Kotitöistä

Hiljaiselellen humahti tämä viikonloppu. Ekaa kertaa, sitten en tiedä kuinka pitkään, oon viettänyt vähemmän aikaa juosten pitkin maita mantuja/töitä tehden ja enemmän aikaa yökkäreissä (toki olen torstain luentoa valmistellut...). Fiilistelen yhä syksyn ensimmäistä myrskyä, joka iski aallot raiteille ja junaliikenteen vaihteeksi kaaokseen.

Siivosin eilen koko kämpän. Pikkulavuaarista löytyi homeen seitsemän sävyä, ja takasta hylätty hämäkinverkkometropoli, mutta makkari kasvoi neliöllä kun siirtelin huonekaluja ja kasasin vihdoin Ikeasta tammikuussa ostamani jakkaran kakkosyöpöydäksi.

Illalla onnittelin itseäni. Olinpa hyvä vaimo tänään!

Ja sitten järkytyin.
Ja suutahdin.
Ihan noin itselleni.

Mitä sukupuolisidonnaista kieltä ja ajattelua!
Viimeiset kaksi viikkoa oon seminaareissa koittanut saada opiskelijoita ajattelemaan sukupuolijaon yli ja ohi - ja osoittamaan, miten sukupuolisidonnainen ajattelu, että on naisten duunit ja miesten duunit, naisten tämän ja miesten tuo, tyttöjen värit ja poikien värit, vaikuttaa ihan kaikkeen meidän elämässä. Sillä lailla negatiivisesti. Ja nyt sitten kompuroin skupuolinormatiivisiin ajattelumalleihin omissa aatoksissani.

Ei kotityöt ole naisten töitä vaan niiden töitä, joilla on koti.
Kyllä ei ole naisella helppoa, jos itse kaivaa itsensä stereotyypiakuoppaan. Kyllä ei ole helppo seistä yli sadan ihmisen edessä viikottain ja tietää, että tilastollisesti ovat sitä mieltä, että jos olisin mies olisin pätevämpi. Kyllä pysähdyin eilen miettimään, miksi ostin hameita viime viikolla. Ehkä siksi, että oikeasti halusin. Ehkä siksi, että yritän vieläkin ahtautua siihen kapeaan patriarkaaliseen naisen malliin, johon en ikinä mahtunu. Ja kun en mahtunut kokivat sukulaiset eri etäisyyksiltä ja sukupolvista oikeudekseen kysyä, että mikä mussa on vikana; olenko vain outo vai lesbo.

No kun en kumpikaan. Olen mä.
En mä istu tähän ahtaaseen sukupuoli-binääriin. Enkä aiokaan. Saati tahdo. Seurustelen miehen kanssa, mutta olen ollut ihastunut kaiken näköisiin, kokoisiin ja värisiin ihmisiin. Mielummin juoksen ja kiipeilen kun tanssin. Mielummin käytän housuja kun hameita. Mielummin pidän hiukseni lyhyenä kun annan kasvaa. Mielummin katson Tähtien sotaa kuin Sinkkuelämää. Mikään tästä listasta ei tee mua vähemmän naiseksi. Koen olevani nainen, vaan en se patriarkaatin määrittämä nainen, ja suren ja murisen, että mielenkiinnonkohteet, ammatit ja käyttäytymismallit jaetaan sukupuolen mukaan.
Kyllä ei ole oikein.

Edelleen järkyttää, kun veli, pieni ihminen, yli 10 vuotta sitten pelkäsi, että sitä ruvetaan kiusaamaan homoksi/siitä tulee homo jos aloittaa tanssiharratuksen. Miksi me eletään maailmassa, jossa erilaisuus on häpeä ja jotain, mitä pelätä?
Voimavara sen pitäisi olla.