Kun astuin St Pancrasilta ulos tuli taas wow-fiilis. Sitä tietää aina olevansa suurkaupungissa ja tulevansa pienestä kaupungista, kun joka kadun kulmassa vois kaivaa kameran esiin. Paddingtonilla treffattiin ja käveltiin Baker Streetille lounaalle. Siis minä ja veli. Veli ja minä. Ihan vaan kaksin. Suuressa maailmassa. Käveltiin tovi kaupungilla, puhuttiin politiikkaa ja keittiöveitsiä. Sitä sun tätä.
Maanalasessa ihmeteltiin, että täällä me. Maanalasessa vaan, ihan näin vaan. Kaksi kakaraa koillis-Helsingistä. Hypättiin ulos North Greenwichissä ja siinähän se oli. Nollameridiaani. Greenwich Mean Time.
Hotelli oli aika järkky. Tai no ei. Pahempiakin koettu. Sitä vaan tuppaa unohtamaan, että Lontoossa hinta ja laatu ei aina kohtaa. Ei se mitään. Seura oli pääasia. Otettiin huilia vähän ja tuijotettiin telkkaria. Illalliselle vein velimiehen Wagamamaan - japanilaiseen - kun ei ollut ennen ollut. Kysyi voiko tilalta oluen, mutta ei sitten kehdannut. Oltiin siis synttäreitä viettämässä. Toisesta kun on mukamas tullut aikuinen. Oltiin ihan ähkyssä. Tai ainakin mä olin. Listalla oli uus kasvispöperö. Piti maistaa. Oli tulista. Mutta sen kestää, kun on tikut joilla syödä. Hupia!
O2. Keikkapaikka. Lämppäribändi sai meidät molemmat uinumaan - vaikkakin isolla illallisella oli ainakin mun kohdalla osuutta. Veljellä ehkä vähemmän. Kun lähdin vessaan, se lähti jonottamaan juustopurilaista ja ranskiksia. Juomaa ei halunnut, niin mä sain sitten sen. Keikka alkoi snadisti etuajassa, mikä oli mahtavaa! Paikat oli melkein Lontoon toisella puolella. Mutta hyvä meno oli. Magee keikka, magee fiilis ja velikin heräs kun The National tuli lavalle. Matt Berninger (solisti) tuotti turvamiehille päänvaivaa kun hyppäs loppua kohden yleisön joukkoon ja encorejen aikana yleisösurffas. Ha! Vaikkei mitään superkeikkailijoita olla, niin oli kyllä mahtava nähdä toi bändi livenä. Ite oon kuitenkin kuunnellut niitä useemman vuoden.
Käveltiin sateessa takasin. Kurkut käheinä. Höpöteltiin. Oltiin hiljaakin. Vaikka mä olin siinä aika huono. Hotellissa juteltiin vielä. Tässä vaiheessa velimiehelläkin riitti tarinaa. En oo ihan varma nukahdettiinko kesken keskustelun. Haikeutti kun veli tepasteli junaan. Itse suuntasin St Pancrasille omaan junaani. Sain luettua Paula Radcliffen tarinat loppuun, ja sen jälkeen en voinut enää vältellä kanssamatkustajiani. Istuin eläkeläisten ympäröimänä. Olivat kovasti sosiaalisia. Kaksi opettajaa, yksi kotiäiti, yksi menehtynyt aviomies, Ruotsissa asunut filosofian tohtori, auto-onnettomuudessa menehtynyt perheystävä, jokavuotisia lomia Crewe'ssa ystävien luona, puolihollantilaisia perheitä, lapsuusmuistoja höyryjuna-ajoista, sisäoppilaitoksia ja tuplatreffejä. Paljon sitä ihmiset ehtii puolessatoista tunnissa puhumaan. Derbyn jälkeen mut raahattiin mukaan keskusteluun ja sitten kymmenen minuuttia ihmeteltiin mun aksenttia ja sen jälkeen mun opintoja. Istuin siinä. Tomaattina.
Kiiruhdin puntin kautta kotiin vastaamaan supervisor S:ltä tunti ennen keikan alkua tulleeseen sähköpostiin. Viis tuntia väänsin Fukushimaa, luin Suomen ja Euroopan ydinvoimalainsäädäntöä. Hurraati.
Mutta sitten varasin liput Newportiin joulun alle. Äitikin lupasi lähettää Napapiirin pikajunan meille. Voidaan jatkaa 10 vuotta vanhaa joulutraditiota ja päästä joulufiilikseen Tom Hanksin äänen tahdittamana. Kolme viikkoa. Ehkäpä nyt löytyi se työmotivaatio, että jaksaa puskea ensi kuun puoleen väliin kuin mestari konsanaan!
No comments:
Post a Comment