Brexit-pakolaisuus ja onnenpotku.
Belgia kutsuu ja espanjan opinnot vaihtuu hollannin opiskeluun. Saari vaihtuu mantereeseen ja punnat euroihin. Yliopistomaailmakin jää taakse. Siitä koin pientä identiteettikriisiä. Jotenkin yllättäen. Uusi työpaikka on valtiollisessa tutkimuskeskuksessa. Tyynnyttelen hyvävoimaista idealistiani, että sieltä voi ehkä maailmaa muuttaa enemmän kun yliopistosta. Ehkä.
S valitti tiistaina naama rutussa kuinka kaikki Belgian päässä on innoissaan mun sinne menosta. Tuntee siis mun tulevista kolleegoista kaksi. Jotenkin olen edelleen ihan hämilläni, että miten tässä näin kävi. Vaikka aktiivisesti tähän tähtäsin, S:n myötä-avustuksella. Suodattamaton alkuinnostus alkaa vaihtua jonkin sortin todellisuudentajuun siitä, että olen muuttamassa maahan
a) johon en ole ikinä oikein edes kiinnittänyt huomiota
b) jossa mulla on nolla kontaktia
c) jossa mun on alettava ihan oikeaksi ihmiseksi, siis maksettava laskut ja vuokrat yksin
d) jonka (kumpaakaan) kieltä en puhu, mitä nyt pari kirosanaa ranskaksi
Mutta katson karttaa, ja mietin ... vau!
Tulevasta kotikaupungista on tunnin junamatka Amsterdamiin, 2.5 tunnin matka Pariisiin ja nelisen tuntia Luxemburgiin. Siis matka kolmen eri maan päänkaupungit on lähempänä kuin Sheffield täältä Devonin rannoilta. Johan nyt. Kyllä nyt pääsee tohtorinna ytimeen.
 |
| Täältä on pitkä matka kaikkialle. Mut (ehkä) tulee ikävä. Sitten aikanaan. |
 |
| Näkymä Christien tiluksilta. Taustalla Dittisham, jossa tärisin kylmissäni syksyllä kun odottelin A:ta maaliin sen 10km uinnilta. Sillon sato. Tällä kertaa ei. |
PS. Vuosi väitöksestä! Kohta lienee taas aika jonkun sortin yhteenvedon. Ehkä. Jos viitsii.
