Kuppi rauhoittavaa

Olkoonkin, että on vaan mentaalikuppi.

Tässä viime aikoina olen kokenut jonkin sortin ekistentiaalista angstia maailman asioista, ympäristöstä, öljy-yhtiöistä, yritysten yhteiskuntavastuusta, kulutustottumuksistani, hallituksen avuttomuudesta ja vasemman pakaralihakseni flegmatiasta.

Näistä olen päässyt yli, läpi ja ympäri tykittämällä vuorosoitoin Maija Vilkkumaan tuotantoa ja Tuiskun versiota Sadasta Salamasta vihreästä musiikkisoittimestani punaisiin kuulokkeisiini. (Tuli muuten kuultua Sata Salamaa viime viikonloppuna livenä Lintsin Valokarnevaaleilla. Oli aika hyvä.) Sekä kuntouttavilla lihaskuntoliikkeillä.

Tänä aamuna sitten pamahti. Jos olisin persu sanoisin, että tuli jytky. Mutta kun en ole, en sano. Kännykkäni ruudulle pämähti sellainen potentiaalinen elämänmuutos-puhuri, että piti istua alas ja laskea kymmeneen. Ja takaisin nollaan. Parralleni tarjottiin töitä. Kaliforniasta. Siis maailman toiselta puolelta. Siis kymmenen tunnin aikaerolla ja eri valuutalla. Maasta jossa s-kirjaimet vaihtuu z:taan ja ihmiset ovat hirveen kovia puhumaan hirveän kovaa, ja juovat kahvia sadeämpäreistä.

Että perkele!

Pitkä byrokratiaviidakko on nyt edessä, mutta ei tässä nyt oikein tiedä itkeäkö vaiko nauraa. Ensin nauroin. Sitten harmitti. Sitten vienosti hymyilytti taas. Ehdittiin jo aamuisella miettiä, miten mun matkustamiset, käymiset, viisumiset sun muut kannattais hoitaa. Sitten joskus kun parta on jo perillä. Äsken oikokuuntelin ja editoin työn hyväksymisviestin ja ensi viikolla pidetään Varsovassa tulevaisuus-konferenssi. Mietitään asioita aikuisesti. Tai ainakin ees niin kuin kolmikymppiset.