Katsoin eilen illalla netistä BBC:n lähetystä,
Brexit Countdownia, jossa seurattiin livenä Brexit-juhlia ja EU-jäsenyyden muistotilaisuuksia, joita järjestettiin ympäri Saarta. Tiedän, että Sheffieldissä supervisor S:n toinen puoli osallistui yhteen näistä jälkimmäisistä tilaisuuksista. Päivällä keskusteltiin töissä Brexitistä lounaalla, vitsailtiin ja ihmiset pohdiskelivat, että onpa tyhmä koko homma. Myötäilin ja mietin, että miten voisi parhaiten selittää, miltä viimeset kolme ja puoli vuotta on tuntunu. En sanonut mitään, koska en tiennyt mitä olisin sanonut - muuta kuin se, mitä kaikki jo tiesi. Mä olen täällä Brexitin takia.
Viimeiset viikot, ehkä joulusta asti mulla on ollut kaipuu Saarelle, tuttuihin kuvioihin, tuttuun kieleen, tuttuihin ihmisiin, juoksureitteihin ja rantoihin. Se kaipuu loppui, ainakin hetkeksi, eiliseen. Katsoin sitä BBC:n lähetystä ja kuuntelin sitä leave-äänestäjien ilakointia, ja se pahaolo, stressi, ahdistus, suru, jonka läsnäoloa en niin Saarella ollessa ymmärtänyt hyökyi päälle tsunamin lailla ja istuin siinä läppärin edessä lamaantuneena. Ja tunsin kuinka jonkunlainen henkinen, jos ei nyt noin muuten, muuri nousi Saaren ja mun, mun ja Saarella olevien ystävien ja sukulaisten välille, ja tuntui, että mulle ojennettiin porttikielto kotiin.
En oo monesti ajatellut Saarta kotina, mutta nyt... no niin. Kuuntelin niitä leave-äänestäjien perusteluita, miksi alunperin äänestivät niin kun äänestivät ja miksi ovat nyt niin iloisia, ja se suretti. Voin täysin ymmärtää, miksi äänestivät mitä äänestivät. Ongelma on siinä, että ne syyt ei juurikaan liity EU:hun vaan ongelmiin brittiläisessä yhteiskunnassa itsessään, jotka, luulen, tulee entisestään kärjistymään.
Mutta se jää nähtäväksi.
Tänään aion surustella ja huomenna elämä jatkuu.
Ensi viikolla tulee kylään pitkäaikaisin Saarelta hankkimani ystävä, ja se on jotain se.
