Kunhan mietin

Istun tässä ja hikoilen. Mietin, että miks ihmeessä (läntisen) maailman itsetunto on teinityttö Ruotsista. Miten voi olla, että 16-vuotias matkustaa tapaamaan päänaisia ja -miehiä. Ja vaatii niitä tekemään asioita. Miten voi olla, että ne jotka voi tehdä asioille katsoo vierestä. Miten voi olla, että sysätään vastuu tekemisestä, puhumisesta, vaatimisesta, ihmisille, jotka ei vielä edes voi äänestää. Miten voi olla, että ne jotka on vallassa ja vanhoja on edelleen sitä mieltä, että tulevaisuus kuuluu niille, ei niiden lapsille tai lapsenlapsille. Miten voi olla, että Jenkeissä on enemmän autoja kuin kuskeja, että Meksikossa kirjat pakataan muoviin, että Belgiassa lääkäreiden mielestä vanhemmat, jotka kasvattavat lapsensa vegaaneiks pitäisi asettaa syytteeseen, että Suomessa metsähakkuiden vähentäminen aiheuttaa eripuraa. Kysynpähän vaan, tässä kun nyt istun ja hikoilen Britannian kuuminta heinäkuun päivää ikinä.

Hiljaa hiipii itku silmään

In action. Paneelikeskustelu. Vasemmalla tuleva kollega J ja oikealla toveri F.

Esitelmä meni ilmeisen hyvin. Paikalla ollut taiteen professori pisti perästä päin käden olalle sanoen "Oot taiteilija. Tarkotan sitä", ja myöhemmin etsi S:n käsiinsä hehkuttaen sekä toveri F:ää ja allekirjoittanutta. Uus pomokin totesi tälle vanhalle versiolle, että oli tosi hyvä esitelmä, johon S tuumasi "No tietty oli", vaikkei ollut paikalla kyseistä suoritusta todistamassa.

Konferenssi oli kaiken kaikkiaan mitä oli, mutta tapasin kaikki, ketkä pitikin tavata. Lämmittelin suhteita Antwerpenin yliopiston suuntaan, mikä myös oli suunnitelmissa. Saatiin aikaan myös kunnon polemiikki, jonka keskiössä S oli. Draamaa, draama.

Nyt oon ollu kotosalla pari päivää. On tullut pyykkäiltyä ja pakkailtua. Läppärin sisällönkin siivosin, niin että siellä ei ole enää mitään väitköseen tai opetukseen liittyvvää. Tuntui jotenkin isolta askeleelta. Ihan kun jonkun kirjan kannet olis nyt sulkeutuneet. Muuttoon on kolme viikkoa ja se alkaa tuntumaan fiiliksissä ja unen laadussa. Yöt menee painajaisissa ja katkeransuloisessa apeudessa. Ilolla, helpottuneena ja maltillisin odotuksin lähden, mutta sydäntä särkee.

Toki tykitän myös suru-musiikkia korvakäytävään kolmatta tuntia, mikä saattaa vaikuttaa. Mutta jäähyväisistä tulee vaikeat.

Marssien kohti tulevaa. Hop.

Suurennuslasin alla

Barcelonassa konferenssireissulla. Taas, tai melkein taas - edellinen ja ainut kerta oli elokuussa 2016. Siitä tuntuu olevan ikuisuus. Silloin esitelmöin en tiedä mistä, ja tällä kertaa esitelmöin työstä, jonka tein vuonna 2016. Ympyröitä ja sulkeutumisia.

Vähän eri meno tosin kun viimeks. Saman meren äärellä kokoustetaan, mutta pienemmällä porukalla ja vaan parilla hassulla akateemikolla. Suurin osa ihmisistä tekee tutkimusta siellä sun täällä, tutkimusinstituuteissa sun muissa viranomaistahoissa. Istuttiin tänään toveri F:n kanssa ja valitettiin kuinka yksinkertaisia ja nyanssittomia psykologiset höpötykset radonista, pelosta ja riskeistä näyttää ovelan. Että kyllä kaivataan sosiologeja täällä monimutkaistamaan asioita ja osottamaan kuinka ei riitä, että joku kemisti vähän koittaa jakaa viisauttaan ja ymmärrystään tavalliselle tallaajalle.

Omat selonteot on huomenna, ja jännittää jotenkin ihan eri tasolla kun ennen. Esitelmä on ok, jos kymmenen minuutin juttua voi esitelmäks kutsua. Mutta huolettaa, että se on liian sosiologinen ja teoreettinen vaikka puhuukin tutkimuksen tekemisestä, ja beenä huolettaa kun tunnen olevani suurennuslasin alla.

Nämä kemut on tulevan työnantajan järkkäämät ja paikalla kaikki tulevat kolleegat, jotka niukin naukin pystyy kahden käden sormin laskemaan. F höpöttää samassa paneelissa, että solidaarisuus, ja S onneks ei ennättäne paikalle ennen kun ollaan osuutemme suoritettu pois alta. Mutta silti. Suurennuslasi ja jännitys. Tänään karattiin F:n kanssa bisselle ja (vegaani)paellalle ja katottiin katujen pulusia. Ei olla Exeterissä, ei.