Heurekaisia

Maanantai ja tiistai meni Sheffieldissä. Saatiin sekin urakka ohi, seminaarit on paketissa nyt. Kaksi ja puoli vuotta noitakin kierretty, väkerretty sekä taikka jännitetty.

Esitelmöin (taas), kun pyydettiin.
Sain ihmeen kaupalla, ja ihmeen hyvin, tiivistettyä neljä ja puoli vuotta työtä kymmeneen minuuttia. Palaute oli hyvää, monelta taholta. Peukun sain sieltä, mistä aina pelkään kritiikkiä.

Oli kiva olla. Mietin, että ehkä sittenkin, hei, haluan tehdä tätä siksi, että oon tässä aika hyvä. Enkä siksi, etten osaa mitään muuta (vaikka totta sekin on). Tahdon väkertää abstraktien konseptien kanssa ja tuskastella ihan konkreettisten asioiden kanssa. Tahdon sen heurekaisen-hetken, joka on kuin salama kirkkaalta taivaalta. Haluun sen fiiliksen, kun näen teorian todessa ja sen helpotuksen kun sanat yhtäkkiä vaan osuu kohdalleen.

Noin muuten, olin ihan unohtanut kuinka iso ja mäkinen Sheffield on. Uusin silmin katselin sitä, kun juoksin kolme kilometriä liian pitkän lenkin.
Ihmettelin miksi inhosin. Vaikka kyllähän sen tietää. Ensimmäistä kertaa tuntui, että olin niin jotenkin kotona. Kaksi vuotta piti olla pois.
F kutsui kylään, pöndelle patikoimaan.
Katsotaan keväällä.
Haluaisin.

Kyllä on elämä kummaa.

Hetkiä

Paikoilleni tähän jään iltapäivään lämpimään.

Hetket tunneiksi muuttuu.

…

Tuhannen yötä kanssasi valvon

…

Tahdon nukahtaa.

Päälimmäisenä mielessä …

Ne pimeät aamut viime syystalvelta, kun asuin tilapäisesti Bristolissa. Herään, joka aamu kuudelta kirjoittamaan. Herätyskello nopeasti pois päältä, hiivin keittiöön pistämään vedenkeittimen päälle pikakahvia varten. Veden kiehuessa pikapissa. Takaisin keittiöön ja kahvin kanssa pimeään huoneeseen. Kahvi sängyn vieressä olevan patterin päälle odottamaan, että saan jalkalampun päälle. Koitan suunnatta lampun niin, että se antaa mulle valoa, mutta ei häiritse toista nukkuvaa. Läppäri nojaa patteriin, joka tietenkään ei ole päällä – kylmistä keleistä huolimatta. Pujahdan takaisin sänkyyn peiton alle ja samalla siirrän kahvikupin sängynreunalle, joka on just oikean levyinen. Läppäri syliin, YouTube auki ja sieltä esiin tekemäni soittolista täynnä suomalaista musiikkia. Kuulokkeet korville, musiikki päälle ja Word auki: päivän tavoite joku 3000 sanaa. Jos lopetan kirjoittamisen ja pysähdyn miettimään, käsi katoaa nukuvan syleilyyn. Koitan jatkaa ja kirjoittaa yhdellä kädellä, koska en raaski herättää, ja onhan tässä koko päivä aikaa.

Ne kamalat tammikuun päivät, kun kirjoitan ja edition 16 tuntia päivässä kahvin voimalla. Aamupalaa lukuunottamatta unohdan syödä, ennen iltaa. Illallakaan ei oikein maistu. Nukahdan joka ilta elokuvaan, koska hiljaisuus ja omat ajatukset ahdistaa. Väitös pitää antaa kuukauden päästä tarkistettavaksi, enkä saa viimeisestä kappaleesta otetta. Nukun muistikirjan kanssa, ja joinain öinä herään kirjoittamaan ideoita ylös. Influenssa iskee, eikä mene pois. Keuhkot tulehtuu, mutta väitös valmistuu. Silti kaikki ahdistaa. Jätän väitöksen tarkastettavaksi perjantaina 16.2. Juhlistetaan Ben&Jerry’s jäätelöpätikällä ja pienellä pullolla Proseccoa. Viimeiseen luonnokseen S kommentoi “erittäin onnellinen ohjaaja”. Ensimmäinen (epäsuora) kehu, neljän ja puolen vuoden aikana. Häämöttävä väitöstilaisuus hiipii mieleen heti lauantaina.

26.4. Aamupala ei maistu. Silmiä särkee, kun olen purrut hampaita yhteen koko yön. Pänttään harjoittelemiani vastauksia kysymyksiin, joita oletan kysyttävän. Mietin eilis-iltapäivän hermoromahdusta. Itkin hysteerisenä. Illalla S vei pubiin. Juotiin punaviiniä. Enimmäkseen tuijotin seinää ja kuuntelin sen jutustelua. Olin kiitollinen, että vei pois pänttäyksen ääreltä. Olin ahdistunut, kun vei pois pänttäyksen ääreltä. Aamulla olen rauhallinen siihen asti, kunnes päästään Exeteriin. Toimistolla S keittää kahvit ja pesee mukit. Ollaan etuajassa ja tuijotan kellosta sykettä. Koholla. Kädet hikoaa ja suuta kuivaa. S jutustelee jotain, tuijotan lähinnä seinää. Väitöstilaisuus alkaa kysymyksellä, jota en ymmärrä. Saataa ajatella; “voi saatana!”. Rentoudun. Nauran. Hyvin menee. Mutta tuntuu, että säälistä päästävät läpi. Halauksia joka suuntaan. Juhlistetaan Ben&Jerry’s jäätelöpätikällä ja isolla pullolla Proseccoa.

Väitöksen jälkeen viestejä kotopuoleen.
"Tohtorinna!"

Romahdus. Toukokuu menee usvassa. Tulevaisuuden ahdistus on kamala. Päätä särkee, huimaa, itkettää (koko ajan). Makaan lattialla tai puistossa ja luen kirjoja, kun en muuhunkaan pysty. Tuntuu hylätyltä, yksinäiseltä. Tuntuu kuin olisin epäonnistunut, olisin epäonnistuja (!!). Olen katkera, että romahdan nyt, enkä varsinaisen tutkinnon aikana. Ihan ensimmäisessä palaverissa syksyllä 2013, S sanoi, että sillä on aina nenäliinapaketti pöytälaatikossa, koska tohtorikoulutettavat tarvitsee niitä jossain kohtaa, aina. Miksen tarvinnut niitä silloin kun “piti”. Olen vihainen ja olen vihainen itselleni, että olen vihainen.

…

13.8.2013. Taisi olla tiistai. Seison Sheffieldin kampuksella. Soitan äidille ja kerron, että haastattelu meni ihan päin mäntyä, että tätä tohtorikoulutettavan paikkaa en ainakaan saa, mutta tulipahan kokemusta haastattelutilanteesta. Junassa takaisin Aberdeeniin pänttään erikoiskahvien erityispiirteitä, koska seuraavana päivänä töissä on koe, toisiksi viimeinen askel kunnon baristaksi. 

15.8.13 Ollaan pubissa. Katson sähköpostin. Siellä se on. Ne hullut tarjoaa mulle paikkaa. Menen ulos soittamaan äidille, kun tulen takaisin pöytään purskahdan itkuun. En onnesta. Eihän tän näin pitänyt mennä. Vastaan kuitenkin myöntävästi saman tien. Seuraavana päivänä BBC:stä soitetaan ja tarjotaan työhaastattelua.

Maisemaa ensimmäisesä Sheffieldin kämpästä.

Istun ensimmäisessä palaverissa flunssan jälkimainingeissa S:n toimistossa, ja mun vihreä tee on niin karvasta, että kalkiksi luulis. En kehtaa olla juomatta. Pelkään S:ää vähän. On vahva nainen. Olen huolissani, että kokemukset vanhan valmentajan kanssa toistuu. Aika, viimeistään ero, osoittaa kuinka väärässä olen.

Ollaan junassa matkalla Gdnaskista Toruniin konferenssiin. Meidän osastoon tulee puolalainen mies, joka innostuu siitä, että ollaan englantilaisia (!!), ja voi harjoitella meidän kanssa englantiaan. Puhuu aikansa, kysyy mm. ollaanko äiti ja tytär. Tuijotan, “No ei, pomo ja kätyri”. (Sama kysymys esitetään myös Skotlannissa kolme vuotta myöhemmin. Vastauskin on sama) Mies puhuu ikuisuuden. S ilmottaa ottavansa nokoset ja vetää aurinkolasit silmilleen. Tuijotan sitä, että et voi olla tosissas, siitä näkee, että ei se nuku, hymyilyttää vaan. Kaivan repusta kirjan, koska se on kansainvälinen ja hienotunteinen “ole nyt jo hiljaa”- singaali. Ei uppoa. Sen sijaan mies kysyy, mitä luen ja virheellisesti näytän (juoksu)kirjani kantta. No kyllä vasta mies innostuu. Harrastaa juoksua ja alkaa vuolaasti jakamaan omia juoksukokemuksiaan, harjoitustekniikoitaan ja tavotteitaan. Mun vastaukset tyrehtyy “mm”-muotoon ja tuijotan S:ää. Kehtasikin. Kotimatkalla yövyn Gdanskissa, jossa hostellin tiski sanoo, että näytä Carey Mulliganilta. Totean, että kommentti on epäreilu Carey Mulligania kohtaan, mutta kiitän kohteliaisuudesta. Jaan huoneen kolmen muun ihmisen kanssa, joista yksi on nuori mies, toki mua vanhempi. Selittää pitkät pätkät siitä kuinka (nuorten) naisten ei pitäisi matkustaa yksin. Päätän lähteä aamulla ovet paukkuen huoneesta osoittaakseni, mitä itsenäiset (nuoret) naiset on asiasta mieltä. Mutta tietenkään en lähde, koska mut on kasvatettu hyvin.

Torun.

Ollaan vikaa yötä Ukrainassa. Vietettiin kaksi päivää ja yksi yö Tsernobylissä. Käytiin Pripyatin hyläytssä kaupungissa, joka näyttää siltä, että vois olla mikä tahansa 1970-luvulla rakennettu suomalaislähiö. Selässä  vipattaa kylmät väreet. Kiovassa heitän kengät roskikseen, koska olen huolissani, että ne on radioaktiiviset. Näen radioaktiivisia painajaisia seuraavat kaksi viikkoa. Asiaa ei helpota, että luen Svetlana Alexievichin kirjaa Tsernobylistä. Olen kissavahtina toveri A:n ollessa Italiassa, ja pelkään hukanneeni talon toisen kissan.

Se surullisen kuuluisa.

Istutaan Barcelonassa toveri C:n kanssa Estación de Francian (metro/juna-asema) portailla ja yritetään neuvoa toveri P:lle puhelimen välityksellä minne pitää tulla. Ollaan käyty reitti aiemmin läpi, mutta nyt P on onnistunut eksymään suoralla tiellä. Naurattaa syyskuun illassa. Mietin, että olen ehkä onnellinen ja alan tuntea haikeutta Sheffieldistä lähdön johdosta, vaikka en koskaan oikein kotiutunutkaan. S sai professuurin Exeteristä ja pyysi mukaan. Olen otettu ja innoissani. Mutta toisaalta eron jälkeen, olen lähentynyt Sheffieldin poikien (siis P&C:n) kanssa, ja C:n koen kauan kadotettuna isoveljenä. Lokakuussa mun läksiäisissä kun halataan, C:tä itkettää ja itse itken koko matkan kotiin.

Barcelonan aamua.

Muutan Exeteriin. Aleksis Kiven-päivänä. Lentokenttä haisee lannalle ja taksikuski ihmettelee, miten voin olla sinkku. Pyörittelen silmiä. Asunto on aika karsea, mutta yliopisto ja uudet kolleegat kivoja. Päätän, että aion viihtyä täällä. Silti olen iloinen kun nään S:n Exeterissä ensi kertaa, jotain tuttua ja turvallista.

Riemuretkellä Paigntonin läheisyydessä uusien
kamulien kanssa.

Olen Bostonissa sporttibaarissa syömässä kanadalaisten, jenkkien ja ranskalaisten kanssa. Päivällä esiteltiin toisillemme tutkimustamme. Ensimmäistä kertaa pääsin puhumaan työstä, jonka olin jo tehnyt. Ensimmäistä kertaa puhuin pidempään kuin sallittu aikaa. Illalla baarissa tuntuu, että olin päivän suksee. Ehkä siksi, että kukaan ei tuntenut mua etukäteen, eikä siksi odottanut mitään. Tunnen, että tätä akatemia on parhaillaan. Mielenkiintoisia, mukavia ihmisiä. Kaksi kuukautta tästä annan saman esitelmän pidennettynä meidän seminaarisarjassa, jossa se otetaan vielä paremmin vastaan. S kertoo, että eras teollisuuden edustaja totesi sille, että sen täytyy olla ylpeä siitä miten oon kehittynyt neljässä vuodessa. S pyöräyttää silmiään, että olipa holhoava kommentti, muttei ikinä kerro oliko ylpeä. Ja nyt ollaankin takaisin tän postauksen alussa.

Aamukampa hyllyyn

Ohi on, toverit. 

Eilen korjaukset sisään. 

Tänään tulos.

Olo verrattaen euforinen. Nyt ei hetkeen ole mitään perässä hiipivää huolta siitä, että jotain voi vielä mennä mönkään. Nyt olen kouluni käynyt ja ehkä näin kolmikymppisenä on ihan hyvä alkaa otella ensiaskeleita ihan noin aikuisten maailmassa. Niin kuin vaikka tekemään töitä pöydän ääressä, maksamaan veroja taikka kyynisöittämään seuraavaa sukupolvea.

Eilen istuin valmistelin lattialla esitelmää ensi viikon seminaariin ja totesin siinä S:lle, että, kaikesta huolimatta, kuusi ja puoli tuntia siihen meni, että aloin potemaan nostalgiaa väikkärinopintoja kohden. Neljä vuotta, 11 kuukautta ja 6 päivää siihen meni, että tuli maisterista tohtorin. Ja niinköhän siinä käy, että perästä katseltuna tämä oli sitä ihmisen parasta aikaa. Niin elämä on.

Syksy saa

Kesä jää ja uudet haasteet alkaa. 

Elokuu meni kasvihuonepäästöjä kasvatellessa. Hiilijalan jälki on niin suuri, että sillä pyörittäisi Hanasaaren voimalaitosta varmaan vuoden. Tuli nähtyä Skotlantia niin lännestä (EM-uinnit ja –pyöräilyt), että idästä (häät!), Berliiniä, Suomea kolmesta suunnasta ja vähän Tallinnaakin. Vastapainoksi söin marjoja puskasta ja sieniä metsästä, uin meressä, soudin ja pelasin mölkkyä, mutta sitten ostin kameran ja jouduin lopullisesti miinukselle.

Nyt jatkuu arki tohinalla, vaikka en siitä maailmaa tuhotessa kokonansa irti päässytkään. Eilisestä asti olen virallisesti ollut luennoitsija nykyisessä entisessä opinahjossani. Opetan kaksi kurssia lähinnä kuolleiden valkoisten länsimaisten miesten teorioita ja teoriointia. Tai no, kai niistä osa on vielä elossa. 

Pestin toiseen puoleen kuuluu opiskelijoiden tasa-arvoasioiden edistäminen laitoksella. En tiedä, mitä se sinänsä pitää sisällänsä, mutta pianhan sen näkee. Henkilökunnan kokoukseen kahden ja puolen viikon päästä en mieli. Kaikki kaverit vielä pakertaa siellä PhD-toimistossa. Tässä sitä sitten ollaan, loikkarina. 

Kyllä en olis uskonut yliopistossa opettavani. Ikinä.

Paitsi, ehkä paitsiosääntöä pikaruokalassa.