7:45am

Kyllähän se lauantai-aamu näinkin sujuu...

Mutta tulipahan myös laiskotellessa haastattelukysymysten oikeaa muotoa pohtiessa varattua lento Tukholmaan maratonia varten! Juoksujalkaa kutittelee jo, ei ihan maraton, mutta huomisen treenijuoksu ja vuoden eka kisakin siintää jo kuukauden päässä. Oi, oi! :)

Still Alice

Eilen tein koko päivän labratöitä. Siellä käsittelin aineita, joilla voi olla vakaviakin terveysvaikutuksia. Alku hirvistyksen jälkeen unohdin sen kokonaan ja keskityin vaan siihen, mitä tein. Illalla hirvitti, kuinka sitä osaskin niin unohtaa mokoman seikan. Mutta niin sitä vaan. Ehkä se kertoo ihmismielestä jotain.

Kymmentuntiseksi humahtaneen työpäivän jälkeen päätin hemmotella itseäni subwaylla (söin jopa pienen sipsipussin!) ja annoin itselleni luvan mennä kirjakauppaan. Kirjaa en kyllä ostanut, mutta ylihintaisen kangaskassin, joka on niin magee, että ihan hymyilyttää. Ja vielä sopivan kokoinen läppärille! 

Päädyin lopulta myös leffaan katsomaan Still Alice. Kertoo Alzheimerin tautiin sairastuvasta ja hiljalleen rappeutuvasta professorista. Oli ihan mahtava ja kamala leffa. Voimakas. Kaks minuuttia leffan alun jälkeen tiesin, että nyt tuli ehkä tehtyä vika valinta illan viihteen suhteen. Ahdisti, myöhemmin itketti ja ahdisti taas. Pisti ajattelemaan omaa elämää. Teininä mun lempibiisissä sanottiin "life is only as good as the memories we make". Oon kai jollain tasolla aina elänyt sen mukaan. Välillä oikein pinnistänyt, että varmasti muistan jonkun hetken - hyvän tai huonon. Niin kuin vaikka yhden kesäisen sunnuntaiaamun kun luin Aberdeenissa kirjaa, ulkona oli sininen taivas, meillä oli sängyssä K:n isovanhempien vanhat pastellinvirheät lakanat. K nukkui siinä pää mun rintaa vastaan. Kaikki oli rauhallista ja tyyntä. Se hetki oli täynnä rakkautta ja harmonia. Ja sitten toisaalta on niitä vaikeita muistoja. Niin kuin se kun ukki pisti kätensä mun hartioiden ympärille tammikuun ensimmäisenä 2012, että mummi ottaisi meistä valokuvan. Olin lähdössä kotiin ja seuraavana päivänä takaisin Skotlantiin. Kun kuva oli otettu, ukki puristi mun vasenta olkapäätä. Se oli lämpimin ja rakastavin kosketus, vaikkakin pieni ja arkinen. Se kosketus sanoi, että ukki teki kuolemaa. Se oli hiljainen ymmärrys meidän välillä, ei ehkä ikinä nähtäisi enää. 

Nää ja kaikki muut muistot, jopa se balettituntihirvitys vuonna 1991, tekee musta mut. Ei ne ehkä ole kellekään muulle mitään, mutta ne on muokanneet mua, sitä miten toimin, ajattelen ja suhtaudun maailmaan pääni ulkopuolella. Miten suhtaudun muihin ihmisiin ja millaisia suhteita luon. Ne vaikuttaa kaikkeen, muistot. Ne on arvokkainta, mitä eletystä elämästä jää. Mitalit tai todistukset, asiat ja esineet ei oo mitään ilman niihin liittyviä kokemuksia, muistoja ja tuntoja. Mitä jos ne viedään pois? Muistot. Mitä jos oma minä yhtäkkiä alkaa haalistumaan reunoiltaan? Kun uusia muistoja ei synny ja vanhatkin haihtuu ja katoaa? Mitä sitten jää?

Pisti ajattelemaan omia isovanhempia ja sitä totaalista ymmärryksen puutetta niiden sairaudesta ja tilasta. En osaa kuvitella, sisäistää tai kysyä. Miltä tuntuu? Miltä tuntuu kun on Alzheimerin tauti? Miltä tuntuu kun asioita, muistoja, minä unohtuu? Voiko sellaista ees kysyä? Saako sellaista kysyä? Ja vastaako kukaan? Meidän suvussa, mun näkökulmasta, yksityisyyden rajat on kylmät ja korkeat, sulkeutuminen on jalostettu taiteenlajiksi asti. Kaikki on "ihan hyvin". Kohteliaita ollaan ja käytöstavat on hallussa ainakin suurimmaksi osin. 

Miten silloin voi kysyä mitään henkilökohtaista? 

Mitään ehkä - muttei välttämättä - loukkavaa?

Miltä tuntuu kun lipuu pois, eikä enää saakkaan kiinni?

Tiistai-tyytyväisyys

Jos joku olis viime yönä saanut kakistetuksi, että tästä tulee hyvä päivä olisin kohottanut kulmiani epäuskossa. Uni jäi jostain mystisestä syystä jonnekin matkan varrelle ja aamu tuli ihan liian nopeasti. Päätin olla menemättä labraan ja suuntasin sen sijaan omalle toimistolle. Työpäivä ei niinkään tehokas ollut. S on alkanut delegoimaan asioita, enkä pidä siitä. Hän on järjestämässä seminaarisarjaa ensi vuodelle tähän ydinjäte/voima-hässäkkään liittyen. Yhtäkkiä mun to do-listalla on kasa isoja nimiä, joille mun pitäis lähetellä sähköpostia ympäri Eurooppaa. Niin ja sitten ois vielä kirjotettava muutama sivunen yhteenveto loppusijoituksen viime aikaisesta kehityksestä täällä S:llä, jotta hän vaikuttaa asiantuntevalta ja pystyy puhumaan lievällä auktoriteetilla kokouksessa, jonne hän on menossa. En minä. Tyypillästä PhD-tavaraa. Eipä siinä. Auttaapa välttelemään oikeita töitä..

Takaisin tähän päivään. Ja sen ylimaalliseen kivuuteen.
Puolenpäivän maissa tuli tekstari, että varaapa itselles junat Essexin suuntaan syntymäpäiväviikonlopuksi. Yllätys odottaa! Tiedän, ehkä mikä, mutta siitä enemmän kun asia on ajankohtainen. Se olikin työpäivän kohokohta.

Lähdin toimistolta jo puoli neljän aikaan, kun olin siellä verrattaen aikaseen aamulla ja eilen itsestäni riippumattomista syistä tuli tehtyä lähemmäs 12-tuntinen päivä. Kotona odotti E, joka teki kotipäivän yksityisyrittäjänä. Päätettiin lähteä lenkille. Juostiin paikoissa, joissa en ollut ennen käynytkään. Tää muutto on avartanut mun näkemystäni tästä kaupungista, eikä enää edes hirveästi iljetä myöntää, että löytyy siitä kivojakin plänttejä. Kirmattiin yhdessä reilu 5.5km. E jatkoi siitä kotiin, minä vielä toiset 3.6km. Ai, ai! Aurinkoa ja sortsit. Eikä kipuja. Mikä parasta. Vauhtihan ei päätä huimaa, mutta se ei haittaa ollenkaan. Nyt painellaan mummoin kanssa lumessa eteenpäin niin maan vietävästi. Maltilla toki.

Illalla kävin ostamassa ylihintaisia mustikoita ja tein mahtavan palkintoillallisen hyvän juoksun kunniaksia. Mustikoilla ei ollut sen kanssa tekemistä.
Olin vääntämässä muuan nettikurssin tehtäviä kun K pirautti. Päätin tosiaan viikonloppuna, että aikaa on vaikka millä mitalla ja ilmottauduin kahdelle nettikurssille. Toinen alkoi jo viikko sitten, niin on vähän kiinni otettavaa. Kulkee otsikolla Water for Liveable and Resilient Cities. Seuraava alkaa vasta elokuussa (onneksi). Joka tapauksessa olin siis näin sivistämässä itseäni kun K soitti.
Järjestettiin puhelin-sähköposti-kombolla vihdoin K:n viimevuotinen syntymäpäivälahja kuntoon. Elokuussa peruuntunu kuumailmapallolento on nyt varattu toukokuulle ja yhdistetty viikonloppuun Peak Districtillä.
Keväästä on tulossa ihan älytön.
Siis puhtaasti ja vain ja ainostaan hyvässä mielessä.
Nyt pitäis enää malttaa sinne sänkyyn kömpiä.

Tekevä ehtii ja ehtivä tekee

Tämän viikon matkakohteena oli Frankfurt am Main, Euroopan pankkikeskus ja Saksan rikollisin kaupunki. Lokakuussa lentoja varatessa matkan tarkoitus oli selkeä: vuoden ensimmäinen puolimaraton helsinki-peräisen toverini kera. Talven sairastelut tottahan toki repivät kyseisen suunnitelman tuhannen tuusaksi, mutta reissu tuli joka tapauksessa. Ja ennätettiin me yhdessä juoksemaankin vaikka tänään seisoinkin vain tien penkereillä. Jo pelkkä lenkki tuntui suureltakin saavutukselta. Ensimmäinen juoksu ulkona sitten reiden repeämisen ja sairasteluiden jälkeen. Ja sortseissa! Kyllä kelpas. Eikä mitään jälkiseurauksiakaan ole tullut. Mikäs sen parempi!

Eilen otettiin rennosti. Käytiin kaupungilla vähän. Katsottiin fudista, kasattiin 2000-palaista peliä. Kokkailin juoksijalle vegaanisafkat ja iltaeväät, kun ei tosta mun kasvissyöjäkääntymyksestä ole mitään tullut. Muutama leffakin ehdittiin katsoa ja Helsingin Midnight Runillekin suunniteltiin osallistuvamme, kun meni tämä mönkään.

Tänään lähdettiin aamuaikaisella liikenteeseen. Suuntasin keskenäni Frankfurtin keskustaa Leonard Cohenin viimeisimmän levyn pauhatessa korvissa. Aurinko lämmitti, vaikka kello oli vasta kahdeksan. Starbucksiin ennätin aamupalalle ja töitä tekemään reiluksi tunniksi. Löytyi vegaani ciabattakin, toisin kun Saaren kuppilain tarjonnasta. Lämmitti mieltä ja mahaa.

Mainin rannalla sain napattua ihan kelpo kuvan juoksijasta ja sitten kiiruhdin eteenpäin seuraavaan merkitsemääni kohtaan, mutta olin muutaman minuutin myöhässä enkä nähnyt muuta kuin vyöryvän aallon saksalaisia juoksijoita. Kisa päättyi paikallisen potkupallotiimin stadionille, jonka sisään en kavunnut ihmistungoksessa. Melkein loppusuoralla bongasin tutun askelluksen ja sitten siirryin aurinkoon nautiskelemaan appelsiinimehun jämistä.

Stadionilta juna toi lentokentälle ja täällä sitä nyt ollaan. Aikaa kuluttamassa rästitöiden viihdyttämänä. Selkeästi.

Huomenna takaisin oravanpyörään. Ja mitä todennäköisimmin lenkille. ;)

Oli

Oli viikonloppu. Oli ruuhkajuna. Oli seisomapaikat Yorkista Berwickiin. Oli Pandan lakritsi-matkayllätys. Oli tulevaisuudesta kuiskuttelua. Oli intialaista. Oli syrjäinen hotelli. Oli kaksi yhden hengen sänkyä. Oli läheisyys. Oli ahtaus. Oltiin me.

Oli lihaskolotus. Oli paikallisbussimatka ja herkullinen aamiainen, olinhan lähettänyt kaiken uppopaistetun K:n lautaselle ja saanut vaihtokaupassa grillatun tomaatin. Oli jono pubiin. Oli olutta pubissa ja sen ulkopuolella, vaan ei mun mahassa. Oli rugbya. Oli Aberdeenin tuttuja ja enimmäkseen tuntemattomia. Oli kaatosade. Oli kylmä. Oli läpimärät tennarit. Oli hyvä illallinen. Oli taksimatka hotellille. Oli kylpy. Oli lauantaitelkkari ja jalkapalla. Oli ehkä tietokonepeli. Oltiin me.

Oli aamukahvi Waverleyn asemalla. Oli aamujuna Sheffieldiin. Oli työjuna. Oli hakua sinne ja tänne.. Oli hyvän sään Skotlanti. Oli tuulinen Sheffield. Oli kylmä päämaja. Oli kahvia ja teetä. Oli lisää rugbya (ihan kun sitä olisi kukaan kaivannut). Oli eksynyt pizzakuski. Oli perille löytänyt pizzakuski. Oli pizzaa. Oli kuumavesipullo. Oli päikkärit. Oli jäähyväiset. Oltiiin me.

Oli aika uuden odotuksen. Oli kevään ensimmäinen päivä.

Oltiin me.