2015

Olet vuosi, jonka haluan unohtaa.
Olet vuosi, hankalin jonka olen elänyt.
Olet myrskyä, pelkoa ja menetystä.
Mitä odotinkaan
olen pettynyt.
Tulee aika ja sinutkin kultaa
Sitä odotan nyt.

Mieti

Mietit, että tuossa on ihminen, joka on kuin minä. Heikon itsetunnon ja heikon itseluottamuksen omaava ihminen. Sanot, useean kertaan, että olemme samanlaiset. Olen kuin sinä. Vähän parempi versio vaan, beta, 2.0. Sanot näin. Näin sanot lohduttaaksesi. Rohkaistaaksesi. Rakkaudella. Osoittaaksesi, että ymmärrät surujani, pettymyksiäni. Ymmärrät kuinka vaikea minun on kokea olevani hyvä, riittävä.

Mietin sanojasi hetken. Otan ne itsestäänselvyytenä. Maistelen niitä. Luotan sinuun. Uskon sanojasi. En kyseenalaista. Suljen sanasi syvälle sisimpääni. Kuluu aikaa. Välimme viilenevät. Etäännymme. Alan kyseenalaistamaan auktoriteettiasi, mielipiteitäsi. Enää en ole varma, että olet aina oikeassa. En käy kapinaan kapinan vuoksi. Olen kasvamassa, aikuistumassa. Kyseenalaistan. Mutta me olemme sama. Me pysymme

Hyvää tarkoittavat sanasi alkavat kääntyä sinua vastaan. Alkavat kääntyä minua vastaan. Niihin on ladattu katkeruus, pettymyksen tunteet omasta lapsuudestasi ja nuoruudestasi. Itseluottamusvaje, omasi ja nyt myös minun, on syövyttäny sanasi. Se nakertaa itsetuntoa. Kaivertaa riittämättömyyden tunteen sieluun. Katson sinua ja mietin, etten tahdo olla niin kuin sinä. Voit pahoin. Silloinkin kun sanot olevasi onnellinen näytät onnettomalta. Sinusta hohkaa kaikki se, mitä sanoihisi on ladattu. Hyvää tarkoittaen siirsit omat surusi, kurjuutesi minuun. Olet myrkyttäny minut. Et ole paha. Et tarkoita pahaa, mutta olet myrkyttänyt minut.

Mietin sanojasi vuosia. Kannan niitä mukanani minne tahansa menenkin. Olen kuin sinä. Teen, koen, elän, saavutan, mutten muutu. Olen kuin sinä. Vähän parempi versio. Painan uupumukseen asti, koska muuten en usko pärjääväni. Jätän menemättä juhliin, koska en kuiteenkaan osaa olla sosiaalisissa tilanteissa. Luennoilla olen hiljaa, koska ei minulla kuitenkaan ole mitään viisasta sanottavaa. Sanoistasi on tullut totuus. Sinuutesi minussa määrittää liikeratani, rajaa mahdollisuuksiani, määrä miten näen itseni ja paikkani maailmassa. Sidoit minut pakkopaitaan.

Vie aikaa  ja aikuistumista ymmärtääkseni sanasi riippakiveksi. Pakkopaidaksi, joka salpaa hengityksen. Pakkopaidaksi, josta on päästävä irti. Samaan aikaan olet ulkoistanut velvollisuutesi ja vastuusi minulle. Sanot, että olet tukipilarini, mutten tunne sitä. Sanot, että voin puhua sinulle kaikesta, mutta valitat että puhun liikaa, eikä elämäni ihmiset sinua kiinnosta. Olet myrkyttänyt minut ja sen jälkeen jättänyt minut omilleni.

Mietin. Tajuatkohan, mitä olet tehnyt. Minkälainen vaikutus sanoillasi on ollut. Et ole paha. Et vain osaa. Et tiedä miten muutenkaan toimia.

Ymmärrän. Pakkopaita on vain vaate. Sitä ole ommeltu ihooni kiinni. Voin päättää riistääkö se vapauteni vai riisunko sen päältäni.

En ole kuin sinä.

Olen onnekas.

Osaan antaa anteeksi.

Tulkinnanvaraista

“Rautieasemalla oli kamalasti nuoria maahanmuuttaja miehiä, eikö ollutkin?

Kommentoi keski-ikäinen, keskiluokkainen rouva kotiasemalla kun olin hänet rivakoin, epäneidikkäin askelini tarkoittamatta säikäyttänyt.

“Niin taisi olla,” vastasin. Vaikken ollut asiaan edes kiinnittänyt huomiota.

“Typerä konsensus-suomalainen”, ajattelin myöhemmin. Miksi piti vastata myöntävästi, kun en ollut huomioinut asiaa. Miksi piti myötäillä, kun rehellinen vastaus olisi ollut “enpä huomannut”?

Rouva oli selkeästi peloissaan, yksin pimeässä. Siksi säikähti minuakin. Oliko aina ollut säikky? Vai johtuiko se aseman miehistä? En tiedä, mutta toivoi juttu- ja kävelyseuraa. Ja loppuun heitti tuon kysymyksen. Ja minä vastaukseni.

Tiemme erosivat, minua sapetti. Oliko rouva rasisti? Maahanmuuttovastainen? Maahanmuuttokriittinen? Skeptikko? Ennakkoluuloinen?. Olinko minä välttelevällä, varovaisella myötäilylläni luonut käsityksen, että olimme jotenkin samaa mieltä, samassa veneessä, samoja huolia jakamassa?

Hittolainen.

Sitä en tahtonut.

On viime aikoina tullut pohdittua ihmisten välistä kanssakäymistä. Viimeksi tänään keskustelin pisteiden ja isojen kirjainten merkityksestä tekstiviesteissä ja aiemmin viikolla tuli väännettyä kättä sanavalinnoista, niiden merkityksestä. Mikä on puhujan vastuu sanoistaan? Entä kuulijan tulkinnasta? Missä kulkee näiden raja? Mitä voi sanoa? Mitä ei? Sananvapaus ei oikeuta rasismiin, eikä rehellisyys loukkaamiseen. Missä kulkee rehellisyyden, totuuden, hyssyttelyn ja valheen raja?

Koin sekä rouvan kysymyksen, että oman vastaukseni loukkaavina. Kysymyksen siksi, että siitä tihkui ennakkoluulo. Vastauksen siksi, että se osaltaan pönkitti sitä ajatusmaailmaa ja –mallia, josta kysymys kumpusi.

Sitä en halunnut.

Edustan kotimaista aivovuotoa. Maahanmuuttokeskustelulle ominaisen kielen mukaan, hyväksikäytin systeemiä. Vanhempani/minä hyödyimme lapsilisästä, ilmaisesta neuvolasta, terveyskeskuksesta. Kävin huippulaatuisen, ilmaisen peruskoulun ja lukion, joissa minulle tarjottiin ilmainen kouluruoka kahdentoista vuoden ajan. Kolmen vuoden ajan koulu maksoi bussilippuni. Nostin opinto- ja asumistukea neljän vuoden ajan. Veroja olen kesätöistäni sun muista hädin tuskin maksanut.

Olen siis vain ottanut.

Kaiken, mitä olen saanut.

Ja sitten vienyt osaamiseni muualle.

Olen maahanmuuttaja. Koulutusturisti.

Otan taas mitä saan. Kaiken, mitä vain saan. Mitään en ole antanut takaisin. Käytän ilmaisia terveyspalveluita. Haen apteekista perheettömyyspillerit ilmaiseksi. En maksa veroja kunnalle, en valtiolle. Elän täkäläisen rahoittajani verovapailla tuilla. Enkä näillä näkymin aio jäädä maahan. Opiskelijana olen edelleen myös kotimaisen sosiaaliturvan piirissä. Saan opiskelija-alennusta melkein kaikesta, vaikka samaan aikaan yritän vakuuttaa ihmisiä, että teen oikeasti ja oikeaa työtä.

Mutta kaikki tämä on OK, koska olen valkoinen eurooppalainen nainen.

Tulkitkaa miten tahdotte.

8399

Parta sai illansuussa Kaliforniasta sähköpostin, jossa seisoi "nähdään tammikuussa".
Todellisuus iski kovaa kuin Thorin vasara ukkosta.
Se on siis ihan oikeasti, oikeasti menossa. Mut...miten?

Jos olin edellisten uutisten vuoristoradasta hypännyt jo pois, niin nyt kyllä päästiin varsinaiseen kieputtimeen. En (taaskaan) tiennyt itkeäkö vai nauraako. Olenhan kuitenkin onnellinen toisen puolesta. Päätin itkeä. Ja sitten hurjistuin! Söin neljä keksiä ja kulhollisen muroja sängyssä. Ihan oli maito piripintaan. Luin kirjaakin yhteentoista, enkä edes pessyt hampaita! Siitäs saat universumi! Menet ja teet asioita vääriin aikoihin! Näytän sulle kieltä ja irvistelen keltaisin hampain.

Aamulla kadutti. Väsytti ja suukin maistui pahalle. Mutta jatkoin hurjana. Lähdin niin myöhään, että jouduin juoksemaan junaan ja sitten vielä vesisätkin kaikki mummot ojaan! Kehtaavatkin puhua ydinvoimasta keskellä uima-allasta. On tässä tärkeämpääkin!

Kirjaston aukenemista odotellessa päätin ostaa laten perusmustan sijaan. Jos revitään sydän rinnasta niin voin samantien olla köyhä! Pois vaan rahat, ei niillä onnea saa! (Tässä kohtaa aloin ehkä havahtumaan melodramaattisuuteni). Ei mennyt köyhtyminenkään suunnitelmien mukaan. Oli joku kirottu aamulatte-tarjous. Sain maksaa vain piirun verran enemmän kuin mustasta kahvista. Johan on hitto! Ei sitä näin joudu ihminen vararikkoon ja valtion talous nousuun!
Join latteni silti. Mukisematta. Ja päätin jättää asian sikseen.
Turha sitä kai on hurjistella. Kun ei asioille mitään voi.
Ja on kuitenkin toisen puolesta onnellinen.

Googlasin etäisyyden Sheffieldistä Davis, Kaliforniaan.
Onhan sitä.
Mutta on ollut ennenkin. Koreat ja kaikki.

Tuulia, tuulia

Että kyllä vaan puhaltaa kulkaas nyt! Tarjosivat sitten eilen mulle lyhyttä jaksoa tutkimusapulaisena omassa opinahjossani. Ihan oikea työ, oikeilla veroilla. Väikkäriväkerrys siirtyisi hetkeksi jäähylle (mikä ei niin kerta kaikkiaan olisi huono asia) ja valmistuminen uudelle kalenterivuodelle. Vastuuta olisi monenlaista, ja olisi ehkä mahdollisuus tehdä itselleen nimeä.

Ensimmäinen reaktio oli Joo! Mutta ei kun siis ei!! Siis Ylläs ja Kalifornia! Suunnitelmat ja suunnitellut lomareissut romuttuivat siis heti. Ehkä. Todennäköisesti. Ei välttämättä. Ja eihän ne nyt tässä kohtaa ehkä sais arvoasteikon ensisijoja asuttaakaan. Vähän muljautti aivoja tämäkin käänne, justiin kun perjantain kuohunnasta alkoi pääsemään. Kiinnostukseni olen ilmaissut, mutta mitään ei ole sovittu.

Tuleekohan musta sittenkin akateemikko...

Kuppi rauhoittavaa

Olkoonkin, että on vaan mentaalikuppi.

Tässä viime aikoina olen kokenut jonkin sortin ekistentiaalista angstia maailman asioista, ympäristöstä, öljy-yhtiöistä, yritysten yhteiskuntavastuusta, kulutustottumuksistani, hallituksen avuttomuudesta ja vasemman pakaralihakseni flegmatiasta.

Näistä olen päässyt yli, läpi ja ympäri tykittämällä vuorosoitoin Maija Vilkkumaan tuotantoa ja Tuiskun versiota Sadasta Salamasta vihreästä musiikkisoittimestani punaisiin kuulokkeisiini. (Tuli muuten kuultua Sata Salamaa viime viikonloppuna livenä Lintsin Valokarnevaaleilla. Oli aika hyvä.) Sekä kuntouttavilla lihaskuntoliikkeillä.

Tänä aamuna sitten pamahti. Jos olisin persu sanoisin, että tuli jytky. Mutta kun en ole, en sano. Kännykkäni ruudulle pämähti sellainen potentiaalinen elämänmuutos-puhuri, että piti istua alas ja laskea kymmeneen. Ja takaisin nollaan. Parralleni tarjottiin töitä. Kaliforniasta. Siis maailman toiselta puolelta. Siis kymmenen tunnin aikaerolla ja eri valuutalla. Maasta jossa s-kirjaimet vaihtuu z:taan ja ihmiset ovat hirveen kovia puhumaan hirveän kovaa, ja juovat kahvia sadeämpäreistä.

Että perkele!

Pitkä byrokratiaviidakko on nyt edessä, mutta ei tässä nyt oikein tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Ensin nauroin. Sitten harmitti. Sitten vienosti hymyilytti taas. Ehdittiin jo aamuisella miettiä, miten mun matkustamiset, käymiset, viisumiset sun muut kannattais hoitaa. Sitten joskus kun parta on jo perillä. Äsken oikokuuntelin ja editoin työn hyväksymisviestin ja ensi viikolla pidetään Varsovassa tulevaisuus-konferenssi. Mietitään asioita aikuisesti. Tai ainakin ees niin kuin kolmikymppiset.

Ilmastoviikko

Tänä maanantaina olin aivan puhki. Vietin viikonlopun tämän vuotisessa Power Shift Suomi-tapahtumassa Aalto yliopiston Design Factorylla sadan muun sukupolveni edustajan kanssa miettimässä ilmastonmuutosta, uusiutuvia energiamuotoja ja yhteiskunnallista muutosta. Ohjeistamassa ja vinkkejä antamassa oli tyyppejä muun muassa jo suomalaista energiakeskustelua muuttaneista Energiaremontti ja Hiilivapaa Helsinki-kampanjoista.

Tuli tämän ilmastonoviisinkin kehiteltyä aurinko energistä kamppanjaa, ja nyt mietitään lähdetäänkö sitä ajamaan. Siis aikuisten oikeasti. Todennäköisesti ei. Resurssivaje, mutta potentiaalia olisi. Viime viikon jälkeen päässä onkin pyörinyt ilmasto- ja energia-asiat siihen malliin, että luonnostelin Tampereen junassa yleisöosastokirjoituksen HS:n, mutta sitten iski itsevarmuuden ja luovuuden puute.

Power Shift ei ollut ainoa viime ilmastokinkeri, jonne ennätin töiden kustannuksella lomassa. Tiistaina kävin kuulemassa Kepan raportin julkaisua ja mahdollisuuksista muutokseen kohti kestävää kohtuu taloutta. Perjantaina kulutin penkkiä Bio Rexissä alan ammattilaisten kanssa jälleen kun osallistuin Ympäristöministeriön järjestämään Ilmastosopimus. Nyt.- tapahtumaan, jossa kartoitettiin maailman tilannetta ennen marras-joulukuun vaihteessa alkavia Pariisin ilmastoneuvotteluita.

Asiaa tuli paljon, joka tilaisuudessa. Yhteiskuntatieteelliseltä, taloustieteelliseltä, teolliselta, aktivisti ja järjestöjen kannalta. Menee ehkä tovi jos toinen, että saan ajatukset organisoitua ja kasattua, mutta salaa saatan toivoa, että näiltä linjoilta saattaisi löytyä tulevaisuuden leipä.

Kaffet

Viikonloppu meni lupsakasti, että ei oikeastaan kuin syödä. Ja mitä aikaa jäi, saunottiin. Miniloman huippukohtiin kuului ehdottomasti brunssi, jolla sain ensi kertaa tuotua suomalaistoverit ja K:n saman pöydän ääreen, noin kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti myös. Kukaan ei arpeutunut henkisesti (eikä edes fyysisesti). Taisi olla ujosti ihan aika hauskaakin.

Bongattiin Kuningas Akateemisessa ennen kuin osoitettiin tukemme turvapaikanhakijoille jätskitötteröiden kera. Töräytin Niinistön Villelle morot kun lähdettiin kaupan kautta takaisin susirajalle. Ruuaksi kiepautin vaatimattomasti “parhaan pizzan ikinä”. Siitäkin huolimatta, ettei ollut juustoa. Tuomaristo julisti näin ja tilasi myöhemmin oluen suomeksi kun fudista oltiin paikallisessa juottolassa katsomassa. Sunnuntaina tilasi jo kahvinkin. Siitä tuli jo ihan kunnon dialogi.

“Hei.”

“Moi. Yksi cafe latte, kiitos.”

“Okei. Yksi vai kaksi espresso-shottia?”

“Um….kaksi.”

“Siinä, ole hyvä.”

“Kiitos.”

Kyllä hymyilytti. Vaikka kävikin ilmi, että mun smoothiessa oli jogurttia ja päätyi sekin K:n kurkusta alas. Olin nälkäinen ja kärttyinen, mutta tultiin kuitenkin siihen tulokseen, että jos kahvia ja olutta osaa tilata, niin selviytymisen kanssa ei olisi ongelmia. Ugh.

In the pro-zone

Tarina tehokkuudesta.

Maanantai-aamu, ruuhkabussissa. Nytkytti menemään. Jarrua. Kaasua. Jarrua. Kaasua. Itketti. Väsytti. Turhautti. En jaksa. En tahdo. Sitä vaan mietin. Jäin aikaisemmalla pysäkillä pois. Laahustin. Kauppaan. Salmiakkiaski ja kaksi laihaa lakua. Ostinpa kohtuudella mietin. Mahtuivat takin taskuun. Olisin halunnut enemmän. Kohtuuttomasti. Mutta kaupalla ei ollut tarjota. Mökötin eteenpäin.

Ei huvittanut vieläkään. Laku auttoi vähän. Korkkasin salmiakitkin. Istua nyhjötin. Kaivoin repusta läppärin, liput ja laput. Sieltä löytyi to do-lista. Yök. Tuli tehtyä. Kaikki mitä listassa oli. Lähti viikko lentoon. Luin kertaalleen Fukushimat läpi. Ei löytynyt virheitä. Check. Nyt voidaan odotella julkaisua. Kai vihdoinkin. Sähköpostitin haastattelupyyntöjä. Liudan. Check. Luin, mitä piti. Iltapäivällä jo myhäilin.

Kaksi päivää myöhemmin. Seitsemästä pyynnöstä viiteen on myöntävä vastaus. Asettuvat siellä nyt valtion virkamiehet ja eri instituuttien tutkijat jonoon, että voin tivata vastauksia ja udella tyhmiä. Aikuisten maailma yllättää joskus. Ihmiset auttavat mielellään. Kunhan eivät vaan ryhdy tytöttelemään. Jos ryhtyvät perun sanani.

Järjestelyrumban lomassa ennätin Martinlaakson lukioon. Eilen. "Vieraileva luennoitsija Sheffieldin yliopistosta", esitteli lapsuuden ystävä opiskelijoilleen kun luokan edessä seisoin. Tunsin itseni velmuksi huijariksi. Vähän samoin kun vuonna 2007 kun kaulaan pujoitettiin SM-pronssi. Mutta vähemmällä huonolla omalla tunnolla. Tällä kertaa olin joutunut huijaritilanteeseen omin avuin ja työn kautta, mitali oli vain sattuma.

Puhuin.
Puhuin.
Puhuin.
Ja puhuin.
Ainakin 45 minuuttia. Kuka olisi uskonut. Että pystyn. Senat menivät sakaisin. Pysyivät järjestyksessä. Silloin kun viitsivät. Tuli kysymyksiäkin. Hyviä vielä. Näki, että olivat kuunnelleet. Nekin jotka möykkäröivät. Vastatakin osasin. Oli vähän kuin olisi ollut pro. Asiantuntija.
Mutta vain vähän.
Hymyilytti joka tapauksessa.

Päiväni hipsterinä

Aamulenkin jälkeen yritin murtautua normista ja päätin olla cool.

Heittäydyin lauantai-hipsteriksi.

Taivas roikkui niskassa kun talsin asemalta Kiasmaan kangaskassi olalla, äidin farkkurotsi niskassa – koosta väliä, hipster luo oman tyylinsä – ja punaiset converset jalkoihin nyöritettynä. Fysio neuvoi näitä monoja vastaan, mutta kai sitä välillä saa vähän omaa turhamaisuuttaan ruokkia. Ja jokainen hipster tietää, että tyyli ennen kaikkea.

Kiasmassa kiinnosti ensi viikonloppuna sulkeutuva Robert Mapplethorpen valokuvanäyttely. Seinillä siisteissä riveissä seisseet fallokset saivat hämilleen, vähän noloksi, vähän vaivautuneeksi, mutta Patti Smithistä otetu kuvat iskivät ytimeen asiallisesti. Oman nuoremman nuoruuteni superikoni. Rock’n’roll, luovuus, New York, vapaus, suorapuheisuus, kaikkea mitä olisin halunnut olla, mutta mihin en ikinä kykenisi.

Taivas repesi Kiasmassa olleessa. Olin kiitollinen neljän euron sontsasta, jonka olin hankkinut ruotsalaisesta hipster-puljusta asemalta ennen kulttuurelliksi heittäytymistä. Sontsa kourassa, tennarit kuivina matkasin vähemmän siistiin Forumiin, jossa pistin poskeen hipster-uskottavan lounaa Kipossa. En edes muista, mitä kaikkea leipäni piti sisällään, saati sitten mistä kyytipojaksi ottamani smoothie oli koottu, mutta hyvää oli! Ja täyttävää. Seuraa piti japanilainen fiktio – englanniksi tietenkin, koska tosi hipster on mailman kansalainen.

Lounasta seurasi todellinen hipster-koetus: Helsinki Design Week myyjäiset. Päätin kävellä Forumilta Kaapelitehtaalle puoliksi juotu smoothie kädessä. Onneksi Eerikinkatu vietti alaspäin. Painovoima piti huolen eteenpäin pääsemisestä ja täydestä vatsasta oli vaan hyöytyä.

Kaapelitehtaalla olin viimeksi vuonna 2003, joten välillä piti turvautua hipster-puhelimeeni tarkastaakseni matkan oikea suuntaisuus. Pysyin kurssilla. Kaapelitehtaan läheisyyden huomasi kun kanssa-hipstereiden määrä kasvoi tasaisesti. Ensimmäisenä tuli vastaa pipopäinen Jeesuksen näköinen mies, joka työnsi lastenvaunuja t-paitasillaan säätä uhmaten. Todellinen hipster. Tyyli ennen kaikkea.

Kaapelitehtaan hipster-koe vähän epäonnistui. Sen sijaan, että olisin hypistellyt ja hamuillut oman kolme kertaa budjettini ylittäviä valaisimia, ahdistuin ihmisistä, polvea särkiä ja kainalot hikosivat. Ostin viisi postikorttia ja juoksin ulos minkä jäykältä polveltani pääsin. Hipster-sontsalle oli taas käyttöä. Jatkoin kaatosateessa Tennispalatsiin kahville. Pillifarkut kostuivat, mutta varpaat säilyivät kuivina. Viihdytin itseäni tunnin verran kirjani parissa.

Sateen kaikottua suuntasin Narinkkatorille free from-messuille. Erikoisruokavaliotapahtuma. Mikä voisi olla sen hipsterimpää! Petyin. Pelkkää gluteenitonta tavaraa. Lähdin Alkoon. Ostin ensi viikonlopuksi korealaista aikuisjuomaa. Kassanmies pyysi henkilötodistusta. Hymyilin ja vilautin ajokorttia. Ajoin Stockmannin liukuportaita ylös-alas, koska se ei sattunut polveen hipsterille on tärkeä tulla bongatuksi monessa paikkaa. Melkein ostin sushi-setin, koska hipster. Ja valitsin itselleni tulevaisuuden viinilasit.

Kävin vielä Akateemisessa suremassa kaupan kohtaloa ennen kuin klenkkasin Punavuoreen skumppanjalle. Skoolattiin kaveriporukan kuopusta, jolle olin jo varsinaisena syntymäpäivänä ehtinyt varoitella 27 ikävuoden vaaroista. Ei parane heittäytyä Jim Morrisoniksi tai Janis Jopliniksi, vaikka rock’n’roll onkin cool.

Hipsteröitiin Tokyo 55 Töölöntorille juhla-aterialle. Ruokaa sai odottaa ja nopeasti se loppui, mutta hyvää oli. Sushi on aina sushi ja sushi on aina hyvää. Hipster-vegaanina otin jälkkäriksi popcornilta tuoksuvan virheän teen. Haistoin vain hikivarpaat, mutta hyvältä maistui silti.

Bussipysäkillä juttelin jonkun Oopperamiehen kanssa, joka oli juuri vaihtanut kuulumisia ohikulkeneen nuoremman kolleegansa kanssa. Juttelivat Toscasta. Mietin, että onkohan joku tunnettukin tyyppi tämä mukava herrasmies, joka kovin on huolissaan minuutin myöhässä olevasta bussista. Tunsin sivistymättömyyttä ja hautauduin kirjaani.

Junassa vanhenin hetkessä vuosia. Teinit röyhtäilivät ja remusivat mäyräkoirineen. Viereen istahtanut mieskin asteli paikalle vähän haparoivin askelin. Hautauduin kirjaani ja sisäinen nelikymppiseni sadatteli tulevaisuuden toivoja.