Sekamelskaan kallellaan

Istun pariisilaisen asunnon sängyllä, kuuntelen Spotifyta ja mun tänä vuonna eniten kuuntelemien biisien listaa. Tällä hetkellä korvissa jytää Sunrise Avenuen Hollywood Hills, jonka tahtiin kuurasin lattioita ja jorasin kuumina elokuun iltoina mun tyhjässä kämpässä. Seuraavana tulossa on Toto ja Rosanna. Tykitettiin sitä A:n kanssa kesällä muun muuassa ainakin 17 kertaa kun ajettiin Bristolista Antwerpeniin ja takaisin. Sitä seuraa Perdón, Perdón, Los Angeles Azulesin ja H*Ashin esittämänä. Se muistuttaa niistä tuulisista ja pimeistä keskiviikkoilloista, kun laahustin espanjan tuntien jälkeen Teignmouthin asemalta kotiin.

Nyt on espanjan tunnit vaihtuneet hollannin tunteihin. Koti kylästä kaupunkiin ja saarelta mantereelle. Enkä oikein tajua, että miten tässä näin kävi. Että kun luulin, että tässä kohtaa (lue: iässä) elämään piti alkaa tulla jotain järjestystä ja/tai selkoa (esim. vaikkapa asuntolaina) niin mennään syvemmälle irtoinaisuuteen ja sekamelskaan.

On kämppä ja on työ, puolisentoista vuotta eteenpäin. A hulmahtaa kohta väikkäristään ulos, ja sitten pitäis alkaa yhdistämään meidän sooloiluja yhdeksi, yhteiseksi sävelmäksi. Keksiä sille töitä tai lottovoitto. Ainakin viisumi. Miettiä minne mennään, vai mennäänkö minnekään. Kaikki on auki, väliaikaista ja epävarmaa.

Ja niin mahdollista.

Tää vuosi on ollut lyhyt ja pitkä. Täynnä ahdistusta, stressiä, ikävää, junia, uuden opettelua ja uuden tavottelua, väljähtäneitä ihmissuhteita, syventyneitä ihmissuhteita, kaljaa, maapähkinävoita, musiikkia, aurinkoa ja lähekkäin olemista. Että jos ennen vuoden loppua ehdi päivittelemään, niin 2020 voit heittää mun suuntaan, mitä vaan. Mihinkään en ole valmistautunut, mutta en oo ikinä ennenkään ollut. Ja tässä sitä mennään vaan, katuja, joita de Beauvoir, Voltaire ja, kuka lie, Hemingway luuhasi.

Oi, yhteys!

Lauantai-aamu. Avot.

Meinaan internet. Että jo kelpaa.

Työt alkoi maanantaina.

Iso järkytys: belgialaiset ei käytä QWERTY-näppäimistöä. Että kyllä on kriittiset kirjaimet niin kun vaikkapa A ihan väärissä paikoissa.
Pieni järkytys: testireaktori vuoti radioaktiivista ainetta siinä heti lounaan jälkeen maanantaina. Juu, tervetuloa vaan!

Huomio a: belgialaiset on vakavaa porukkaa. Mutta avuliaita.
Huomio b: belgialaisilla ei ole mitään ymmärrystä siitä, mikä on huono junayhteys.

Vakava huomio: kahden vuoden aikana saa tehdä paljon töitä, ettei menetä kriittiseksi opetettua sosiologista ajattelutapaa. Pomo paljastui matemaatikoksi.
Erittäin vakava huomio: Kahvikone antaa vaan puolikkaita kuppeja (että mitä!).

Havainto a: poljettuja työmatkakilometrejä viikossa tulee noin 65km - enemmän jos ajaa harhaan. Voi löytyä peruskunto.
Havainto b: ruokavaliosta on tippunut roska, koska sitä ei lähikaupassa myydä.
Havainto c: kiipeily ei ole kuin pyörällä ajo (mutta silti hankin 10 kerran kortin)

Katastrofi: belgialaiset ei ymmärrä maapähkinävoin päälle.

Kolmas päivä

Tänään piti pysähtyä miettimään, mikä päivä tänään on. Tiistaina muutin ja sen jälkeen aika on menettäny merkityksensä. Homman nimi on ollut nainen vastaan Ikea. Nyt on kaikki vähät huonekalut kasassa, mutta autiota on - niin ja sotkuista. Että kyllä sitä ihminen karruttaa romua vaikka yrittäis ettei. Valittelin asiasta A:lle eilen puhelinlankoja pitkin ja tuumas vaan, että niin se pakettiautollinen kamaa ei siis säväyttänyt tarpeeks.

Kämpässä riittää tekemistä. Esim. lämmin suihku. Tällä hetkellä suihkuvesi vaihtelee kylmän ja jäätävän välillä, mutta tollalailla pitkällä aikajänteellä tää ei oo mielenterveyden kannalta kestävä tilanne.

Kaiken kaikkiaan kaikki on uutta. Ja outoa. Mut jotenkin ei haittaa.
Ehkä oon ollu tässä tilanteessa ennenkin.
Kieli olis kyllä opittava.
Noin kotoutumisen kannalta.

PS. Paitsi yks haittaa! Meinaan mantereinen kaupunki-ilma! Merituuli puuttuu ja kaikki on nihkeitä ja nahkeeta. Ehkä sittenkin totuin Saaren säähän, vaikka aina väitin etten.

Kunhan mietin

Istun tässä ja hikoilen. Mietin, että miks ihmeessä (läntisen) maailman itsetunto on teinityttö Ruotsista. Miten voi olla, että 16-vuotias matkustaa tapaamaan päänaisia ja -miehiä. Ja vaatii niitä tekemään asioita. Miten voi olla, että ne jotka voi tehdä asioille katsoo vierestä. Miten voi olla, että sysätään vastuu tekemisestä, puhumisesta, vaatimisesta, ihmisille, jotka ei vielä edes voi äänestää. Miten voi olla, että ne jotka on vallassa ja vanhoja on edelleen sitä mieltä, että tulevaisuus kuuluu niille, ei niiden lapsille tai lapsenlapsille. Miten voi olla, että Jenkeissä on enemmän autoja kuin kuskeja, että Meksikossa kirjat pakataan muoviin, että Belgiassa lääkäreiden mielestä vanhemmat, jotka kasvattavat lapsensa vegaaneiks pitäisi asettaa syytteeseen, että Suomessa metsähakkuiden vähentäminen aiheuttaa eripuraa. Kysynpähän vaan, tässä kun nyt istun ja hikoilen Britannian kuuminta heinäkuun päivää ikinä.

Hiljaa hiipii itku silmään

In action. Paneelikeskustelu. Vasemmalla tuleva kollega J ja oikealla toveri F.

Esitelmä meni ilmeisen hyvin. Paikalla ollut taiteen professori pisti perästä päin käden olalle sanoen "Oot taiteilija. Tarkotan sitä", ja myöhemmin etsi S:n käsiinsä hehkuttaen sekä toveri F:ää ja allekirjoittanutta. Uus pomokin totesi tälle vanhalle versiolle, että oli tosi hyvä esitelmä, johon S tuumasi "No tietty oli", vaikkei ollut paikalla kyseistä suoritusta todistamassa.

Konferenssi oli kaiken kaikkiaan mitä oli, mutta tapasin kaikki, ketkä pitikin tavata. Lämmittelin suhteita Antwerpenin yliopiston suuntaan, mikä myös oli suunnitelmissa. Saatiin aikaan myös kunnon polemiikki, jonka keskiössä S oli. Draamaa, draama.

Nyt oon ollu kotosalla pari päivää. On tullut pyykkäiltyä ja pakkailtua. Läppärin sisällönkin siivosin, niin että siellä ei ole enää mitään väitköseen tai opetukseen liittyvvää. Tuntui jotenkin isolta askeleelta. Ihan kun jonkun kirjan kannet olis nyt sulkeutuneet. Muuttoon on kolme viikkoa ja se alkaa tuntumaan fiiliksissä ja unen laadussa. Yöt menee painajaisissa ja katkeransuloisessa apeudessa. Ilolla, helpottuneena ja maltillisin odotuksin lähden, mutta sydäntä särkee.

Toki tykitän myös suru-musiikkia korvakäytävään kolmatta tuntia, mikä saattaa vaikuttaa. Mutta jäähyväisistä tulee vaikeat.

Marssien kohti tulevaa. Hop.

Suurennuslasin alla

Barcelonassa konferenssireissulla. Taas, tai melkein taas - edellinen ja ainut kerta oli elokuussa 2016. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Silloin esitelmöin en tiedä mistä, ja tällä kertaa esitelmöin työstä, jonka tein vuonna 2016. Ympyröitä ja sulkeutumisia.

Vähän eri meno tosin kun viimeks. Saman meren äärellä kokoustetaan, mutta pienemmällä porukalla ja vaan parilla hassulla akateemikolla. Suurin osa ihmisistä tekee tutkimusta siellä sun täällä, tutkimusinstituuteissa sun muissa viranomaistahoissa. Istuttiin tänään toveri F:n kanssa ja valitettiin kuinka yksinkertaisia ja nyanssittomia psykologiset höpötykset radonista, pelosta ja riskeistä näyttää ovelan. Että kyllä kaivataan sosiologeja täällä monimutkaistamaan asioita ja osottamaan kuinka ei riitä, että joku kemisti vähän koittaa jakaa viisauttaan ja ymmärrystään tavalliselle tallaajalle.

Omat selonteot on huomenna, ja jännittää jotenkin ihan eri tasolla kun ennen. Esitelmä on ok, jos kymmenen minuutin juttua voi esitelmäks kutsua. Mutta huolettaa, että se on liian sosiologinen ja teoreettinen vaikka puhuukin tutkimuksen tekemisestä, ja beenä huolettaa kun tunnen olevani suurennuslasin alla.

Nämä kemut on tulevan työnantajan järkkäämät ja paikalla kaikki tulevat kolleegat, jotka niukin naukin pystyy kahden käden sormin laskemaan. F höpöttää samassa paneelissa, että solidaarisuus, ja S onneks ei ennättäne paikalle ennen kun ollaan osuutemme suoritettu pois alta. Mutta silti. Suurennuslasi ja jännitys. Tänään karattiin F:n kanssa bisselle ja (vegaani)paellalle ja katottiin katujen pulusia. Ei olla Exeterissä, ei.

Pitkä ja hidas

Tänään se alkaa. Pitkä ja hidas muutto. Teignmouthista kamat Bristoliin ja sitten lautalla Ranskan kautta Antwerpeniin. Hyvä, että on kuski vierellä niin ei tarvi huolehtia muuttofirmoista tai koittaa ajella täällä taikka tuolla. Hienoa tässä pakkaillessa huomata, että omistan ehkä matkalaukullisen vaatteita ja repullisen villasukkia, tummpuja ja kaulaliinoja, ja kaikki muu sitten onkin kirjaa, vihkoa, flunssalääkettä ja kattila. Noin suunnilleen. Ostoslistalla ensimmäisenä siis ehkä kirjahylly.

Tulevaisuus näyttää tältä

Vale-loma

Meri, El.

Toveri F oli kylässä koko viikon. Teki meidän taloudelle hyvää. Bondattiin S:n kanssa taas euroviisujen yllä ja F pyöritteli silmiään niin, että katsoessa heikotti. Tuntui melkein lomaviikolta, vaikka töitä riittää niin, että keskiviikkona tuli painettua keskiyöhön. Lähinnä toki siksi, että tämä kyläilijä oli sen verran puhelias, että eipä oikein tullut työstä päivän aikana mitään.

Eilen ja tänään istuin muutaman hetken vuotuisessa opiskelijakonferenssissa ja tunsin paikattomuutta. Enpä istunut oikein opiskelijoiden kuvioihin, vaikka ne kaikki hyvin tunnenkin, ja vielä vähemmän henkilökunnan pöytään, ja niitä nyt tunnenkin huonommin joka tapauksessa. Että tässä sitä on vielä, identiteetin kanssa tekemistä.

Mutta salaa tunsin jonkunlaista tyytyväisyyttä esitelmiä katsellessa. Ja ehkä, jopa, sillä lailla, pientä paremmuuden tunnetta (HYI!). Pois se minusta, mutta en nyt parempaakaan sanaa keksi. Suurin osa puhujista valmistuu ensi vuonna, mutta kyllä ei ole monellakaan esitelmöinti hanskassa.

Kyllä väittäisin vastaavassa tilanteessa olleeni parempi - jos en itseluottamuksessa niin ainakin narratiivin rakentamisessa ja selkeydessä. Että, ehkäpä, tässä voi nyt heinäkuun Barcelonan keikalle lähteä sillä tavalla hyvin mielin, olkoonkin, että muiden kustannuksella. Tavallaan. Vähän.

Juu, ja törmäsin sattumalta myös laitoksen entiseen johtajaan. Eipä näyttänyt olleen kovinkaan mielissään siitä, että lähden uusiin piireihin.

Roolit vaihtoon

On tää kumma tää ihmisen elo. Kahdeksan vuotta sitten hikoilin oman kandin työni kanssa ja nyt niitä on pino edessä arviointia ja tarkastusta varten.

Viimeset viis vuotta oon lähettänyt S:lle tekstejä ja hakemuksia kommentoitavaks, ja tänä aamuna sähköpostilaatikossa istui viesti ja luonnos, 'viittisiks tsekkaa'.

Vuosi sitten makasin lattialla loppuun palaneena ja mietin, että turhaanpa tein väitöskirjan, hajosin ja päädyin työttämäksi. Nyt on 9kk:n työsopparista vajaa neljä viikkoa jäljellä ja horisontissa siintää toinen duuni.

Kaikkea sitä.

Ainoa, mikä ei oo muuttunut on stressiunet. Viime yönä muutin Amsterdamiin asuntoon, jossa A:n nykyinen kämppis jo asui ja joka ei suostunut tekemään jääkaappiin tilaa.

Aamulla keittellin kaffet pelkällä vedellä.

Ik ga naar België

Niinhän siinä sitten kävi.

Brexit-pakolaisuus ja onnenpotku.

Belgia kutsuu ja espanjan opinnot vaihtuu hollannin opiskeluun. Saari vaihtuu mantereeseen ja punnat euroihin. Yliopistomaailmakin jää taakse. Siitä koin pientä identiteettikriisiä. Jotenkin yllättäen. Uusi työpaikka on valtiollisessa tutkimuskeskuksessa. Tyynnyttelen hyvävoimaista idealistiani, että sieltä voi ehkä maailmaa muuttaa enemmän kun yliopistosta. Ehkä.

S valitti tiistaina naama rutussa kuinka kaikki Belgian päässä on innoissaan mun sinne menosta. Tuntee siis mun tulevista kolleegoista kaksi. Jotenkin olen edelleen ihan hämilläni, että miten tässä näin kävi. Vaikka aktiivisesti tähän tähtäsin, S:n myötä-avustuksella. Suodattamaton alkuinnostus alkaa vaihtua jonkin sortin todellisuudentajuun siitä, että olen muuttamassa maahan

a) johon en ole ikinä oikein edes kiinnittänyt huomiota
b) jossa mulla on nolla kontaktia
c) jossa mun on alettava ihan oikeaksi ihmiseksi, siis maksettava laskut ja vuokrat yksin
d) jonka (kumpaakaan) kieltä en puhu, mitä nyt pari kirosanaa ranskaksi

Mutta katson karttaa, ja mietin ... vau!

Tulevasta kotikaupungista on tunnin junamatka Amsterdamiin, 2.5 tunnin matka Pariisiin ja nelisen tuntia Luxemburgiin. Siis matka kolmen eri maan päänkaupungit on lähempänä kuin Sheffield täältä Devonin rannoilta. Johan nyt. Kyllä nyt pääsee tohtorinna ytimeen.

Täältä on pitkä matka kaikkialle.
Mut (ehkä) tulee ikävä. Sitten aikanaan.

Tein kymmenen pisteen listan asioista, mitä haluaisin tehdä ennen kun täältä lähden. Kaksi ruksattu yli jo, toinen pointsi oli viime viikon visiitti Agatha Christien loma-asuntoon.

Näkymä Christien tiluksilta. Taustalla Dittisham, jossa tärisin
kylmissäni syksyllä kun odottelin A:ta maaliin sen 10km
uinnilta. Sillon sato. Tällä kertaa ei.

PS. Vuosi väitöksestä! Kohta lienee taas aika jonkun sortin yhteenvedon. Ehkä. Jos viitsii.

Ai-kuisuus

Jonkinlainen aikuisuuden virstanpylväs tuli saavutettua tänään:

"Näin aluksi. Anna kun teen yhden asian selväksi; minä olen luennoitsija, sinä olet opiskelija. Sinä et ole asemassa, jossa voit määrätä, mitä tässä tapahtuu."

Moro.

Pääsumu

Jos kymmenen päivää sitten olin positiivisissa fiiliksissä, tää viikko on ollut ihan toista. Lieneekö lukukauden puoliväli, mikä latistaa osakseen - toimistossa ainakin on kaiken kaikkiaan aika mollivoittoinen tunnelma - vaiko se, että ollaan käyty erä isoja keskusteluja elämästä ja tulevaisuudesta A:n kanssa, jotka vetää emotionaalisen tankin ihan tyhjäksi ja jättää vaan kuihtuneen kuoren jälkeensä.

A tuntuu palautuneen (hetkellisesti, koska sitä se on väitöstä tehdessä) omasta ahdistuksestaan ja puhui viikonloppuna silmät innosta kiiluen, mitä väikkärin jälkeen. Helpotti mieltä ja lievensi huolta. Minun siis. Nyt kun vielä pääsis fyysisistä stressioireista eroon, niin mikäs tässä. Päivät pitenee ja aamut valkenee. Hymyilyttää enemmän kun vaikka viisi viikkoa sitten.

Mutta kyllä en suosittele kenellekään, että parina kirjoittelee väitöstä perättäisinä vuosina. Ei ole helppoa aikuisena elo muutenkaan, saati sitten kun lisätään myllyyn epärealistiset ja semi-sadistiset akateemiset standardit ja oletukset. Kyllä odottelen A:n valmistumista. Siitä kun menee sitten ainakin vuoden verran, että henkisesti palautuu siksi ihmiseksi, joka oikeasti on.

Mutta ensi vuoden vaihteen Kuuban reissun suunnitelmat alkaa selkiytyä, päivät on lyöty lukkoon ja asumukset. Säästettyäkin ollaan saatu kahdessa kuussa melkein £200 enemmän kun pistettiin tavoitteeksi. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

No en kyllä tiedä ketään parempaa kun sä

Viimeisen viikon aikana on tuntunut, että alan saamaan elämästä kiinni. Jotenkin. Sillä lailla, etten ees tajunnut olevani jossain harmaassa kuplassa ennen kun se alkoi tosta ympäriltä suleskella.

Työtaakka on viime lukukaudesta puolittunut ja kokeetkin on historiaa. Ensimmäistä kertaa kesäkuun epäonnistuneen yrityksen jälkeen oon ehtinyt kirjottamaan (enkä kestä kuinka nautin siitä verrattuna luentopreppiin!) ja väkertämään sitä iänikuista postdoc-hakemustakin, joka todennäköisesti lähtee ens viikolla sisäiseen vertaisarviointiin - tai mikä peer review nyt onkaan suomeksi ja kuun lopulla sitten - jos iloisesti käy - rahoittajan suuntaan.

Lisäksi oon pistäny työhakemuksen pariin eri paikkaan, jotka oikeasti kiinnostaa ja kutkuttaa. Juteltiin niistä S:n kanssa ja se oli sitä mieltä, että kumpaankaan  ei todennäköisesti löydy pätevämpää ja parempaa kun mä - että muista sitten olla kova palkkaneuvotteluissa!

En uskalla ajatella niin pitkälle - ja siks en myöskään aio kertoa asiasta nyt tämän enempää - mutta kyllä tuntui hyvältä, kun ihminen, jonka sana joskus tuntuu lailta sanoo noin.

Että elämä!
Ja vaikka joka toinen päivä onkin myrsky, niin sitten on myös tällästä.

Vaakakupissa

Oon tässä koittanut summailla tota kulunutta vuotta ja miettiä, mitä siitä sanois. Olihan se iso, tuo 2018. Ja ihan kamala. Olin kipeämpi kuin koskaan. Olin yksinäisempi kuin koskaan – olematta yksin. Olin onnettomampi kuin koskaan. Olin ahdistuneempi kuin koskaan. Olin rikki. Olin puhki. Olin loppuun palanut. Kärsin unettomuudesta. Menetin ruokahalun. Pelkäsin ihmisten kanssa olemista. Pelkäsin yksinoloa. Kuukautiset loppui, finnit palasi.

Kaikki yhden tutkinnon tähden.

… no joo, ja vähän ikäkriisin.

Oli kova paikka. Se 10 päivää huhtikuun puolesta välistä loppua kohden. Biologinen ja akateeminen rajapyykki tuli vastaan liian lähekkäin. Ei kestänyt psyyke. Ei kestänyt kroppa. Kaikki jäi kerralla. Kakskymppiset, turva, työkaverit, neljän vuoden urakka. Jäljelle jäi… mitä? No en keksinyt. Itkin, luin ja otin aurinkoa. Kaikki muu sattui päähän ja sydämeen. Sukelsin teksteihin, kevyisin ja totisiin, jätin itseni rannalle. Ei tarvinnut miettiä, paitsi sitten kun tarvitsi. Sitten itkin, kun en muutakaan
osannut.

Siinä meni kuukausi. Itkut tyrehtyi, päänsärky jatkui. Siitä eroon pääsy kesti pari kuukautta. 

Kaikki yhden tittelin tähden.

Kannattiko?

… no en vielä tiedä.

Akateeminen maailma on ankara, raaka, kylmä. Paljon se vaatii, vähän se antaa. Kilpailu on kovaa, kilpailijat kovempia ja mietin vielä(kin), että onkohan musta tähän. Haluaisin osata kertoa siitä ristiriidasta, mitä väitöksen tekeminen on. Siitä sisäisestä tuskasta, ja palosta, ja niistä harvoista onnistumisen hetkistä joiden painolla sitä jotenkin jaksaa aina puoli vuotta eteenpäin. Mutta en osaa, en vielä. 

Toistaiseksi en osaa antaa äänen kuin sille takaraivon koputukselle, joka kyselee, että kuka sä luulet olevas ja ketä sä luulet huijaavas tällä sun esityksellä. Sä et ole mitään muuta kuin yks virhe yliopiston systeemissä ja pian sut pyyhitään pois. Huijari.

Eikä tää ees tunnu miltään.

Tohtori. Ha. Neljä vuotta työtä, ja olen hierarkian alimmalla askelmalla. Olen vähintään yhtä koulutettu kuin kuka tahansa tuntemani ihminen, mutta se ei tunnu miltään. Kaikki on vähintään tässä. Täällä. Tohtori on standardi. Työhakemus, ei muuta.

Mut sit toisaalta… onhan se jotain. Sit kumminkin.

Jos ei muuta niin postit tulee tohtorille. Ja toimiston nimilapussa lukee tohtori. Ihan niin kuin kaikilla muillakin.

Ja sain pariksi tunniksi pukeutua ihan pöllöihin kuteisiin. 

Kävellä kaapu hulmuten kuin Kalkaros konsanaan.

Onhan sekin jotain.