Pääsumu

Jos kymmenen päivää sitten olin positiivisissa fiiliksissä, tää viikko on ollut ihan toista. Lieneekö lukukauden puoliväli, mikä latistaa osakseen - toimistossa ainakin on kaiken kaikkiaan aika mollivoittoinen tunnelma - vaiko se, että ollaan käyty erä isoja keskusteluja elämästä ja tulevaisuudesta A:n kanssa, jotka vetää emotionaalisen tankin ihan tyhjäksi ja jättää vaan kuihtuneen kuoren jälkeensä.

A tuntuu palautuneen (hetkellisesti, koska sitä se on väitöstä tehdessä) omasta ahdistuksestaan ja puhui viikonloppuna silmät innosta kiiluen, mitä väikkärin jälkeen. Helpotti mieltä ja lievensi huolta. Minun siis. Nyt kun vielä pääsis fyysisistä stressioireista eroon, niin mikäs tässä. Päivät pitenee ja aamut valkenee. Hymyilyttää enemmän kun vaikka viisi viikkoa sitten.

Mutta kyllä en suosittele kenellekään, että parina kirjoittelee väitöstä perättäisinä vuosina. Ei ole helppoa aikuisena elo muutenkaan, saati sitten kun lisätään myllyyn epärealistiset ja semi-sadistiset akateemiset standardit ja oletukset. Kyllä odottelen A:n valmistumista. Siitä kun menee sitten ainakin vuoden verran, että henkisesti palautuu siksi ihmiseksi, joka oikeasti on.

Mutta ensi vuoden vaihteen Kuuban reissun suunnitelmat alkaa selkiytyä, päivät on lyöty lukkoon ja asumukset. Säästettyäkin ollaan saatu kahdessa kuussa melkein £200 enemmän kun pistettiin tavoitteeksi. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.