14.2km!

Ensimmäinen kaksinumeroinen lenkki sitten Tukholman maratonin! Euforista. Juoksin uuden reitin, joka vei mut noin 8 kilometrin verran maaseudulle ja vitsit, mikä vaikutus mielentilaan. Runner's high tuli keskellä 3 kilometrin ylämäkeä. Mahtavaa! Nyt pitää vaan jaksaa malttaa, ettei karkaa juoksukengät käsistä.

Sunnuntai jatkuu Lontoon maratonin katsomisella ja sivutoimisella työskentelyllä. Täytyy sanoa, että kotoa suht lämpimässä on kivempaa katsoa kun maratonreitin varrella värjöttely. Vaikka Paula Radcliffen näkeminen viime vuonna olikin ihan uskomatonta.

Kun hallitus kävi kylässä.

Siinä sivussa vanhenin! Ja elämä jatkuu täysillä. Synttäripäivänä porhalsin vuoden nopeimman vitosen, sain vegaanibrownien ja lasillisen punaviiniä. Sisustettiin mun nurkkia, tehtiin palapeli, käytiin maalaismarkkinoilla, ja Leedsissä. Äiti sai kuuden päivän korkeanpaikan leirin ja mäkitreenin, mutta myös aamiaisen vuoteeseen. Ruokapöydän puutteessa. Luksusta.

Yksi kova isku koettiin vielä maanantaina, mutta nyt mennään eteenpäin niin, että pörisee! Keskiviikkona kävin ensimmäisellä kiipeilytunnilla neljästä, maratontreenikin alkoi. Kesälomamatka varattu. Paikka Barcelonan mega-konferenssissa 99.6% varma. Torstaina pidin "parhaan tai ainakin rennoimman" esitelmäni tähän menessä - toveri C:n mukaan japanilais-sheffieldiläisen yleisön edessä. Supervisor S:kin vaikutti ihan tyytyväiseltä. Sekosin sanoissa, mutta pyh.

Postissa on matkassa pitkään haaveilemani, ebaysta huutamani Polaroid-kamera, johon kaveri lupasi hankkia filmin. Toukokuun jokainen viikonloppu on täynnä. Tarkoitukshakuisesti ja ei. Vauhti vähän hirvittää, mutta kukapa hupimenoille ei sanoisi. Hurraa! Sunnuntaina töihin. Siinä hupia. Ovat muuten peloitelleet, että viikonloppuna saattaisi tulla räntää.

Huominen, toivo, rakkaus

Tein pyhän päätöksen, etten vihaa, katkeroidu, soita suutani, en hauku. Jos olisi tyhmä, meidän historia olisi lyhyempi. Tai sitä ei olisi ollenkaan. Pyrin kypsyyteen ja arvokkuuteni säilyttämiseen. Ajattelen, että tässä oli mies, joka muuttui, pakeni, meni mistä aita oli matalin.

Päätöksiä koetellaan. Hän koettelee. Alotettiin byrokratian purku samantien: mitkä tavarat kenellekin, kenellä on oikeus Netflixiin, lomien peruutukset, hyvitykset lentolipuista jne, jne.
Kohteliasta. Sivistynyttä. Etäistä. Niin kun kuuluukin.
Niin kun halusin.

Sitten yhteys katkesi. Velvollisuudet roikkuvat. Asiat repsottavat auki.
Suututtaa.  Surettaa. Miksi pitkittää? Miksei voi hoitaa asiaa kerrallaan?
Kun kerran tahtoo erota, eikö voisi edes antaa siistiä kerrasta poikki-eroa? Tekeekö kiusaa?
Vai eikö se sittenkään halua päästää lopullisesti irti?
Voiko olla niin itsekäs? Voiko tosiaan?
Haluan vaan irti ja eteenpäin. Miksei se päästä?

Sinnittelen ja rimpuilen. Joka päivä on uusi päivä. Joka aamu uusi alku lähempänä uutta alkua. Ja muita kliseitä. Koko elämä on muuttunut surkeaksi kokoelmaksi metaforia. Kaikella on merkitys. Joku syvempi, mutta kuitenkin niin kiusallisen pinnallinen, merkitys.
Valoa pimeään huoneeseen.
Rikkoutunut vetoketju.
Sateen jälkeen aurinko.
Kaikelle jotain. Ja liikaa.
Ajatukset hurisee. Sydämeen koskee. Sielu kamppailee katkeruutta vastaan.
Uni ei tule. Pakenen kirjoihin tai lenkille.
Odotan, että pää hajoaa. Mutta sinnittelen ja rimpuilen.

Tukiverkko toimii ja siihen nojaan.
Jos tässä jotain hyvää, niin rakkaus.
Niin ironista kuin se onkin.

Uneton Sheffieldissä

Makasin taas hereillä. Tuijotin kattoon, mutten nähnyt sitä. Ainoastaan K:n. Järkytyin kaikista niistä yksityiskohdista, jotka pulpahtelivat esiin tuolta jostain ikävän potpuroimana.

Muistin jalkapöytien pehmeyden. Selän luomikartaston. Arven silmäkulmassa. Toisen, ihan pienen, jonka parta yleensä peitti. Kemikaalien sormiin jouduttamat kovettumat.

Muistin, miltä tuntui maata toisen vieressä. Turvassa toisen sylissä. Silitellä rintakarvoja ojennukseen. Miltä tuntui kun sänki raapi poskea. Kuinka maattiin sängyssä, tuijotettiin ikkunasta taivasta, eikä tarettu nousta ylös.

Muistin kaiken ja tyyny kostui. Muistin kaiken. Ja halusin kaiken takaisin.

En uudelleen vaan niin kun joskus oli.

Tiesin, että se oli tyhmää, turhaa ja kyyneleet virtasivat katkerammin.

Mutta nyt sentään vaan yöllä.

Mulla on ikävä sua vielä 2080-luvulla

Tämä käyrä kuvaa juoksunopeuden vaihteluita eilisaamun lenkiltä. Voisi ihan yhtä hyvin kuvata koko viikonloppua. Tunneskaaloja. Sitä, miltä tuntuu kun elämältä vedetään matto alta. Miltä tuntuu kun luulet, että on vielä toivoa. Ja kuinka vielä polvillaan oleva isketään kanveesiin. Tyrmäys. Tyhjyys. Loppu.

Meillä oli puhelin treffit. Puhelin soi klo 17:24. Klo 17:38 maailma hiljeni. Se mikä alkoi 5.2.2012 klo 00:18 opiskelija-asuntolassa, Buffyn ja marjateen äärellä päättyi. Se katkaistiin. Lopetettiin. Sitä katsottiin silmiin ja sanottiin, että se ei ole sen arvoista. Se ei ole tarpeeksi helppoa. Sen eteen täytyy tehdä liikaa töitä.

Minä en ole sen arvoinen.

Mut jätettiin.

Jätettiin.

Puhelimessa.

Hyperventiloin itseni kylppärin lattialle. Olin eläin. Maailma tyhjeni. Kaikesta muusta paitsi ulvonnasta. Mun eläimellisestä, paikantamattomasta lähteestä kummonneesta ulvonnasta. 

Huusin, koska sattui. Huusin, koska en ymmärtänyt. Huusin, koska en suostunut. Huusin, koska sydän revittiin rinnasta. Huusin, koska tulevaisuus revittiin riekaleiksi. Huusin, koska kokematonta sydäntäni ei ole ikinä särjetty näin pahasti.

Makasin kylvyssä. Ihoa poltti. Sattui. Vesi oli kuumaa. Katsoin itseäni ja punaisena helottavaa ihoa. Ällötti. Naivi, typerä. Häpesin. Olin anellut, ettei jättäisi. Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Anellut, että yritettäisiin. Puhuttaisiin ja puitaisiin, mitä koki että oli menny pieleen. Häpesin. Koska luulin, että olisin ollut vahvempi.

Niin luuli sekin. Meni shokkiin kun näki ja kuuli Skypessä reaktioni. Sanoi, että puhutaan huomenna. Toivo. Onko julmempaa. Toivo, jonka koitin litistää maanrakoon. Toivo, jonka käskin menemään pois utopiana. Toivo heräsi. Etsin ratkaisuja. Löysin niitä. Taistelisin tästä suhteesta. Taistelisin viimeisen neljän vuoden edestä. Taistelisin itseni tähden.

Toivo heräsi. Toivo kuoli. Suru muuttui suuttumukseksi. Lauoin lapsellisuuksia, joita en tarkoittanut ja joiden tiesin kuitenkin olevan liian tylppiä satutaakseen toista. Olin täynnä pyhää vihaa. Poistin valokuvia. Poistin historian jäljet sosiaalisesta mediasta. Loputon dialogi alkoi päässäni. Yritin hiljentää sen, mutta se oli liian vahva. Syytin, anelin, suutuin, pyysin anteeksi, kiroilin, kirosin, syljin, kyselin ja kyseenalaistin. Uudelleen ja uudelleen. Tajusin, että millään kielellä ei ole sanaa, joka kuvastaa, mitä tunsin, mitä tunnen nyt. Yhtäkkiä ymmärsin pop-musiikkia. Enkä voinut uskoa, että oma elämäni muuttui Adelen biisiksi. Kuvotti.

Olen maannut kaksi yötä hereillä. Olen pohjalla. En hallitse tunteitani. En jaksa. En jaksa mitään. Vei tunnin, että pääsin sängystä ylös. Olen pohjalla.

Tämä käyrä. Se on paljon lyhyempi. Mutta yhtä tärkeä. Se kuvastaa perhettä, ystäviä Suomessa ja täällä. Se kuvastaa ohjaajani tarjoamaa lohtupullaa ja sympatiaa. Se kuvastaa turvaverkkoa. Läheisyyttä. Välittämistä. Se kertoo, että elämä ei lopu. Tiedän sen ilmankin.
Omani ei ole ensimmäinen särkynyt sydän. Se kuvastaa sitä suuntaa, jonka haluan ottaa. Se kuvastaa, että lopulta pohjalta noustaan. En enää hyperventiloi kylpyhuoneen lattialla.

Olen hauras.
Olen rikki.
Olen surullinen.
En pysty kontrolloimaan itkuani.
Saan joskus voimani takaisin.
Lattialle en jää.

Ja sitten ei ehkä enää ole tilaa ikävälle.