Tää viikko on ollut kamalan vaikea. Alkaen maanantain vatsataudista, jatkuen mielen lannistavasta marraskuun harmaudesta mystiseen lonkan jomotukseen. Opiskelut ei tunnu sujuvan, mikään ei edisty. Junnaan paikoillani ja tuntuu, että aivot surkastuu joka kerta kun niitä yrittää aktivoida. Matka toimistoonkin tuntuu ainakin kolminkertaiselta. Lauantai tuntuu tiistaille. Ruokakin näytti jo kerran kierrossa olleelle. Kaikki on väärin.
Katsoin tänään illalla leffan, The Secret Life of Walter Mitty.
Se oli ennalta-arvattava. Vähän imelä. Ja juuri sitä, mitä tarvitsin.
Kipinä roihahti taas. Elämänhalu, seikkailunnälkä ja kesän odotus, sillä lailla hyvällä tavalla.
Elämä on aika mageeta kun katsoo oikealta kantilta - tai ilman silmälaseja. Ei niin väliä, kaikki on lopulta asenteesta kiinni.
Marraskuut on aina ankeita, mutta sitten tulee joulukuun ensimmäinen ja voi alkaa kuuntelemaan jouluradiota 24/7. Tohtorintutkinto on neljä vuotinen maraton. Ensimmäisen vuoden juoksin kympin tahtia. Mutta ei sitä koko ajan jaksa. Välillä pitää höllätä ja ottaa energiapatukka. Maali on kaukana, mutta ei saavuttamaton. Fyysisen loukkaantumiskiirastulen läpi oon nilkuttanut turhankin monasti. Eikä tää, mitä nyt on ole edes iso juttu. Ei verrattuna murtuneisiin polviin ja revenneisiin nilvesiteisiin.
Huomenna aion juosta Leedsin kympin kisan, ja nauttia siitä. On uusi paitakin. Sitten huilaan muutaman päivän, vaihdan juoksun kuntopyörään ja aloitan keskikropan vahvistamisen. Kyllä sitä juosta ennättää.
Ja loppujen lopuksi nää mun maailmaani järisyttävät ongelmat on aika mitättömiä. Keskiviikkona näin E:n äidin ensimmäistä kertaa ilman peruukkia tänä vuonna. Se jos mikä on iso juttu.
No comments:
Post a Comment