyväksyntää. Niin kuin tällä hetkellä kaikki asiat - vaikkakin tahoja on eri korkuisia ja eri voimaisia. Muutaman konferenssin ja artikkelin kun vielä heittäisi päätöisen kirjoittamisen ohelle niin hyvä tulee. Näitä sivuprojekteja kun ei tunnu olevan riittävästi.

Nyt painavat työt. Sillä lauantaina klo 21 alkaa lomaviikko!

Kiirettä

Lähitulevaisuus sen kun monimutkistuu. Ehkä. Kaikki on niin ehkä nyt. Ehkä sitä, ehkä tätä. Ehkä mahdollisuuksia. Ehkä velvollisuuksia. Ehkä sitä, ehkä tätä. Yliopisto vaati ohjaaja S:ltä panostusta asioihin, joihin sillä ei ole aikaa - eikä ehkä hirveästi kiinnostustakaan. Tehtävät delegoituvat eteenpäin. Mulle. Ehkä. Ehkä mahdollisuus, ehkä velvollisuus, ehkä tapahtuu, ehkä ei. Syksylle ehkä luvassa kaksi ulkomaan matkaa jo varmistetun Barcelonan keikan lisäksi.

Ja kahden viikon päästä pitäisi mukamas palata väikkärielämään. Vaikka edelliset reissut vielä vispaavat päässä. Reissupoppoo lisäilee hissuksiin kuvia pilveen, josta latailen niitä omiin tiedostoihin. Materiaalia tulossa siihen malliin, että ostin varalle toisen ulkoisen kovalevyn. Radioaktiiviset unet on kuluneet puhki - viikon jälkeen. Vihdoinkin. Johan niitä tuli katseltuakin. Olen lataillut instagramiin muutamia kuvia Kiovasta - ja tänään ukrainan poliisin someosasto alkoi seuraajaksein. Huh.

Sentään kesä kävi Sheffieldissä. Oli nastaa.
Ens viikosta tulee kamala. Mutta niinhän ne aina ennen lomaa. Päivään tarvittaisiin about 8 tuntia lisää. Kissa tosin yrittää auttaa herättämällä joka aamu 5:18. Tarkkaa touhua.

Olipahan Tsernobyl

Ja olipahan reissu. Kaikki mikä saattoi mennä mönkään meni. Alkaen puuttuvista akuista ja kadonneista USB:sta, myöhästyneisiin ja uudelleen buukattuihin lentoihin (Brysselin kautta lento vaihtui Istanbuliin), lihaisaan vegaaniruokaan ja suuntavaistonsa kadottaneeseen oppaaseen. Bussi hajosi kahden päivän aikana kahdesti - toisen kerran Pripyatin aavekaupungissa 32 asteen helteessä. Siinä ei kukaan naureskellut edes partaansa.

Mutta oli ihan mahtava reissu. Filmiä kertyi 6+ tunnin edestä noin. Valokuvia tullee tuhansia. Tällä hetkellä mulla on hallussa kahden ihmisen otokset, muutama kymmenen vajaa 500 kuvaa. Meitä oli reissussa 19. Ainakaan data ei lopu kesken, vaikkakaan meillä ei ole vielä mitään suunnitelmaa, miten sitä parhaiten käyttää.

Talsittiin läpi tuhannet turvatarkastukset. Passia sai heilutella lentokentällä (leima!) ja reaktorialuuella. Vartiat paikassa kun paikassa oli vakavalla päällä. Sen verran vakavalla, että alkoi tuntea itsensä kriminaaliksi. Omat radioaktiivisuustasotkin mitattiin neljästi. Kyllä siinä sydän pamppaili, vaikka tiesi, että turhaan.

Käytiin kakkosreaktorissa ja nähtiin nelonen - se joka räjähti ammoisina aikoina. Tuijotettiin uutta kupua, joka hilataan reaktorin päälle teflonkiskoja pitkin vielä tämän vuoden aikana. Yövyttiin Chernobylin kylässä hotellissa, joka olisi hyvin voinut olla jossain Pihtiputaalla. Päästiin jäähdytystornin sisään ja tiedenaisia ja -miehiä huvitti, koska se oli vastoin kaikkia turvallisuussäännöksiä. Ei ikinä Britanniassa! Pripyatissa vietettiin verrattaen paljon aikaa. Maali kupruili, missä sitä oli ja koriskentän parketti jousti jalkojen alla mädättyneessä tilassaan. Kummallisinta oli - kun käveltiin ympäri kaupunkia - että oltaisiin ihan hyvin voitu olla Hakunilan lähiöviidakossa. Samanlaisia kerrostaloja, sama viba. Kommentoin tästä ohimennen S:lle, joka oli tuuminut samaa - tosin Turun suunnalta. Samanlainen lähiö, eri maa.

Mitään suurta ahaa tai vau-elämystä ei paikasta saanut. Mutta kokonaisuutena oli jotenkin maailmankatsomuksen ainakin hetkelliseksi möyrivä kokemus. Ja aikamoinen älyllinen pähkinä jyystettäväksi. Voi olla, että tästä reissusta saa vedettyä rivin tahi toisen väitökseenkin. Kummallisuuksiakin oli, ja ne oli aika söpöjä.

Näitä kamuja asui nelosreaktorin kupeessa seitsemän vanhempineen. Kohdattiin muutama muukin. Ja melkein tikahdutiin suruun kun ihan pikkuinen pentu oli jäädä meidän bussin eturenkaan alle. Ei jäänyt! Viimeisenä päivänä ehdittiin viettää aikaa Kiovassa S:n ja sen 19v poikasen kanssa, ja bondattiin siihen malliin, että ollaan jälkimmäisen kanssa ihan facebook kamuja (vaikka mulla olikin pieni moraalinen ongelma tämän suhteen). Käytiin Maidanilla, joka oltiin merkattu itsellemme pakolliseksi kohteeksi. Seurattiin neniämme eikä karttaa siihen malliin, että kun oli tarvis ottaa suunta hostellille ja sitä kautta lentokentälle kaksi karttaa ja yksi gps ei meinannut meitä auttaa. Toki otan kunnian siitä että löydettiin perille, eteenkin kun ukrainalaiselta vartialta saatiin vain olankohautus vastaukseksi.

Nyt aion toipua matkasta, joka oli yllättävän, ja odottaa kolleegoiden kuvia tätä peppua tuijotellessa. Asustan seuraavat kaksi viikkoa kaupungin toisella laidalla kissa- ja talovahtina. Taas uusi kulma Sheffieldiin, ja tästä se taitaa näyttää paremmalta kuin muualta.

Matkoja tuntemattomaan

Muutoksen tuulet viuhuu taas. On tulossa kaikenlaista viilausta tähän eloon ja olotilaan. Varmuudella, ehkä. Se ainakin on varmaa, että uudet kehykset pitää löytää kamppeille. Syyskuussa muutto edessä. Varmasti. Taas. Ehkä, todennäköisesti, melkein varmasti, ainakin 10% tarkkuudeella, seuraava muutto joulu-tammikuussa. Tai joskus, ehkä. Aika varmasti kyllä. Työkuviot saattaa muuttua isosti tai pienesti tai sitten ei. Varmaa on, että jotain muuttuu. Ehkä, melkein, aika todennäköisesti.

Yritä tässä sitten päättää minkälaiseen matkalaukkuun pitäisi investoida.

Teemabileet

Istuttiin tänään porukalla pubissa viettämässä Australialaisen syntymäpäivä. Paljon muuta juhlapöytään ei mahtunut kuin Brexit. Brexit, Brexit, Brexit... puitiin sinne, tänne ja tonne. Ihmiset pyysivät multa anteeksi äänestyksen tulosta, kaikki äänestivät jäämisen puolesta. Puitiin lisää. Epäusko silmässä, välillä pilke, välillä kumpikin. Välillä epätoivo.

Joku toivotti Australialaiselle hyvää syntymäpäivää. "Mitä hyvää tässä on?" Sen jälkeen toivotettiin vaan syntymäpäivää. Pöydän ympärillä vahvoja mielipiteitä. Puoli pubia vilkuili meitä vihaisesti kulmain alta. Se vanhempi puoli. Vähät välitettiin. Nuorissa on tulevaisuus ja monet pöydän ympärillä kokivat, että se on nyt viety. Epäusko. Epätoivo. Turtumus.

Tuntuu käsittämättömältä, että kaupunki, jonka EU nosti Thatcherin kauden jälkeen suosta; kaupunki, joka on hyöytynyt EU-tuista noin miljardin punnan edestä äänesti lähtemisen puolesta. Toki tulos täällä oli tuskallisen tiukka. Äänestäjiä noin puoli miljoonaa - Brexit sai vain 5000 ääntä enemmän kuin EU. 5000. Miljardi. Huh, huh.

Kansallisissa uutisissa haastateltiin äänestäjiä Sheffieldistä. Mummoja ja mammoja. Ollaan nyt itsenäisiä! Nyt ulkomaalaiset ei enää vie meidän töitä. Teidän töitä - eläkeläiset. Luulin, että olin siirtynyt jo suuttumuksesta eteenpäin, mutta uutiset pisti vihaksi.

Vaihdettiin pubia. Telkkarista tuli Wales - Pohjois-Irlanti EM-matsi. Kannatettiin jälkimmäistä vaan koska äänestivät EU:n puolesta. Wales, Cardiffia lukuunottamat, huusivat brexitin perään. Ne maanviljeljät halusivat lähteä, jotka jälleen ovat eniten hyöytyneet jäsenyydestä.

Harmittaa. Ihmiset äänestivät itseään vastaan.
Hittolainen.

Paluu menneeseen...?

Noin omalla aikajanallani. Aberdeen ja Newcastle äännestivät EU:n puolesta. Sheffield petti. Tekstiviestit ovat lennelleet sinne tänne. Facebook käy kuumana.

EU-kansalaiset ensimmäisinä toimistolla. Siitä! Töissä kukaan ei saa mitään aikaiseksi. Epäusko, miksattuna suuttumukseen ja huoleen, vallitseva tila.

Farage on jo myöntänyt Leave-kampanjan tehneen katteettomia lupauksia. Juncker iski nyrkin pöytään: tässä ei nyt vatuloida. Eteenpäin ja ulos. ASAP. Täällä voitolliset ovat sitä mieltä, että ei tässä mikään kiire.

Punnan arvo laskee ja säästöt hupenee. Cardiffin S:n kanssa suunnitellaan muuttoa Skotlantiin tai Kanadaan. Henkilökohtaiselta tuntuu. Eikä vain minusta.
Olla nyt köyhä ja ei-haluttu.

Ja sitten vielä tämä:


Ei saatana [sijoita tähän vapaavalintainen voimasana].

B-day!

Tänään on ollut aika avuton olo. Kansa äänestää. Minäkin tahdon! Tältäkö se tuntui ennen vuotta 1906? Oma tulevaisuus ja omat asiat vaakalaudalla, mutta ei mitään asiaa äänestyskoppiin. Bu-huu.

Sain sentään solidaarisuus-tarran Remain-kampanjan poppoolta. Kysyivät joko oon äänestänyt. No olisin, jos voisin! Sain tarran, koska ajatus oli oikea ja ääni olisi ollut oikea.

Täällä kylillä on enimmäkseen  kampanjoitu lähtemisen puolesta. Harmaahapsiset paapat siellä vaatimassa lähtöä. Äänestyspaikat sulkeutuu klo 22 - 48 minuutin kuluttua.

Sitten alkaa telkkarista tuska ja spekulointi, jota aion seurata niin pitkään kun kestän tai uni vaatii omansa.

Ugh.

Sheffield Diaries went Banksyland

Tää on ihmeellinen maa. Istuin eilen junassa Birminghamista Bristoliin kun vieressä oleva nainen hörppäsi teetä väärään kurkkuun. Istuin siinä mun vieressä köhi ja yski naama punaisena, puoliksi tukehtuneena ja pyysi anteeksi. Oh well.

Bristolin asemlla odottin Cardiffista kolme minuuttia aiemmin saapunut Aberdeenin S. Aseman ulkopuolella odotti kaksi double deckeriä. Oltiin kävelemässä ohi kun siinä paikalla ollut naishenkilö kysyi, että ollaanko menossa Bristolin yliopiston avoimiin oviin - jos niin, niin tästä pääsee bussilla ilmaiseksi kampukselle. Nyökyteltiin innostuneesti - juu, juu - avoimiin oviin tässä. Napsautettiin henkiset yläfemmat - näytetään kandeilta! - ja kavuttiin bussin yläkertaan, jossa valitettiin - ehkä turhan äänekkäästi - kandeista (Aberdeen S vetää seminaareja, ja mun mielestä ne on muuten vaan tiellä) ja väikkärielämän mustista aukoista.

Kohteliaisuudesta kierrettiin kampuksella, vedettiin kaffet ja voileivät naamariin ja juoruttiin. S päätti lähteä uudelleen opiskelemaan, tällä kertaa kemiaa. Itse arvoin geologian ja maantiedon välillä, kunnes vahingossa käveltiin mantsan rakennuksen ohi. Käytiin haistelemassa kirjastoa ja mietittiin kehdataanko nappasta mukaan yliopiston mainoskynät. Ei kehdattu. Valitettiin omien kampuksiemme rumuutta ja nykyisten lukukausimaksujen suuruutta.

Iltapäivä vietettiin @Bristolissa, paikallisessa Heurekassa, joka oli ennemminkin Heureka potenssiin kymmenen. Vietettiin paikalla neljä tuntia polvenkorkuisten ja superinnokkaiden isien kanssa. Pelastettiin lehmiä tuberkuloosilta, tehtiin animaatioleffa, seistiin hurrikaanin keskellä, testattiin aisteja, pistettiin ihmisen sisälmykset oikeaan järjestykseen, punnittiin aivoja ja ihmeteltiin neanderthalin ihmisien reisiluun kokoa.

Konferenssiviikko

Etana! Ihan huvikseen vaan. Oli muuten väärässä. Ei tullu pouta.

Vietin puoli viikkoa hotellin kellarissa pukujen kanssa. Kuuntelin tiedemiehiä aamusta iltaan. Suuria suunnitelmia, innovaatioita, rahaa, menestystä, ydinvoima-alan pyykkikori kuntoon! Hurraa, hurraa! Hörpin pahaa kahvia ja toivoin, että olisin rohkeampi. Olisin voinut - vaikkakin vain puoliammattailaisena - kertoa, että jos eivät ota kaltaisiani mukaan leikkeihin suunnitelmat ja suunnittelu on turhaa. Diskurssit ja tulevaisuuden maalailu noudattivat oppikirjavirheitä. Tai jos ei virheitä, niin ongelmia. Vaikeuksia ainakin. Mutta istuin hiljaa. Hörpsin kahvia ja syljin kuppiin.

Koin olevani niin väärässä paikassa. Ja niin olinkin. Alunperin supervisor S:n piti ottaa osaa, mutta kutsuttiin isompiin IAEA-kemuihin Wieniin, joten delegoiduin paikantäyttäjäksi. Kävelin paikalle farkuissa ja tennarissa, naisena ja yhteiskuntatieteilijänä. Paikalla oli enimmäkseen harmaita ja kaljuuntuvia, ensimmäiset artikkelinsa ennen iskä H:n intistä pääsyä julkaisseita (lähinnä mies) käpyjä ja muutama ruotsalainen. Insinöörejä, geologeja, ehkä joku hassu fyysikko tai kemisti. En ole varma, mutta yleensä niitäkin löytyy.

Mutta olipahan taas kokemus!

Reissua

Unohdin tänään housut kotiin. Ja siitä se kehno päivä sitten alkoi. Ei mitenkään poikkeuksellisen kehno. Sellainen tavallinen, mitäänsanomaton vähän laiskottelun puolelle sujahtava päivä. Jännitystä päivään oon lähinnä tuonut väärä palohälytys. Onhan sekin jotain!

Ukrainan reissu varmistui täällä viikolla lopullisesti kun supervisor S varasi meidän lennot ja pään leposijat Kiovassa. Oon kahlannut kohta läpi kirjan Ukrainan historiasta (miten muuten sitä entinen historian opiskelija valmistuisi matkaan). Kaverit kuolaa kateudesta, itseä vähän jännittää. Reissuun kuukausi ja kaksi päivää.

Töitä riittää niin pirusti, ettei jaksa. Mulla makaa pöydällä neljä 800+ sivusta volyymia tekstiä ydinjätteen loppusijotuksesta. Teknillistieteellisiä artikkeleita. Materiaalitieteen (?) laitoksella odottaa 26 samanlaista volyymia. Ne pitää kaikki kahlata läpi ja etsiä S:n linjaamia teemoja. Yhteenvedot yms, yms, yms. Delegointi on hieno homma! Sen lisäksi pitäisi alkaa vielä luonnostella meidän seuraavaa yhteistä kirjotusprojektia, väsätä vähän tutkimusetiikkahakemusta Tsernobylin reissua ja tulevaisuutta varten ja hoitaa itseeni liittyviä HR-tehtäviä. Opiskelijastatusta pitää mahdollisesti muuttaa kokopäiväisestä puolipäiväiseen jos asiat täällä menee niin kun on kaavailtu. Väikkärin rinnalle toinen projekti. Kahdesta suunnasta palkat ja valmistuminen taas kauemmas tulevaisuuteen. Mutta työtä, työkokemusta ja uusia tuulia. Jonkin asteista pintaliitoa ja menestystarinaa. Harmi, ettei se ulotu siviilielämään asti.

K on osottautunut täydeksi narriksi. Ilmeisesti en saa koskaan sen mukaanaan viemiä tavaroitani takaisin. Mukaan lukien muilta saamiani valmistujais- ja joululahjaksi saamani tunnearteeita. Haluaisin lähettää Kaliforniaan kaksimetrisen keskisormen, mutta pyrin pysymään kypsänä ja muistelen Manchesterin kisapäätöstä. Jos pystyn pitämään huolta omasta fyysisestä hyvinvoinnistani, niin miksi uhraisin henkisen hyvinvointini tämän tähden. Periaatteesta vain sylettää.

Manchesterista tulikin mieleen, että juokseminen on pannassa. Ainakin toistaiseksi. Hoidetaan laserilla, venyttelyllä ja hieronnalla. Tulehtunut akillesjänne. Pirun Akilles. Muuta liikuntaa saa tehdän - kunhan ei satu. Siispä kävin viime lauantaina heittämässä kevyen 20km vaelluksen Sheffieldistä Hopeen. Lähdin urpona uteliaana liikkeelle 7:30 aamulla hirveään sumuun usvaan ja ajattelin, että näin ne kaikki huonosti päättyvät tarinat alkaa. 

 Redmires Reservoir. Sumu kun sateessa olis seissyt. 

Stanage Edge. En seissytkään sateessa vaan pilvessä! 

Viipottivat aika vauhtia reunan yli alas laaksoon.

 Ensimmäisen kukkulaisen jälkeen tajusin, että olin kävellyt pilvessä. Laaksossa oli paljon parempi keli ja vetäisin auringon paisteessa parit ruissarit naamaan ja jatkelin seuraavalle laelle, jossa sää taas heikkeni.

Kolmannen (ja viimeisen) päälle päästyäni aurinko paisteli (vaikka kuva ei sitä ehkä kerrokaan) ja olin hiestä märkä. Alaspäin vaappumminen oli paljon vaikeampaa kuin ylös kapuaminen. Eikä vähiten sen takia, että poluilla alkoi olla populaa kun kello lähestyi puolta päivää. Missasin junan niukasti ja jouduin odottelemaan seuraavaa lähes tunnin. Auringonpaisteessa eväät naamaariin. Vastapäisellä laiturilla istuskeli isä kahden lapsen kanssa. Junabongareita.

 Ladybower Reservoir Win Hillin huipulta. Neljän tunnin

reippailun jälkeen ei kyllä ollut voittajaolo. Nälkä vaan.

Ja hiki. 

Mäkeä alas. Taustalla Mam Tor, jonka laelle kavuttiin viime

kesänä K:n kanssa (#hyviämuistoja!) 

Hopen asemalta. Manchesterin suuntaan.