Minä

Tänään vaihdoin punaiset lakanat. Tulkohon joulu! Eihän siihen maanantaina enää oo kun kuukaus. Hurraati! Maanantaina on myös mun fudis-urani vuosipäivä. 24.11.1999, oli muuten sunnuntaipäivä, pelasin ensimmäisen matsini ja tein ensimmäisen maalini. Serkkupojan vanhoissa hiekkahousuissa ja puolitoista kokoa liian suurissa pläägissä. Mutta siitä se ajatus sitten lähti, liekki leimahti tai muuta kliseistä.

Kauan sitä kestikin ja intensiivisesti. Valmentajat muistutteli, että kouluakin pitäis käydä. Terapianakin se toimi kun toinen serkkupoikka vihelsi oman pelinsä päättyneeksi. Ulkomaillekin se vei, ja kansainvälisiin telkkarilähetyksiin – tosin vaan palkintojenjakajana. Haistoin Cesc Fabregasin hien ennen kuin siitä tuli iso nimi, jouduin Sepp Blatterin käteltäväksi. Sitä kättä olenkin sitten pessyt sen jälkeen tarmolla, ja  sitä tarmokkaammin, mitä syvemmälle FIFA rämpii. Tuli voittoja, tuli tappioita. Maaleja ja syöttöjä. Pettymyksiä ja perfektionismia.

Ja lopuksi loukkaantumiskierre, jonka alkuvaiheessa kirjoitin Märskyn kesälukion ruotsin abi-kurssilla esseen otsikolla “En annorlunda kärlek”. Kertoi muuten jalkapallosta. Rakkautta ensisilmäyksellä, myrskyisä suhde, mutta eroa ei saa, vaikka kuinka haluais ja toisaalta aina välillä peli näyttää sen parhaan puolensa, ja taas sitä rakastutaan nappulakengät edellä. Jotenkin näin se meni. Ainakin ajatus oli sama. Tais muuten olla paras ruotsin esseeni koko lukioaikana (ei sillä, että se paljon vaati).

Mutta lopulta se loukkaantumiskierre vei kaiken. Tuli ero. Ei mikään kerrasta poikki, vaan sellainen hidas, sydäntäviiltävä monien vuosien yli pitkitetty kivulias ero. Polvileikkaus ei mennyt niin kuin piti. Sen jälkeen emmin nilkkaleikkauksen suhteen ja päätin, että ei. Tyhmin päätökseni ikinä. Sitten tuli säärien rasitusvammat. Pääsin magneettikuvaan asti, lääkäri päätti, ettei kannata leikata. Siihen se sitten hiipui. Karkasin erokipua Englantiin. Pala identiteettiä romahti pois. Tuntui tyhjältä.

Koitin elää normaalien nuorten elämää – siis alkoholia, keskiyöhön kukkumista ja roskaruokaa. Eihän siitä mitään tullut. Se loppui pian. Viimeistään siihen kun muuan mummi kohteliaasti huomautti mun tulleen läskiks (mikä olikin totta). Siitä alkoi puntilla käynti ja juoksentelu. Ja sitten tuli kesälomat. Joka kesä vähän flirttailin sen fudiksen kanssa. Ei oikein tiedetty oltiinko kavereita vai jotain enemmän. Aina aluksi muistin kuinka hyviä oltiin oltu yhdessä, mutta loppukesästä vammat painoi ja mieli, vaikka muuten olikin kaikki asiat ihan hyvin. Suomen välivuotena lyötiin hynttyyt yhteen – olin tullut kotiin niin monessa eri mielessä! Mutta samana talvena juoksukärpänen puras, kun muuan kamuli mainitsi ilmottautuneensa Helsinki City Runiin. Kaksi kuukautta ennen kisaa, pistin oman nimeni listaan. Oli kohtalon ivaa, että tää kaveri ei ole sitä vieläkään päässyt juoksemaan – liikaa vammoja oman urheilu-uransa pohjilta.

Fudis meni hyvin. Juoksu meni hyvin. Kisa meni hyvin. Olin juoksukrapulassa varmaan viikon. Ja tuhosin penikkani. Olin taas invapenkillä – viikko kauden alkamisen jälkeen. Pistin pillit pussiin. Eiköhän se ollut siinä. Mutta se identiteettijuttu. Jotain katosi taas. Ennen kuin päätin juosta kolmannen puolimaratonini tänä syksynyä. Juoksin. Ja hehkuttelin sitä täällä kuin hullu (kuten ehkä huomasitte). Tuli harrastuksista ja juoksusta puhetta ihan sattumalta kun oltiin Puolassa konferenssissa. Tulin maininneeksi syksyn juoksun ja ajan. CG siihen “Vau! Toihan on ihan mahtava aika! En mä tiennyt, että sä oot juoksija!” Juoksija? En mä ollut ajatellut olevani juoksija. Joku kuntoilija tai lenkkeilijä. Juoksija tosin.. eeii, kai nyt sentään. Mutta sitten joku loksahti kohdallaan, ehkä se gin tonic siinä kädessä auttoi, oon juoksija! Juoksija. Minä. Kyllä. Aivan itse. Itse olen itsestäni juoksijan tehnyt. Mulla oli identiteetti taas. Joku juttu, mihin samaistua ja pistää itsensä likoon.

Vuosia olin ollut Jalkapalloilija. Tiedätte se, joka treenaa ennemmin kun tekee läksyjä (vaikka kyllä mä ne aina tein…paitsi sen ruotsin). Tai se joka ei voi lähteä bileisiin, kun sillä on aamulla treenit. Yritin olla opiskelija. Yritin olla historian opiskelija. Nörtti. Kasvissyöjä. Sosiologian opiskelija. Barista. Tohtoriopiskelija. Mutta mikään ei natsannut niin kuin Jalkapalloilija ennen ja Juoksija nyt. Mikä tuntuu vähän pöntölle, kun ajattelen, että tollasilla laatikoilla tai leimoilla ole mitään väliä. Jossain kohden jopa luulin olevani laatikoistumisen yläpuolella. Pyh, ja pah. Naiivi ipana. Laatikothan on ne minän rakennuspalikat. Tai niin ainakin luulen. Ehkä jollain psykologilla olis sivistyneempi käsitys asiasta. Mutta en mä niin siitä välitä.

Jalkapalloilijasta juoksijaksi viidessätoista vuodessa ja paketti kasassa. Huomenna pääsen heti aamusta ulkoiluttamaan tätä juoksija-minää puistojuoksussa ja lounasaikaan kaivan esiin suomalaisen-minäni ja lähden E:n luokse kaffelle ja kotona tehdylle ruisleivälle. Illalla teen tilaa jalkapallofani-minälleni ja katson Man Utd vs Arsenal. Tyttöystävä-minäni ei kuitenkaan aio kertoa tästä K:lle, koska se yrittää käännyttää mua (takaisin) Man Utd-faniksi.