Vaakakupissa

Oon tässä koittanut summailla tota kulunutta vuotta ja miettiä, mitä siitä sanois. Olihan se iso, tuo 2018. Ja ihan kamala. Olin kipeämpi kuin koskaan. Olin yksinäisempi kuin koskaan – olematta yksin. Olin onnettomampi kuin koskaan. Olin ahdistuneempi kuin koskaan. Olin rikki. Olin puhki. Olin loppuun palanut. Kärsin unettomuudesta. Menetin ruokahalun. Pelkäsin ihmisten kanssa olemista. Pelkäsin yksinoloa. Kuukautiset loppui, finnit palasi.

Kaikki yhden tutkinnon tähden.

… no joo, ja vähän ikäkriisin.

Oli kova paikka. Se 10 päivää huhtikuun puolesta välistä loppua kohden. Biologinen ja akateeminen rajapyykki tuli vastaan liian lähekkäin. Ei kestänyt psyyke. Ei kestänyt kroppa. Kaikki jäi kerralla. Kakskymppiset, turva, työkaverit, neljän vuoden urakka. Jäljelle jäi… mitä? No en keksinyt. Itkin, luin ja otin aurinkoa. Kaikki muu sattui päähän ja sydämeen. Sukelsin teksteihin, kevyisin ja totisiin, jätin itseni rannalle. Ei tarvinnut miettiä, paitsi sitten kun tarvitsi. Sitten itkin, kun en muutakaan
osannut.

Siinä meni kuukausi. Itkut tyrehtyi, päänsärky jatkui. Siitä eroon pääsy kesti pari kuukautta. 

Kaikki yhden tittelin tähden.

Kannattiko?

… no en vielä tiedä.

Akateeminen maailma on ankara, raaka, kylmä. Paljon se vaatii, vähän se antaa. Kilpailu on kovaa, kilpailijat kovempia ja mietin vielä(kin), että onkohan musta tähän. Haluaisin osata kertoa siitä ristiriidasta, mitä väitöksen tekeminen on. Siitä sisäisestä tuskasta, ja palosta, ja niistä harvoista onnistumisen hetkistä joiden painolla sitä jotenkin jaksaa aina puoli vuotta eteenpäin. Mutta en osaa, en vielä. 

Toistaiseksi en osaa antaa äänen kuin sille takaraivon koputukselle, joka kyselee, että kuka sä luulet olevas ja ketä sä luulet huijaavas tällä sun esityksellä. Sä et ole mitään muuta kuin yks virhe yliopiston systeemissä ja pian sut pyyhitään pois. Huijari.

Eikä tää ees tunnu miltään.

Tohtori. Ha. Neljä vuotta työtä, ja olen hierarkian alimmalla askelmalla. Olen vähintään yhtä koulutettu kuin kuka tahansa tuntemani ihminen, mutta se ei tunnu miltään. Kaikki on vähintään tässä. Täällä. Tohtori on standardi. Työhakemus, ei muuta.

Mut sit toisaalta… onhan se jotain. Sit kumminkin.

Jos ei muuta niin postit tulee tohtorille. Ja toimiston nimilapussa lukee tohtori. Ihan niin kuin kaikilla muillakin.

Ja sain pariksi tunniksi pukeutua ihan pöllöihin kuteisiin. 

Kävellä kaapu hulmuten kuin Kalkaros konsanaan.

Onhan sekin jotain.