Tukholma syndrooma

Ehdin kirjoittamaan tämän blogin mielessäni monasti. Oli 42.195 metriä (plus ylimääränen 1200 metriä) tai 4 tuntia ja 27 minuuttia miettiä. Lisäksi olin jo etukäteen miettinyt voittaja- ja häviäjä-fiilis postaukset. Mistään vaihtoehdosta en juuri mitään muista. On siis aloitettava alusta.

Oli siis maraton. Tänään. Tukholman maraton. Kaatosateessa. Maraton, johon ilmottauduin kesäkuussa 2014. Maraton, joka tammikuussa muuttui sairastelujen takia uhanalaiseksi. Maraton, joka lähes tulkoon saavutti sukupuuton sinnikkään rasitusvamman tähden myöhemmin keväällä. Juoksin ensimmäistä kertaa pääsiäisen jälkeen kaksi ja puoliviikkoa sitten. Sain kokoon neljä 5km:n juoksua, yhden kympin ja yhden nelosen.

Tänään kun heräsin, itseluottamus ei ollut korkealla - mutta ei muuten ollut stressikään. Jännitystaso poikkeuksellisen - odottamattoman - suorastaan historiallisen alhainen. Lähdössäkään ei jännittänyt muu kuin, että saanko heitettyä päälleni pukemani jätesäkin tien sivuun.

Lähdin liikkelle hitaasti. Hitaammin kuin sillon kun kuntoutin reittä takaisin juoksukuntoon joulun kupeessa. Ensimmäinen 5km meni 31 minuuttiin. Onnitelin itseäni. Mitä hitaampi sen parempi! Hitaasi hyvä tulee, ja muita kliseitä. Mutta ennen kaikki hitaasti maali tulee, nopeasti noutaja. KGB agentin ammattitaidolla varjostin ja seurasin 4h30min loppuaikaan tähdänneitä jäniksiä. Olin melkein kosketusetäisyydellä, en ihan kannoilla. Vähintään näköetäisyydellä 30km ajan.

Ensimmäiset 17km meni kuin vettä vaan. Äiti ja R kannusti 12km:n paikkeilla - siitä sai energiaa. 18km kohdalla rillit oli niin märät, pisaraiset ja huuruiset, että meinasi tulla olo paha, mutta ilman minkäänlaista näkökykyä ei voinut kuvittelevanikaan juosta. Yritin kuivata laseja läpimärkään paitaan, eihän siitä mitään tullut. Mutta ei auttanut kuin painaa eteenpäin, ja kyllähän aivokypärä lopulta mukautui operoimaan vaillinaisella visiolla.

22km oli suuri merkkipaalu. Ensimmäinen kerta astuin puolimaratonin tuolle puolen, jokainen askel oli uutuus. Jokainen askel saavutus. Siitä sai kummaa voimaa.
23km kohdalla maistoin elämäni pahinta suolakurkkua, ei tosiaan ollut mikään maustekurkku vaan ihan tyylipuhdas suolattu kurkku. Hyi. Mutta ajoi asiansa.

27km jää historiaan - ja ansaitsee siksi oman kappaleensa.
Pissasin housuun. Ihan näin lyhykäisessä totuudessaan. Sinne lirisi. Ensimmäistä kertaa sitten edellisen laman. 4 kilometriä odotin vessaa, ja kun vihdoin sellainen kohdalle tuli, oli sade vihmonut sormet työkyvyttömiksi. Ei auennut bajamajassa sortsin nauhat ja kiire oli. Ja vahinko kävi. Eipä siinä mikään auttanut, mutta eipä kyllä hävettänytkään. Käyhän noita. Radcliffekin kyykkypissi koko maailman edessä maratonin maailmanennätysjuoksussaan. 42km on pitkä matka. Paljon voi tapahtua, ja tämä nyt ei kuitenkaan pahmmista päästä. Olin kuitenkin himpun verran tyytyväinen, että sortsit oli jo sateesta läpimärät, ei tarvinnut miettiä kuinka moni siellä perässä partaansa kikatteli.

Äiti ja R hurrasivat pidättyäviseen suomalaiseen tapaan jälleen 29km kohdalla. Lisää energiaa. Siinä kohden tiesin, että tästä varmasti maaliin mennään. Juoksu oli helppoa ja kolmessakympissä hymyilin. Ihan aitoa ei vitsit tää on siistiä-hymyä. Ja niinhän se oli. Siinä kohdin hörppäsin myös tarkoituksella väljähdetettyä kokista - housuun pissaamisen lisäksi toinen maraton-legenda. Olivat muuten molemmat jutut melkein yhtä ällöttävää.
32km kohdalla hukkasin jänikset - jäivät juottopisteellä jonnekin mun taakse ja päätin lähteä omilleni. Oli helppoa ja kymmenen kilsaahan nyt menee ihan peruslenkistä. 10 kilsaa menee vaikka päällään seisten. Melkein harmitti, koska olin etukäteen miettinyt osuvan (omasta mielestäni) lausahduksen sitkeydestä ja jääräpäisyydestä ja nyt en pääsisi sitä kirjoittamaan.
33,5km kohdalla oli ylämäki. Monet pysähtyivät kävelemään. Juoksin. Sheffieldissä asuminen kannattaa. Pieni nyppylä, ei mikään kunnon mäki. Hop, hop!

35km kohdalla, en tiedä mitä tapahtui, mutta jänne (kai) polven sivu/takaosassa alkoi särkeä. Eikä mitään viatonta särkyä. Oltiin puhuttu aiemmin tukijoukkojen kanssa, että näiden juoksua ennen vaivanneiden vammojen suhteen on osattava tunnistaa, mikä on maraton-kipua ja mikä sitä vääränlaista, vamma-kipua. Olin varsin varma, että tämä oli sitä jälkimmäistä. Piru! Juoksu painui välillä ontumisen puolelle.

Itketti, mutten itkenyt. Kipu on kaveri, kipu on kaveri, kipu on kaveri...hoin kuin mantraa, ja itkukin johtui enemmän siitä, että tässä kohtaa olin enemmän liikuttunut siitä, että ylipäätään pystyin juoksemaan ja olin niin lähellä maaliinpääsyä - molemmat asioita, joihin en vielä viikko sitten uskonut. Kipu kasvoi, matka väheni. Mietin kävelemistä. Tuntui luovuttamiselta ja jatkoin juoksemista. Mietin kuinka usein puhutaan suomalaisesta sisusta, mutta ei tämä siltä tuntunut. Jos joltain niin silvikkolaiselta jääräpäisyydeltä. Ja kerrankin siitä oli hyötyä.

700 metriä jäljellä. Joku älypää yleisöstä huusi, ettei enää ole plajon jäljellä. Tsemppiä, tsemppiä! Jaksaa painaa! Jos en olisi ollut tuskissani ja jo matkan uuvuttama, olisin mieluusti käynyt tirvaisemassa tätä huutajaa. 7km ja 3km ennen maalia olin vastaavasti kannustaineden kanssa vielä samaa mieltä, mutta 700 metriä ennen maalia koko huuto tuntui vain huonolta vitsiltä.

Maalissa kaipasin äitiä. Oli kylmä. Siis oikeasti kylmä. Ei mikään vilu, vaan kylmä. En meinannut saada urheilukellon ajanottoa pysäytettyä. Sormet eivät toimineet, yhtään. Kengännauhojen avaaminen ja sukkien vaihto lähentelivät mahdottomuuksia. Oli avuton olo, ehkä avuttomampi kuin ikinä. Sade vihmoi päälle, tuuli ulvoi, enkä edes meinannut saada kenkiä jalasta. Ei tämän tältä pitänyt tuntua! Juoksin justiinsa maratonin, pitäisi olla voittajafiilis. Ja kun viimein pääsin äidin ja R:n näköetäisyydelle tuli itku. Avuton ja lohduton. Oli surkea olo, mutta ehkä ennen kaikkea helpottunut.

Kuuma kylpy toi voittajafiiliksen ja vahvisti sitä fiilistä, mikä alkoi syntyä juoksun aikana, kivuista huolimatta. Juoksin viisaan, eheän ja kypsän juoksun. Jos olisin oikeassa elämässä näin kypsä, voisin olla pankinjohtaja tai eduskunnan puhemies. Otin huomioon olosuhteet, kokemuksen ja vajeet juoksukunnossa ja juoksin sen mukaan. Juoksu tosiaan oli äärimmäisen helppoa 30km asti ja siitähän se maratoni sitten alkoi - niin kuin kliseet menee, mutta oivallisen voimien jaon ansioista jätin monta kisasta tuttua selkää taakseni viimeisen kympin aikana - vielä silloinkin kun jalka ei meinannut polven tähden enää nousta. Harvoin sitä tunnen ja vielä harvemmin ääneen sanon, mutta olen ihan sairaan ylpeä itsestäni. Olen maratoonari ja tyylillä. Vauhti oli parempi, mitä toivoin. Ei ehkä ollut päätähuimaavaa,  mutta tänään ei vauhdista ollutkaan kyse. Vaan yrittämisestä ja yrittämisestä viisaasti ja tyylillä.

Sen mitä niistä päässäni aiemmin kyhäämistä postauksista muistan on, ettävoittaja-fiilis postausken kyseessä ollessa, niin pistän tämän biisin tähän. Tästä hain hyvää fiilistä ennen juoksua ja kuka nyt ei klassikkoviisuja arvostaisi. :)

Niin ja mitä siihen syndroomaan tulee. Kyllä, aion juosta maratonin uudelleen.
Tukholmassa tai toisaalla.
J'aime le vie.

PS. Äidin jalat on kipeämmät kuin mun. Huomenna voi kyllä olla eri tilanne.

Kulutettiin kulttuuria!

Helsingistä huudeltiin päivityksen perään.
Yritin miettiä jotain oikein filosofista ja syvällistä, kun viime ajat oon vaan listaillut mitä oon tehnyt. Lyhyen korren vetivät harmaat aivosolut taas. Kuvastelee varmaan viime aikoina vaivannutta väsymystä ja täydellistä motivaation puutetta töiden suhteen. Apurahaa tuli reilu tuhat euroa, motivaation ja innovatiiviset ideat unohtivat lähettää.

Viime viikolla oli ihan tavattoman surkea haastattelu, mutta eiköhän sieltä jotain löydy kun oikein etsii ja rivien välistä tiristelee. Huomenna oon vuorossa toinen/kaiken kaikkiaan kuudes, puhelin haastattelu. Ensimmäinen laatuaan. Stressaa. Luotan teknologiaan yhtä paljon kuin itseeni lakupussillisen kanssa... Tänään oli tarkoitus valmistautua ja valmistella, olla henkisesti terävässä kunnossa huomiselle, mutta eihän siitä mitään tullut. Sen sijaa litteroin hetken maalikuista höpinäsessiota, pyykkäsin ja pakkasin. Riivin kaupasta vegaaniherkkuja ja energiaa launtaina.

On meinaan suuntana Tukholma ylihuomenissa. Kaksi yötä oon katsellut maraton-painajaisia - aika mietoja vielä, kunhan eivät terästy kestän kyllä. Taitaa tyttöä jännittää, mutta eiköhän tuo lauantaihin mennessä muutu ihan puhtaaksi peloksi. Treenaaminen kun nyt oli mitä oli kaikkien klenkkojen ja tautien tähden.

Lauantaina käytiin K:n kanssa hilpasemassa Basildonin puistojuoksu. Tiedän olevani ihan nastassa vitosen kunnossa. Ei taida riittää maratonille tosin. Joka tapauksessa toisiksi nopein aika ikinä, kyllä hymyilytti ja vaikken muiden kanssa kisaakaan ei myöskään haitannut olla koko puistojuoksun toiseksi nopein nainen. Vaikka voisin väittää myös olleeni nopein nainen, koska tyttö joka kiiruhti mua rivakammin oli alle 15-vuotias. ;)

K kirmasi kanssa. Penikat vaivas, mutta juoksi mahtavat 26 minuuttia. Ja vaikken K:ta muuttamassa olekaan (vaikka esitänkin toisinaan arvostelevia kommentteja parran pituudesta), jos jostain olen ylpeä on se, että on mun tähden innostunut juoksemisesta ja euroviisuista.
On siinä kuulkaas unelmien poikaystävä!
Kokatakin osaa.

Launtai-iltaa ei tosin vietetty viisuja katsellen. Lähdettii juoksun jälkeen Suurkaupunkiin. Käytiin hankkimassa veljelle valmistujaislahja, piipahdettiin luonnotieteellisessä museossa, jossa käytiin maanjäristyssimulaattorissa. Polvet oli velliä ainakin vartin, K katsoi kun surkimusta. Päivällistettiin saarelaisteinien suosimassa ketjuravintolassa Kensingtonissa, josta suunnattiin Wembley Arenalle katsomaan saarelaisen sci-fi TV-sarjan musiikkia BBC Walesin sinfonia-orkesterin musisoimana. K sai näin viime heinäkuussa hankkimani joululahjansa. Harmistuin meidän paikoista - luulin valinneeni älykkäämmin ja melkein hölmöilin oman iltani piloille. En sentään. Lopulta.

Konsertti oli mahtava, mutta oli kiire pois. Euroviisut! Juostiin maanalaiseen, matkaattiin tunti Suurkaupungin halki Fenchurchin juna-asemalle. Kun saavuttiin Essexin päämajaan, viisut raikas televisiossa - muu kansa katsomassa. Juostiin kädet korvilla yläkertaa ja pistettiin vaihtoehtoinen kanava pauhaamaan. Lopulta päästiin katsomaan nauhoitusta. Kello oli 3:36 sunnuntaiaamuna kun julistettiin Ruotsi voittajaksi (hurraati!) ja painuttiin pehkuihin. Mun ehdotus koko yön valvomisesta sai osakseen vain halveksuntaa, mikä lienee vain hyvä, koska en ehkä kuitenkaan ollut tosissani.

K:n mieliksi heräsin 7:38 ja kysyin voitaisko jo syödä aamupalaa. Ei voitu. 8:48 raahasin kuomani aamupuurolle. Kauempaa en malttanu odottaa. Päivä hengailtiin, ei ees vaihdettu yökkäreistä, nukuttiin päikkäritkin. Sellaset puolikkaan ensimmäisen Taru sormusten herrasta-mittaiset. Molemmat yllätyttiin kuinka vähän stressaannuin tästä löhöilystä. Katsottiin televiissiosta kuinka Newcastle säilytti kuin säilyttikin sarjapaikkansa (hurraati!) ja syötiin K:n maaliskuussa Suomesta salakuljetettuja Balleriina-keksejä, niitä mustikan makuisia.

Oli kuulkaas taas mahtava viikonloppu, ja mitä noihin euroviisuihin ja K:hn tarttuneeseen innostukseen tulee...meillä on ensi toukokuulle Tukholmasta ja varoiksi Göteborgista varattuna viisuviikonlopuksi hotelli. Nyt tarvitaan enää liput ja saadaan parhaat kekkerit ikinä. Lupauduin jopa heiluttelemaan Union Jackia, kunhan on pienempi kuin siniristilippu. ;)

#huuma #juoksu #euroviisu #mikä-mun-sukupolvea-oikein-vaiva #moi

Loppukevään syksy ei tunnu hellittävän millään. Vettä riittää ja ankeeta on. Päätin eilen syödä vihertävästi ja jatkaa makunystyräin koulutusta. Yritän suostutella itseni tykästymään persiljaan, raakaan lehtikaaliin ja jalapenoihin (joista jo mainitsinkin). Terveellisyyden tasapainoksi vedin napaan myös viis vegaani kinuskileivosta. Hyvä ruoka, suurempi juoksumotivaatio.

Ja kyllä tänään taas mentiinkiin. Tällä kertaa hitaasti, mutta keskipitkästi. Jatkoin lauantaista mielen ylennystä aamukuuden auringossa oikeella-tavalla-tuskasella kympillä. Kyllä näistä koivista vielä menopelit muovataan, voi tosin olla, että se Tukholman maraton tulee pari askelta liian aikaiseen vastaan, mutta sitte lähdetään kisaturistiksi. Tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää. Juoksu ei ehkä ole hallussa, mutta urheilukliseet kyllä!

Niin ja viisujen ensimmäinen semifinaalikin tänään. Enkä ole yhtään hehkuttanut. Oon viime päivät pehmentänyt aivojani ja tsempannut itseäni kisakuntoon tykittämällä viisujen parhaimmistoa tärykalvoon. Muistelin eilen katkerana, kuinka mun Aberdeeninaikainen akateeminen ohjaajani ei antanut mun tehdä päättötyötä Euroviisuista, mutta karkoitin katkeruuden….kuuntelemalla viisuja. Muistelin myös huvittuneena, kuinka K:n kanssa suututettiin viime vuonna meidän Aberdeen-toveri, kun sanottiin, että myöhästytään sen synttärikemuista kun ei voida lähteä ennen kun kaikki laulut on laulettu. Pidettiin piknikkiä olkkarin lattialla, juotiin viiniä ja tuijotettiin iPadin ruudulta parrakasta naista.

Voi sitä sielujen sinfoniaa!

Hei! Hymyilyttää!

Viikon päästä maanantaina täällä on vapaapäivä ja junalakko. Jään jumiin Essexiin ylimääräiseksi päiväksi. Hurraa! Voihan räkä. Neljän päivän viikonloppu, euroviisut, Lontoo-päivä, joka huipentuu Doctor Who-konserttiin, puistojuoksu ja vegaani quiche. Siinä resepti hyvälle viikonlopulle. Näin toivon!

Pitäis jaksaa tätä rutiinia eka jumputtaa. Vähän sellanen lässähtänyt motivaatio-tilanne tällä hetkellä. Muistivihkot täytyy ja dataa kertyy, mutten osaa sanoa siitä sitä tai tätä. Apurahapäätöstä odottelen ja stressailen nousevia lentolippujen hintoja. 

Elektronisen kirjeenvaihdon lomassa Supervisor S naljaili Suomen vaalituloksesta, lähinnä erään puolueen menestyksestä, mutta sentään meidän hallitus on joka tapauksessa lyhyt ikäisempi kun täällä valtaan äännestetty katastrofi. EU-äänestystä odotellessa...

Yliopistolla on uusi yhteiskuntatiede-ydinvoima ihminen. Australiasta. 

Istuttiin nurmikolla ja ryystettiin kahvia. 

Kukaan ei ymmärrä meitä! 

Ja me ei ymmärretä mitään!

Lopetin juoksemisesta haaveilemisen ja uskaltauduin juoksemaan. Eilen juoksin ensimmäisen kerran ulkona ja oikein kunnolla sitten pääsiäisen. Pistelin auringonpaisteessa ja hiuksiariipivässä tuulessa puistojuoksun sellaiseen aikaan, että tänään sängystä nousi hyväryhtinen ja elämäniloinen ihminen, eikä se alakuloinen Quasimodo, joka on äskyillyt lähimmäisilleen ja mulkoillut tuntemattomia alta kulmain viimeiset neljä viikkoa.

Mainittakoot myös, että söin tällä viikolla vapaaehtoisesti jalapenoja.

Erilainen viikko

K oli kylillä viikon. Viikon! Siis viikon! Viikon. Syötiin hyvin (ja liikaa). Ennätettiin elokuviin kahdesti - käytiin katsomassa Big Game. Oltiin ainoot katsojat. Kikatettiin, että voidaan puhua niin kovaa kun halutaan ja istua jalat penkillä. Kuiskuteltiin vaan ja jalatkin pysyi lattialla. Katsottiin potkupalloa ja käytiin K:n entisen kolleegan ja tämän vaimokkeen kanssa illallistamassa. Tuli ähky, vaikka jälkkärin jätinkin välistä. Kinasteltiin ja nahisteltiin kun molemmilla palloa kiristää työjuttujen takia. Halittiin ja psykoanalysoitiin itsejämme ja toisiamme. Torkuttiin kirjastossa ja odotettiin, että voitaisiin lähteä tekemään jotain hauskempaa!

Perjantaina pidettiin salavapaa. Käytiin kasvitieteellisessä puutarhassa ja valokuvanäyttelyssä. Potretteja. Oli Silvio Berlusconi ja kaksivuotias Arvi. Muttei rinnan. Kirjoja saatettiin vahingossa hankkia neljä. Yhteensä. Muttei kristillisesti tasan, koska oon ahne. Pelattiin tietokoneella kuin teinipojat ikään ja katsottiin kun telkkarissa Buffy pieksi vampyyreitä.

Tehtiin guacamolea kolmasti. Lienee ennätys. Mutta ehdittiin siinä välissä Liverpooliinkin, vaikka mun reissuinnostuksen rytisti talon isäntä toteamalla - näin vaapasti käännettynä - Liverpoolin olevan paska mesta. Junassa luin. K nukkui. Liverpoolin päässä käytiin viidessä museossa - tarkoituksena oli vaan mennä Beatles-museoon. Toisin kävi. Käytiin maailman museossa, josta löytyi kaikkea Nemosta ja merimakkaroista buddhalaisuuteen, antiikin kreikkalaisiin ja muumioihin. Tajusin taas kaipaavani historian opiskelua.

Beatles-museossa totesin, etten ole tarpeeksi kova fani, että saisin siitä mitään irti, mutta tulipahan nähtyä. Käytiin myös Liverpoolin TATEssa, oli muutama nimikin siellä; Pollock, Matisse ja tais yks Renoirkin löytyä, vaikka voi olla, että muistan ihan vinoon. K ei ollut vaikuttunut. Ei iske nykytaide, enkä kyllä itsekään tajunnut, että mikä vinossa pöydässä niin ajatuksia herättää tai mielikuvitusta kutkuttaa. Ehkä viisaammilla ja luovemmilla kutkuttaa ja herättää.

Me jatkettiin merimuseoon katsomaan Titanicia ja Lusitaniaa. Toinen upposi omillaan, toisen saksalaiset upottivat ensimmäisessä maailmansodassa nostaen jenkkien karvat pystyyn. Museo oli aika magea, selitti aika yksityiskohtaisesti Liverpoolin roolia molempien laivojen synnyssä ja elossa. Titanicin matkustajalista oli surullista luettavaa suomalaisten kannalta, mutta niinhän se kokonaisuudessaan olin joka tapauksessa.

Lauantai-iltana safkattiin hyvin. Tehtiin burgereita ja bataattilohkoja. Nukahdettiin fudikseen ja aamulla suunnattiin aikaisin Peak Districtiin. Hummailtiin kakskerroksisen bussin yläkerran etupenkeillä Baslow'n kyläseen, joka on niukin naukin Derbyshiren puolella ja siitä lähdettiin sitten kipuamaan mäkeä/vuorta/nyppylää ylöspäin. 20 kilometrin kissanpään muotoinen vaellus edessä Bakewellin kylään. Vähän vajaa viis tuntia viettiin luonnossa. Ylös ja alaspäin kivuten. Syötiin lounas joen rannalla, joesta en oo niin varma. Saattoi olla Derwent-joki, mutta päätäni en panttaa. Oli lammasta ja lehmää. Luonnossa, ei lautasella. Vuorikiipeilijöitä ja huvikseen samoilijoita. Bakewelliin tulessa jalat oli aika puhki, mutta paljon vähemmän kun kuviteltiin. Siltikin oltiin ihan tyytyväisiä, että illallissuunnitelmiin lukeutunut ravintola oli meidän makuupaikkaa vastapäätä.

Illalla kuultiin, että koko reissun syy; kuumailmapallolento peruttiin taas tuuliolojen tähden. Ei onnistunut Aberdeenissä, ei onnistunut Bakewellissä. Ei oo K vieläkään päässyt siis nauttimaan viime vuoden synttärilahjuksestaan. Pitää koittaa järjestää uudestaan. Päätettiin kyllä, että seuraavaksi katsellaan, josko lentopaikka löytyisi jostain päin Essexiä, jos voitaisiin K:n porukoilta ruinata kyytiä. Majoituksiin ja muihin kun on jo palanut pieni omaisuus näiden kahden yrityksen aikana.

Päätettiin kuitenkin, ettei haittaa peruutus. Oli joka tapauksessa ollut nasta päivä! Katsottiin telkkaria tuhanteen yöllä ja aamulla lähdettiin kylille kaffelle, ennen kun otettiin bussi takaisin Sheffieldiin.

Kotilossa

Sheffield viikonloppu. Harvinaista! Yllättävän rentouttavaa itse asiassa, vaikka semisti töiden merkeissä viikonloppu onkin hujahtanut.

Torstaina juhlistin vappua hakemalla apurahaa Suomenpään tutkimusta varten. E kiepautti juhlatunnelmissa kasan vegaanimunkkeja. Pistettiin sitten puputtaen kahvin kera. Muumimukeista tietysti.
Rahoituksen saamisesta ei ole takeita, mutta munkit oli hyviä.

Vähän sellaseksi hemmotteluksi tää koko viikko on mennyt. Työt oon pariin otteeseen siirtänyt kansainväliseen kuppilaketjuun, motivaation haussa. Tiistaina kävin leffassa, ja taisin ostaa ylihintaisia juoksuvermeitäkin. Hupsan. Ne kyllä motivoi, muttei työntekoon! ;)