Kotitöistä

Hiljaiselellen humahti tämä viikonloppu. Ekaa kertaa, sitten en tiedä kuinka pitkään, oon viettänyt vähemmän aikaa juosten pitkin maita mantuja/töitä tehden ja enemmän aikaa yökkäreissä (toki olen torstain luentoa valmistellut...). Fiilistelen yhä syksyn ensimmäistä myrskyä, joka iski aallot raiteille ja junaliikenteen vaihteeksi kaaokseen.

Siivosin eilen koko kämpän. Pikkulavuaarista löytyi homeen seitsemän sävyä, ja takasta hylätty hämäkinverkkometropoli, mutta makkari kasvoi neliöllä kun siirtelin huonekaluja ja kasasin vihdoin Ikeasta tammikuussa ostamani jakkaran kakkosyöpöydäksi.

Illalla onnittelin itseäni. Olinpa hyvä vaimo tänään!

Ja sitten järkytyin.
Ja suutahdin.
Ihan noin itselleni.

Mitä sukupuolisidonnaista kieltä ja ajattelua!
Viimeiset kaksi viikkoa oon seminaareissa koittanut saada opiskelijoita ajattelemaan sukupuolijaon yli ja ohi - ja osoittamaan, miten sukupuolisidonnainen ajattelu, että on naisten duunit ja miesten duunit, naisten tämän ja miesten tuo, tyttöjen värit ja poikien värit, vaikuttaa ihan kaikkeen meidän elämässä. Sillä lailla negatiivisesti. Ja nyt sitten kompuroin skupuolinormatiivisiin ajattelumalleihin omissa aatoksissani.

Ei kotityöt ole naisten töitä vaan niiden töitä, joilla on koti.
Kyllä ei ole naisella helppoa, jos itse kaivaa itsensä stereotyypiakuoppaan. Kyllä ei ole helppo seistä yli sadan ihmisen edessä viikottain ja tietää, että tilastollisesti ovat sitä mieltä, että jos olisin mies olisin pätevämpi. Kyllä pysähdyin eilen miettimään, miksi ostin hameita viime viikolla. Ehkä siksi, että oikeasti halusin. Ehkä siksi, että yritän vieläkin ahtautua siihen kapeaan patriarkaaliseen naisen malliin, johon en ikinä mahtunu. Ja kun en mahtunut kokivat sukulaiset eri etäisyyksiltä ja sukupolvista oikeudekseen kysyä, että mikä mussa on vikana; olenko vain outo vai lesbo.

No kun en kumpikaan. Olen mä.
En mä istu tähän ahtaaseen sukupuoli-binääriin. Enkä aiokaan. Saati tahdo. Seurustelen miehen kanssa, mutta olen ollut ihastunut kaiken näköisiin, kokoisiin ja värisiin ihmisiin. Mielummin juoksen ja kiipeilen kun tanssin. Mielummin käytän housuja kun hameita. Mielummin pidän hiukseni lyhyenä kun annan kasvaa. Mielummin katson Tähtien sotaa kuin Sinkkuelämää. Mikään tästä listasta ei tee mua vähemmän naiseksi. Koen olevani nainen, vaan en se patriarkaatin määrittämä nainen, ja suren ja murisen, että mielenkiinnonkohteet, ammatit ja käyttäytymismallit jaetaan sukupuolen mukaan.
Kyllä ei ole oikein.

Edelleen järkyttää, kun veli, pieni ihminen, yli 10 vuotta sitten pelkäsi, että sitä ruvetaan kiusaamaan homoksi/siitä tulee homo jos aloittaa tanssiharratuksen. Miksi me eletään maailmassa, jossa erilaisuus on häpeä ja jotain, mitä pelätä?
Voimavara sen pitäisi olla.

Heräämisistä

Vaikeita rupeavat olemaan. Aamut on jo pimeitä. Juoksemaankaan ei uskalla aamuisin siinä pelossa, että putoaa polulta mereen - vaan vielä olis maratoniin jaksettava treenata. 19 päivää ja sitten mennään. Toissa viikolla juoksin 30 kilometriä töistä kotiin, eilen piti juosta 24 kilometriä, vaan jätin leikin kesken kahdeksassatoista kun ei ollut kivaa ja jäin sortseissa hytisemään ja junaa odottamaan (kuvan maisemiin).

Alkaa olla vähän huono tää motivaatio näihin omiin juttuihin. Tai ehkei niinkään motivaatio vaan jaksaminen. Luennot valmistuu hitaasti ja koko ajan tossa olalla koputtelee tarve saada rahotushakemusta vietyä eteenpäin. Tänään istuin puolitoista tuntia seminaarissa, jonka piti auttaa hakemuksen väkertämisessä. Vaan eipä päässeet itsestäänselvyyksiä pidemmälle.

Tänään alkaa espanjanopinnotkin, vaikka en muuta haluais kun mennä peiton alle ja piiloon maailmalta. Edes hetkeks. Huomenna on kolmas luento, ja pari viikkoa opiskelijoiden lukulomaan, mikä tarkoittaa seitsemää tyhjää tuntia kalenterissa. Joskos niistä jonkun sais käytettyä hakemukseen tai artikkelien luonnosteluun. Saapi nähdä.

Eilisessä seminaarissa puhuttiin tasa-arvosta ja naisten asemasta mm. yliopistossa. Yksi opiskelija sitten totesi, että haluaa luennoitsijaksi sekä neljän lapsen äidiksi, mutta että taitaa olla liian vanha tän tavotteen saavuttamiseen kun on jo 23. Mietin vaan, että ainakaan yhteiskunnan rakenteet ei tue, eikä kyllä yliopistojen työsopimuksetkaan. Ainakaan täällä. Tokkopa en ääneen sanonut. Antaa toisten haaveilla, ja mistäs sitä tietää.

Itse vaan en tiedä, miten pitää tasapainossa työ, harrastukset ja parisuhde.
Ainakaan niin, etteikö koko ajan potisi jonkun tähden huonoa omaa tuntoa.

Luennoitsijana

"Joko oot ostanut luennointivaatteita vai vieläkö näytät opiskelijalta?", S kysyi viime viikolla.
Kattelin siinä sitten mun ylipitkiä leviksiä ja flanellipaitaa, että mikäs näissä on vikana? Hö.

Luennot alko siis viime viikolla, seminaarit täällä viikolla ja tästä jouluun mennäänkin sitten tukkaputkella. 150 niitä istui siellä orrella viime torstaina kello 8:30 kurssin ensimmäisellä luennolla. Huomenna varmaan jo paljon vähemmän. Näin se tuppaa £9000 lukukausimaksut kulua nukkumiseen.

Vakavia ovat nuoret, ei paljon hymyilytä ja kaikki on tylsää. Vuosimallia 2000 suurin osa. 2000! Osa ihan pikkulapsia vielä. Mutta niinhän sitä oli itekin. Pisteli menemään muka maailman naisena, mutta ei edes tiennyt mitä muuta sieltä kaupasta pitää ostaa kuin se maito.

Yritän kovasti olla uskottava ja lähestyttävä, tiukka ja rento. Mutta eniten tuntuu vaan huijarilta. Olisin nyt ees valmistunut ensin. Jännittää, että sanon väärin ja tyhmyyksiä - ja koitan miettiä, ett mitä muistan omista luennoitsijoistani.

No en paljon mitään. Paitsi, että ne oli huomattavasti vanhempia kuin mä. Että yhden kielitaito loppui kesken luonnon ja toisesta ei vaan ymmärtänyt mitään, koska se oli skotlantilainen, ja oikein vahvalla aksentilla varustettuna. Kolmas, natiivi, ei päässyt millään sanan "reciprocal" yli vaan jäi kiinni reci... Sitä en kyllä muista, mitä kukaan näistä kolmesta naisesta (jee! naisia kaikkia!) opetti siinä hetkessä. Että ehkäpä nääkään ei musta mitään muuta muista kun toivottavasti tennarit, punaset posket ja Tardiksen siniset slaidit.