Lontoo ja The National!

Matkasimme avaruuden ja ajan halki. Ja siitä se mahtavuus sitten alkoi. Tosi juttu.
Kun astuin St Pancrasilta ulos tuli taas wow-fiilis. Sitä tietää aina olevansa suurkaupungissa ja tulevansa pienestä kaupungista, kun joka kadun kulmassa vois kaivaa kameran esiin. Paddingtonilla treffattiin ja käveltiin Baker Streetille lounaalle. Siis minä ja veli. Veli ja minä. Ihan vaan kaksin. Suuressa maailmassa. Käveltiin tovi kaupungilla, puhuttiin politiikkaa ja keittiöveitsiä. Sitä sun tätä.
Maanalasessa ihmeteltiin, että täällä me. Maanalasessa vaan, ihan näin vaan. Kaksi kakaraa koillis-Helsingistä. Hypättiin ulos North Greenwichissä ja siinähän se oli. Nollameridiaani. Greenwich Mean Time.

Hotelli oli aika järkky. Tai no ei. Pahempiakin koettu. Sitä vaan tuppaa unohtamaan, että Lontoossa hinta ja laatu ei aina kohtaa. Ei se mitään. Seura oli pääasia. Otettiin huilia vähän ja tuijotettiin telkkaria. Illalliselle vein velimiehen Wagamamaan - japanilaiseen - kun ei ollut ennen ollut. Kysyi voiko tilalta oluen, mutta ei sitten kehdannut. Oltiin siis synttäreitä viettämässä. Toisesta kun on mukamas tullut aikuinen. Oltiin ihan ähkyssä. Tai ainakin mä olin. Listalla oli uus kasvispöperö. Piti maistaa. Oli tulista. Mutta sen kestää, kun on tikut joilla syödä. Hupia!

O2. Keikkapaikka. Lämppäribändi sai meidät molemmat uinumaan - vaikkakin isolla illallisella oli ainakin mun kohdalla osuutta. Veljellä ehkä vähemmän. Kun lähdin vessaan, se lähti jonottamaan juustopurilaista ja ranskiksia. Juomaa ei halunnut, niin mä sain sitten sen. Keikka alkoi snadisti etuajassa, mikä oli mahtavaa! Paikat oli melkein Lontoon toisella puolella. Mutta hyvä meno oli. Magee keikka, magee fiilis ja velikin heräs kun The National tuli lavalle. Matt Berninger (solisti) tuotti turvamiehille päänvaivaa kun hyppäs loppua kohden yleisön joukkoon ja encorejen aikana yleisösurffas. Ha! Vaikkei mitään superkeikkailijoita olla, niin oli kyllä mahtava nähdä toi bändi livenä. Ite oon kuitenkin kuunnellut niitä useemman vuoden.

Käveltiin sateessa takasin. Kurkut käheinä. Höpöteltiin. Oltiin hiljaakin. Vaikka mä olin siinä aika huono. Hotellissa juteltiin vielä. Tässä vaiheessa velimiehelläkin riitti tarinaa. En oo ihan varma nukahdettiinko kesken keskustelun. Haikeutti kun veli tepasteli junaan. Itse suuntasin St Pancrasille omaan junaani. Sain luettua Paula Radcliffen tarinat loppuun, ja sen jälkeen en voinut enää vältellä kanssamatkustajiani. Istuin eläkeläisten ympäröimänä. Olivat kovasti sosiaalisia. Kaksi opettajaa, yksi kotiäiti, yksi menehtynyt aviomies, Ruotsissa asunut filosofian tohtori, auto-onnettomuudessa menehtynyt perheystävä, jokavuotisia lomia Crewe'ssa ystävien luona, puolihollantilaisia perheitä, lapsuusmuistoja höyryjuna-ajoista, sisäoppilaitoksia ja tuplatreffejä. Paljon sitä ihmiset ehtii puolessatoista tunnissa puhumaan. Derbyn jälkeen mut raahattiin mukaan keskusteluun ja sitten kymmenen minuuttia ihmeteltiin mun aksenttia ja sen jälkeen mun opintoja. Istuin siinä. Tomaattina.

Kiiruhdin puntin kautta kotiin vastaamaan supervisor S:ltä tunti ennen keikan alkua tulleeseen sähköpostiin. Viis tuntia väänsin Fukushimaa, luin Suomen ja Euroopan ydinvoimalainsäädäntöä. Hurraati.

Mutta sitten varasin liput Newportiin joulun alle. Äitikin lupasi lähettää Napapiirin pikajunan meille. Voidaan jatkaa 10 vuotta vanhaa joulutraditiota ja päästä joulufiilikseen Tom Hanksin äänen tahdittamana. Kolme viikkoa. Ehkäpä nyt löytyi se työmotivaatio, että jaksaa puskea ensi kuun puoleen väliin kuin mestari konsanaan!

Minä

Tänään vaihdoin punaiset lakanat. Tulkohon joulu! Eihän siihen maanantaina enää oo kun kuukaus. Hurraati! Maanantaina on myös mun fudis-urani vuosipäivä. 24.11.1999, oli muuten sunnuntaipäivä, pelasin ensimmäisen matsini ja tein ensimmäisen maalini. Serkkupojan vanhoissa hiekkahousuissa ja puolitoista kokoa liian suurissa pläägissä. Mutta siitä se ajatus sitten lähti, liekki leimahti tai muuta kliseistä.

Kauan sitä kestikin ja intensiivisesti. Valmentajat muistutteli, että kouluakin pitäis käydä. Terapianakin se toimi kun toinen serkkupoikka vihelsi oman pelinsä päättyneeksi. Ulkomaillekin se vei, ja kansainvälisiin telkkarilähetyksiin – tosin vaan palkintojenjakajana. Haistoin Cesc Fabregasin hien ennen kuin siitä tuli iso nimi, jouduin Sepp Blatterin käteltäväksi. Sitä kättä olenkin sitten pessyt sen jälkeen tarmolla, ja  sitä tarmokkaammin, mitä syvemmälle FIFA rämpii. Tuli voittoja, tuli tappioita. Maaleja ja syöttöjä. Pettymyksiä ja perfektionismia.

Ja lopuksi loukkaantumiskierre, jonka alkuvaiheessa kirjoitin Märskyn kesälukion ruotsin abi-kurssilla esseen otsikolla “En annorlunda kärlek”. Kertoi muuten jalkapallosta. Rakkautta ensisilmäyksellä, myrskyisä suhde, mutta eroa ei saa, vaikka kuinka haluais ja toisaalta aina välillä peli näyttää sen parhaan puolensa, ja taas sitä rakastutaan nappulakengät edellä. Jotenkin näin se meni. Ainakin ajatus oli sama. Tais muuten olla paras ruotsin esseeni koko lukioaikana (ei sillä, että se paljon vaati).

Mutta lopulta se loukkaantumiskierre vei kaiken. Tuli ero. Ei mikään kerrasta poikki, vaan sellainen hidas, sydäntäviiltävä monien vuosien yli pitkitetty kivulias ero. Polvileikkaus ei mennyt niin kuin piti. Sen jälkeen emmin nilkkaleikkauksen suhteen ja päätin, että ei. Tyhmin päätökseni ikinä. Sitten tuli säärien rasitusvammat. Pääsin magneettikuvaan asti, lääkäri päätti, ettei kannata leikata. Siihen se sitten hiipui. Karkasin erokipua Englantiin. Pala identiteettiä romahti pois. Tuntui tyhjältä.

Koitin elää normaalien nuorten elämää – siis alkoholia, keskiyöhön kukkumista ja roskaruokaa. Eihän siitä mitään tullut. Se loppui pian. Viimeistään siihen kun muuan mummi kohteliaasti huomautti mun tulleen läskiks (mikä olikin totta). Siitä alkoi puntilla käynti ja juoksentelu. Ja sitten tuli kesälomat. Joka kesä vähän flirttailin sen fudiksen kanssa. Ei oikein tiedetty oltiinko kavereita vai jotain enemmän. Aina aluksi muistin kuinka hyviä oltiin oltu yhdessä, mutta loppukesästä vammat painoi ja mieli, vaikka muuten olikin kaikki asiat ihan hyvin. Suomen välivuotena lyötiin hynttyyt yhteen – olin tullut kotiin niin monessa eri mielessä! Mutta samana talvena juoksukärpänen puras, kun muuan kamuli mainitsi ilmottautuneensa Helsinki City Runiin. Kaksi kuukautta ennen kisaa, pistin oman nimeni listaan. Oli kohtalon ivaa, että tää kaveri ei ole sitä vieläkään päässyt juoksemaan – liikaa vammoja oman urheilu-uransa pohjilta.

Fudis meni hyvin. Juoksu meni hyvin. Kisa meni hyvin. Olin juoksukrapulassa varmaan viikon. Ja tuhosin penikkani. Olin taas invapenkillä – viikko kauden alkamisen jälkeen. Pistin pillit pussiin. Eiköhän se ollut siinä. Mutta se identiteettijuttu. Jotain katosi taas. Ennen kuin päätin juosta kolmannen puolimaratonini tänä syksynyä. Juoksin. Ja hehkuttelin sitä täällä kuin hullu (kuten ehkä huomasitte). Tuli harrastuksista ja juoksusta puhetta ihan sattumalta kun oltiin Puolassa konferenssissa. Tulin maininneeksi syksyn juoksun ja ajan. CG siihen “Vau! Toihan on ihan mahtava aika! En mä tiennyt, että sä oot juoksija!” Juoksija? En mä ollut ajatellut olevani juoksija. Joku kuntoilija tai lenkkeilijä. Juoksija tosin.. eeii, kai nyt sentään. Mutta sitten joku loksahti kohdallaan, ehkä se gin tonic siinä kädessä auttoi, oon juoksija! Juoksija. Minä. Kyllä. Aivan itse. Itse olen itsestäni juoksijan tehnyt. Mulla oli identiteetti taas. Joku juttu, mihin samaistua ja pistää itsensä likoon.

Vuosia olin ollut Jalkapalloilija. Tiedätte se, joka treenaa ennemmin kun tekee läksyjä (vaikka kyllä mä ne aina tein…paitsi sen ruotsin). Tai se joka ei voi lähteä bileisiin, kun sillä on aamulla treenit. Yritin olla opiskelija. Yritin olla historian opiskelija. Nörtti. Kasvissyöjä. Sosiologian opiskelija. Barista. Tohtoriopiskelija. Mutta mikään ei natsannut niin kuin Jalkapalloilija ennen ja Juoksija nyt. Mikä tuntuu vähän pöntölle, kun ajattelen, että tollasilla laatikoilla tai leimoilla ole mitään väliä. Jossain kohden jopa luulin olevani laatikoistumisen yläpuolella. Pyh, ja pah. Naiivi ipana. Laatikothan on ne minän rakennuspalikat. Tai niin ainakin luulen. Ehkä jollain psykologilla olis sivistyneempi käsitys asiasta. Mutta en mä niin siitä välitä.

Jalkapalloilijasta juoksijaksi viidessätoista vuodessa ja paketti kasassa. Huomenna pääsen heti aamusta ulkoiluttamaan tätä juoksija-minää puistojuoksussa ja lounasaikaan kaivan esiin suomalaisen-minäni ja lähden E:n luokse kaffelle ja kotona tehdylle ruisleivälle. Illalla teen tilaa jalkapallofani-minälleni ja katson Man Utd vs Arsenal. Tyttöystävä-minäni ei kuitenkaan aio kertoa tästä K:lle, koska se yrittää käännyttää mua (takaisin) Man Utd-faniksi.

Sportti-tiistai

En sitten malttanut olla juoksematta, vaikka niin suunnittelin polkevani kuntopyörää tämän viikon. Kevyt vitonen vaan, eikä mitään sen kummempia tuntoja. Hyvät venyttelyt päälle, että ehkä tässä uskaltaa hissuksiin taas kiivetä sinne 15km toiselle puolen. Ainoa huoli on lienee se, että omistan kaksi pari hienoja lenkkareita, joista kummatkaan ei oikein istu. Pitänee soitella Korvatunturille!

Päivän työturhautumisen (oon epätoivosesti koittanut järjestää palaveria toisen ohjaajani kanssa, ei suju) ja terveydenhuollon aiheuttamien aivopattien kanssa (yliopiston terveydenhuoltoon rekisteröityminen on sellanen mallinäyte byrokratiasta, että männä aikojen itä-blokin maatkin olisivat ylpeitä) oli ihan nasta juosta, vähän päästellä höyryjä ja lopulta rentoutua. Väänsin hyvät safkat, curryranskiksia ja ylihintasia kasvismarkkaoita, nammm! Sitten vähän teetä, Paula Radcliffen tarinointia ja nyt, ai, ai... Skotlanti vs Englanti, ystävyysottelussa. Potkupallo tietenkin. 

Kyllä kelpaa! Vaikka koenkin olevani Hadrianin muurin väärällä puolella. ;)

Walter Mitty, cheers!

Been there, done that, got the t-shirt personal best. Jahu!

Naapurin kauhukakara kavereineen piti mua hereillä kello neljästä viiteen aamulla. Aamupala päätyi suurimmaksi osaksi roskikseen. Matkalla bussille oikea lenkkari sattui jalkaan - kantapäätä ja ulkosyrjää särki. Leedsissä luulin, että ipod oli jäänyt bussiin.

Lähtöviivalla pää oli täynnä huolia. Miten toi lonkka? Jomottaako sitä? Eiks sitä jomota? Särkeekö sitä? Miks täällä on näin kylmä? Mitäköhän lonkka sanoo kun joutuu juoksemaan näin koleassa? Eihän tässä mudassa voi edes hyppiä tai riskeeraa mahaplätsin. Mitä jos taas alotan liian kovaa niin kuin Vantaalla? Ja pilaan kisani siihen? K juoksi eilen puolitoista minuuttia alle mun kympin enkan.. Pystynköhän mä päihittämään sen? Haluaisin. Ei ehkä ois vaan järkevintä juosta varovasti.. Olla konservatiivinen ja tähdätä vaan alle 50 minsaan... Mut...? Oisin vaan voinut jäädä sänkyyn. Kuinka pitkä tää puol tuntia oikein on? Hei haloo! Eiks voitais jo liikkua? Sataaks täällä vai valuuks mun nenästä räkää? Mennään jo, niin päästään maaliinkin. Joskus, pliis? Kylmä...

Lähdettiin liikkeelle. Virran mukana. Koitin pitää vauhtia silmällä. Sillä tavalla suurpiirteisesti. Lähdin aika kovaa liikkeelle. Kolme kilsan jälkeen huokaisin helpotuksesta. Edellisessä kisassa kolmen kilsan kohdalla tuli seinä vastaan, vaikka kisan juoksinkin maaliin asti. Jalassakaan ei ollut sen kummemmin tuntoja. Neljässä kilsassa rupes eliittiryhmä tulemaan vastaan. Kääntöpiste - puoliväli enää kilometrin päässä. Hyvin rullaa. Kuudessa kilsassa ihmettelin juoksun helpoutta. Ei se mitään superrentoa ollut, mutta jaloissa ei sen pahemmin tuntunut. Seiskassa odottelin kahdeksan kilometrin laattaa. Tiesin, että hyvähkö aika oli tulossa. Halusin vaan päästä maalin näkemään löisinkö K:n ajan. Kahdeksassa yritin viritellä loppukiriä. Ysissä pistin menemään minkä jaloistani pääsin. Sätkin viimeiset 500 metriä maaliin ja mietin kuinka julmaa on pistää viimeisellä kilometrille ylämäki, oli kuinka pieni nyppylä tahansa. Loppusuoralla näin maaliviivan ja kellon - oma enkka paranis joka tapauksessa. Koitin spurtata, mutta luulen, että tosiasiassa vauhti ei kiihtynyt mihinkään. Viimeisten kahden kilometrin rypistyksen jälkeen maali ei tullut yhtään liian aikaisin. Ja boom! Enkka!

Vaihdoin juoksukamppeet siviiliin Leedsin kaupungin kirjaston edessä ja kiiruhdin juna-asemalle noutamaan W:n. Hengattiin Nerossa. Palkitsin itteni mince piella hyvän juoksun kunniaksi. Lounastettiin burritoilla (miten tää muistuttaakin viime viikonloppua :)). Vietettiin kirjakaupassa sata vuotta. Houkutti lisätä muutama lätty kirjastooni. Olin kuitenkin viisas, enkä seurannut mielitekojani.

Hyvä päivä kaiken kaikkiaan!

Marraskuu Blues. And rhythm.

Tää viikko on ollut kamalan vaikea. Alkaen maanantain vatsataudista, jatkuen mielen lannistavasta marraskuun harmaudesta mystiseen lonkan jomotukseen. Opiskelut ei tunnu sujuvan, mikään ei edisty. Junnaan paikoillani ja tuntuu, että aivot surkastuu joka kerta kun niitä yrittää aktivoida. Matka toimistoonkin tuntuu ainakin kolminkertaiselta. Lauantai tuntuu tiistaille. Ruokakin näytti jo kerran kierrossa olleelle. Kaikki on väärin.

Katsoin tänään illalla leffan, The Secret Life of Walter Mitty.
Se oli ennalta-arvattava. Vähän imelä. Ja juuri sitä, mitä tarvitsin.
Kipinä roihahti taas. Elämänhalu, seikkailunnälkä ja kesän odotus, sillä lailla hyvällä tavalla.
Elämä on aika mageeta kun katsoo oikealta kantilta - tai ilman silmälaseja. Ei niin väliä, kaikki on lopulta asenteesta kiinni.

Marraskuut on aina ankeita, mutta sitten tulee joulukuun ensimmäinen ja voi alkaa kuuntelemaan jouluradiota 24/7. Tohtorintutkinto on neljä vuotinen maraton. Ensimmäisen vuoden juoksin kympin tahtia. Mutta ei sitä koko ajan jaksa. Välillä pitää höllätä ja ottaa energiapatukka. Maali on kaukana, mutta ei saavuttamaton. Fyysisen loukkaantumiskiirastulen läpi oon nilkuttanut turhankin monasti. Eikä tää, mitä nyt on ole edes iso juttu. Ei verrattuna murtuneisiin polviin ja revenneisiin nilvesiteisiin.

Huomenna aion juosta Leedsin kympin kisan, ja nauttia siitä. On uusi paitakin. Sitten huilaan muutaman päivän, vaihdan juoksun kuntopyörään ja aloitan keskikropan vahvistamisen. Kyllä sitä juosta ennättää.

Ja loppujen lopuksi nää mun maailmaani järisyttävät ongelmat on aika mitättömiä. Keskiviikkona näin E:n äidin ensimmäistä kertaa ilman peruukkia tänä vuonna. Se jos mikä on iso juttu.

Tänään vain porkkanalla meni hyvin!

Parlamentti twiittasi lasten hyväksikäytöstä kahden minuutin hiljaisuuden aikana kun kunnioitettiin Ensimmäisen maailmansodan muistoa. Koko maa haukkoi henkeään. Kuinka kehtaatte! Itse luin autuaan tietämättömänä mistään iltapimeään siitä kuinka ihmisille puhuhtaan ja miten niiltä kysytään tutkimusetiikat täyttäviä kysymyksiä. Sitten menin lenkille sade rilleissä puolisokeana ja muljautin nilkkani.14 kilometriä vaihtui säälittävään femmaan. Tulin himaan ja väänsin herkullisen näköset vegeburgerit. Karu totuus: mausteet jäi hyllylle.

Mutta sentään porkkanalla meni hyvin! Jätti tällaisen viestin tänään:

Valokuvaajalla ei mennyt näköjään tosin yhtä hyvin kun jäi sanojen takalistoja uupumaan. Joka tapauksessa... pakastimeen ilmestyi hitusen enemmän tilaa ja seuraava marjaperhe ja muut pakastimessa paikkansa ansainneet rehut pääsevät sinne ensi kerralla. Hurraati. Paistaa se aurinko sekavihannespussiinkin!

Glasgow

Perjantai. Taivaalta tippui vettä ja koko South Yorkshiren junaliikenne oli sekaisin. Kolmen päivän treffit alko melkein katastrofaalisimmalla mahdollisella tavalla. Ensin Manchesterin juna oli kolme minuuttia myöhässä. Sitten kuusi. Lopulta kaksitoista. Tekstasin K:lle, että missasin jatkoyhteyden. Junan saapuessa se oli(kin) taas vaan kolme minuuttia myöhässä. Liikkeelle lähdettiin seitsemän minuuttia suunnitelmien väärällä puolella - puolet Sheffieldin työmatkalaisista kun päätti tunkea tähän junaan. Pidin molempien junien aikatauluja ja laitureita silmällä niin hyvin kuin Peak Districtin signaalettomilla alueilla kykenin. Saapuisin laiturille 11 ja jatkaisin laiturilta 14. Huippua! Ehtisin hyvin juosta laiturilta toiselle.

Saavuin Manchesteriin kolme minuuttia ennen seuraavan junan lähtöä. Juna saapui laiturille 12. Toisella puolella laituri 11, toisella SEINÄ. Mitä helvettiä. Laituri 14:sta suuntaan näkynyt edes mitään viittoja. Pingoin pää kolmantena koipena kohti laiturin päätyä. Vihdoin opasteita. Laituri 14 toiseen suuntaan, kiitos. Tietenkin. Toista laituria takasin päin. Raput ylös. Raput alas. Tömähdin ihmismuuriin. Juna seisoi lähtövalmiina. Siinä luki Liverpool. Mitä helvettiä. Verenpaine nousi. En kai katsonut laitureita väärin!?!? Monitorin mukaan en. Glasgow Central, platform 14. On time. Mutta entäs Liverpool??? Vedin keuhkoihin vähän O-kakkosta ja vilkasin ympärilleni. Kukaan muukaan ei näyttänyt tietävän mistään mitään. Junan lähtiessä jostain tuolta vatsalaukun pohjasta nipisti. Entä jos se olikin mun?! Mutta siinä luki maksa-allas! Ota nainen nyt järki käteen! Seisoin siellä ihmisten tuupittavana. Parit matkalaukut ajoi varpaiden yli, nälkäkin oli.

Next train to arrive at platform 14 is the 17:15 service to Glasgow Central. Jahuu! Henk.koht. yläfemmat. Ja sitten alkoi hullut päivät. Kyynärpäätä kylken. Salkkua pohkeeseen. Junassa. Paikan etsintää. Pullonkauloja. Excuse me, I think you're on my seat. Itseasiassa tiedän, että istut mun paikalla - urpo. Peppu ja varattu penkki tekee lähempää tuttavuutta. Konnari kuuluttaa, että alkuperänen juna hajos, joten tästä puuttuu yksi vaunu. Sori, että ootte kuin sillit purkissa tänä ankeana perjantai-iltana. Vastapäätä istuva mies potkii mua ja mun laukkua. Mutta ei se mitään. Oon matkalla! Otan huikan limpparia. Käsi tärisee. Tais vähän jännittää. Muistelen kuinka puristin Mars-patukan kuoliaaksi kun melkein missasin lennon Pariisista Helsinkiin kun ensi kerran matkustin jouluksi kotiin. K:n juna oli lopulta myöhässä. Kävelin sateisen Glasgow'n poikki Central Stationilta Queen Streetin asemalle. Seisoin siellä 50 minuuttia perjantai-illan pämppäilijöiden kanssa. Mutta kannatti.

Lauantaiaamupäivällä käveltiin Glasgow'n Necropolisille. Isoja nimiä sinne oli haudattu. Isoihin hautoihin. Kivinen John Knox katseli kaupungin yli. Mutaisessa alamäessä päätin 1) testata maanvetovoimaa 2) pyykikoneen olevan verraton masiina ja heittäydyin pyllylleni. Lähdettiin metsästämään uusia housuja. Löydettiin. Lounaaksi vedettiin burritot. Sain kehuja mun kasvaneesta tulisen ruuan sietokyvystä. Lounaan aikana Esteri istahti kaupungin ylle. Kuultiin pubin kutsu ja katsottiin fudista ja sitten rugbya, joka menee yli hilseen. Eteenkin kun opin, että rugbya pelataan kaksilla eri säännöillä. No tiedänpähän sentään sen. Matsienkin jälkeen Esteri vielä nesteytti kaupunkia, juostiin hotelliin. Päiväunille. Kuin elämänsä kunnossa olevat nuoret konsanaan. Surkea illallinen Pizza Expressissä. Tarjoilu ei pelannut. Yhtään. Mun lätystäkin löytyi taas juustoa. Tippi jäi lompakkoon. Jatkettiin iltaa paikallisessa juottolassa. K oli hankkinut meille liput PHOXin keikalle. En ollut ikinä kuullutkaan yhtyeestä. Ei K:kaan. Mutta oli ihan nastaa musiikkia. Oli banjo ja ukulele. Eihän siinä voinut kuin aplooderata.

Tänään kahviteltiin - yllättäen. Kahdesti. Teellä käytiin kerran. Jaettiin pieni laatikollinen pipareita ja korkattiin joulukausi varsinaisesti alkaneeksi mince piella. Entinen työnantaja myy niitä ruokafriikeille sopivana versiona. Olin niin sanotusti over the moon (joka muuten tätä kirjoittaessa on äärimmäisen matalla ja oranssi, ainakin näin Skotlannin itärannikolla iltakuuden jälkeen). Lounaalla katsottiin kuinka Aberdeen päästi Celticin ohi pelin viimeisellä minuutilla. Oltiin pubin ainoat Aberdeenin kannattaja - Celtic kun on glasgowlainen suurseura. Oli hassu katsoa matsia telkkarista. Jos päämaja olisi vielä Aberdeenissa oltaisiin varmasti oltu Pittodriella niiden 19 000 ihmisen joukossa, jotka siellä istua tönöttivät auringonpaisteessa.

Jäähyväiset oli vetiset. Kuten aina. Sydänjuuria ei hirveästi lämmittänyt tieto siitä, että seuraavan kerran nähdään viiden viikon päästä. Tosin sitten ollaankin yhdessä pideempään, siellä täällä reissaillen. Mutta niistä seikkailuista sitten kun on niiden aika.

Talvi tulloo!

Aamulla töihin lähtiessä nurmi oli huurteinen, eilen illalla asteet tippukin vielä tosta kolmosesta. Oli kirpsakka ilma - oli kiva! Aivokotelokin oli ihan jäässä. Jäi yöunet vähän niukoiksi kun naapurissa juhlittiin Guy Fawkesia oikein kunnolla. Viimeset raketit räpsähteli aamukahden maissa. Tossa takapihallaan ampuilivat, joten räjähdykset löysivät paikkansa tossa mun ikkunan kohdalla. Iskäni tyttönä en voinut kuin miettiä kaikenlaisia potentiaalisia vaaratilanteita, joihin ilotulitteiden väärä käsittely vois johtaa. Mitään ei kai kuitenkaan tapahtunut. Hyvä kai. Aamulla keittiö haiskahti ihan tupakoitsijan hengitykseltä, sen verta intensiivisesti tässä naapuristossa poltettiin rahaa taivaalla.

Iltapäivällä näin tähtiä - väsymyksestä. Uupumus iski reilu tuntia ennen kun piti esitelmöidä. Eihän se mitään, paperista voi aina lukea. Mitä nyt kaikki laitoksen tulostimet päättivät heittäytyä lakkolaisiksi samaan aikaan. Onneksi oli varapaperi. Siinä nyt tosin oli enemmän yliviivattuja sanoja kuin puhtaita ja selkeitä tekstejä. Hyvin meni kuitenkin. Kysymyksetkin oli kivoja ja osasin tällä kertaa jopa vastata - ihan järkevästi vielä. Oikein sellanen pieni itseluottamusruiske. Kelpasi näin ankeeseen ja harmaaseen päivään.

Esitelmän jälkeen olin ihan supernaisfiiliksissä ja ehdinpä vielä puntille. Siis juoksumatolle. Oli sen verran peri-brittiläinen sää, että hirveästi ei kiinnostanut näiden Sheffieldin kukkuloiden takominen. Melkein 46km kerty tälle viikolle, mutta väliäkös tuolla. Mulla on huomenna (ylihuomenna ja ylihuomisen huomenna) treffit Glasgow'ssa! Ha haa! Yritäs nyt latistaa kylmä maailma!

Marraskuun femma

Remember, remember the fifth of November

Gunpowder, treason and plot

I see no reason why gunpowder, treason

Should ever be forgot

Bonfire night tonight. Ei kiinnosta ilotulitukset ollenkaan. Täällä on possauteltu yli viikko putkeen jo, eikä oo vaan ne huumediilerit, jotka tavallisesti ilmoittelee sijaintinsa ilotulitteiden voimalla. Naapurin karvakamuli haukkuu taivasta ja talon kissakin on kummallisempi kuin normaalisti. Pitäisi tässä hullunmyllyssä sitten treenata huomista esitelmää. Eipä sillä, että uusintahan se on syyskuulta. Ei sen kummempaa...kai?

Luonnos sujuu - yllätävänkin hyvin. Oon toistaiseksi luopunut toimistossa istumisesta. Ajatus kulkee paljon paremmin jos saa välillä makoille lattialla ja tuijotella kattoon. Suihkuun kun ei voi kuitenkaan joka kerta mennä kun iskee inspiraation tai ideain puute (parhaat ideat ja tekstin rakenne yleensä tulee mieleen suihkussa!). 

Postin ja kahvilan ajoilta on kai jäänyt kanssa jonkunlainen aloittaa työpäivä mahdollisimman aikaisin. On jotenkin äärimmäisen tyydyttävää kun puolenpäivän aikaan on jo iso osa työpäivästä takana. Hyvällä tsägällä ehtii lenkillekin valoisaan aikaan!

Tänään juoksin ensimmäiset paljasjalka metrini, osana tekniikka harjoittelua. Oon kulkenut tässä naapurustossa nenä kiinni kadussa viikon verran pistäen merkille, missä on suurimmat lasinsiru esiintymät. Tänään lenkiltä tullessani uskaltauduin sitten ottamaan kengät jalasta ja kävelemään/juoksemaan viimeiset 400 metriä ilman kenkiä. Toimii. Juoksuasento parani, eikä se edes sattunut. Myönnettäkööt, että paljon pidemmälle en ehkä olis kyennyt menemään ja alamäkeen en ainakaan. Sen verran hiottavaa vielä. Harmi, että talvi lähestyy niin ei voi tätä pahemmin harrastella, mutta hyvät fiilikset jäi!

Päiväni akateemikkona

Maanantai alkoi jetsulleen sellain kun en halunnut sen alkavan. Alamäki alkoi ennen kun ehdin edes silmiä raottaa. Heräsin ikkunia riipineeseen sateeseen. Suunitelmissa oli käydä vetämässä kevyt lenkki ennen töihin menoa. Muistellen viime viikona köhää ja polttelevia silmiä päätin luopua tästä suunnitelmasta. Sitten hiffasin, että mulla ei ole harmaintakaan aavistusta, missä mahtavat sijaita sadevarustukseni. Sateessa en toimistolle kävele. Matkaa kun kertyy 3.5km suunta. Kotityöpäivä siis.

Aamupalan jälkeen aurinko paistoi ja pilvet oli suuntaamassa Peak Districtille. Johan oli julmaa. Mutta olin päätköseni tehnyt: kotityöpäivä ja piste. Läppäri oli auki reippasti ennen seiskaa ja pistelin menemään oikein kunnolla, ärsyyntyneen ihmisen tarmolla. Fukushima luonnos versio 2.8. Oli kamalammassa kunnossa kuin mitä muistin, mutta ohjeistus ja suuntaviivat on melkolailla selkeät, joten eteenpäin hoplaa! 11:30 katsahdin kelloon ja sitten ikkunasta. Aurinkohan se siellä vieläkin.

Päätin vetää kevyen lenkkini tässä kohtaa - mikä jottei! Yli puolet työpäivästä jo takana! Lenkkarit ja juoksupöksyt jalkaan, takki niskaan ja ulos. Tuntui ihan tosi luonnottomalta. Yritän opetella uutta juoksutekniikkaa, jonka pitäis säästää polvia, penikoita ja nilkkoja, kaikki mun akilleenkantapäitäni. Kyllä se hiljalleen ehkä alkaa tuntua luonnollisemmalta, mutta paljon on hiottavaa.

8km tienoilla muuan vanhempi herrasmies katseli hetken menoani ja kun olin lähestymässä sitä, niin se ensin viittoi, että tässä jalkakäytävällä on paljon tilaa meille kummallekin, juokse vaan. Kun sitten juoksin herran kohdalle, se virnisti oikein leveästi, nosti peukalon kohti taivaita "hyvin menee tyttönen, anna mennä vaan!" ja pari nyökkäystä kaupan päälle varmistamaan, että viesti tuli perille. Eihän siinä voinut kuin hymyillä. Huikkasin kiitokseni mennessäni. Seuraavat kilometrit lensinkin tän kanssakäymisen voimalla ja loppupeleissä lenkistä tuli vähän pidempi kuin olin ajatellut, mutta mikäs siinä kun kevyesti meni.

Suihkun ja lounaan jälkeen istuin takasin pyllylleni ja ryhdyin vakavaksi akateemikoksi taas. Kyllähän se luonnos sieltä alkaa taas selkeytymään ääriviivoistaan. Onnittelin itseäni hyvästä työpäivästä. Sitten söin maapähkinävoita suoraan purkista ja olin taas viistoista.

Halloween!

Ja muutenkin tää viikko on ollut ihan kauhujen ainesta...alkaen siitä lautasesta. Tunnelmat on tässä huushollissa sen jälkeen ollut verrattaen siperialaiset. Oli kuitenkin sovittu, että kaiverrettais kurpitsat kolmisin ja sellain. Noo...torstaina kun laskeuduin illalla norsunluutornistani kurpitsat oli kaiverrettu. Että siirryttiin sitten siperiasta yläasteelle. Huh, huh. Sanonpahan vaan. K:kin pyöritteli puhelimessa silmiään kun selostin tät dynamiikkaa täällä.

Kotitoimisto on ollut tällä kovassa käytössä. Torstaina ja perjantainakin paahdoin täällä hommia. Ihmeellinen pikkuköhä koko ajan. Ei mitään kunnollista, mutta sen verran etten osaa päättää ollako kunnossa vai ei. Ei riittänyt voimat toimistoon, tai sitten motivaatio. Ehkä se oli se motivaatio... tyhmänrohkeena kävin perjantaina hölkällä...
Yllättäen hyvin kuitenkin sain väkärrettyä tekstiä noin kompuroivalla luennostasolla. Siitäkin huolimatta, että etiikat ei menny läpi ja motivaatiotaso tipahti vielä pykälän alemmassa. Jos mahdollista. Ei sinne suuria muutoksia vaadittu. Se ehkä ärsytti eniten. Sellasta pilkunviilausta.

Eilen illalla oli toveri N:n tuparit/halloween-kemulit. Oli jees. Tosi kiva ilta. Kourallinen meitä oli, ympäri maailmaa ja silti samasta toimistosta. Kolme mannerta edustettuna kyllähän sitä! Halloweenista en niin välitä - sama kuin ystävänpäivä, ihan vaan kaupallista hömpän pömppää, mutta kyllä se tällasessa muodossa menee! Ja N oli miehineen nähnyt ihan hirveästi vaivaa ruokain ja juomain esillepanossa ja suurin osa vieraistakin viittivät nähdä vaivaa asujensa eteen enemmän tai vähemmän. Ite siellä merirosvona. Niinkun aina, siihen asuun kun löytyy kaikki tarvittava ihan omasta vaatekaapista! Lieneekö sitten hyvä juttu vai ei. Naamallinen valkosta luomiväriä ja vähän varjostusta  mustalla ja ankeelta näytti, eikun menoks! Niin ja piirsin mä poskeeni sen verran uskottavan arven, että sain ylimääräsen sydämentykytyksen kun luulin satuttaneeni kasvoni pahasti. Tunsin itseni ehkä vähän hölmöksi.

Niin no, mitä noihin Halloweeneihin tulee. Niin kyllä vuoden 2011 Halloween oli ihan jees kans. Kerättiin Aberdeenissä UNICEFin kanssa rahaa hyväntekeväisyyten tällasissa tunnelmissa (siellä jossain minäkin, en enää kyllä itteäni löytänyt... niin ja kannattaa kelata ensimmäisen minuutin kohdalle, sitä ennen ei tapahdu mitään):