Tukholma syndrooma

Ehdin kirjoittamaan tämän blogin mielessäni monasti. Oli 42.195 metriä (plus ylimääränen 1200 metriä) tai 4 tuntia ja 27 minuuttia miettiä. Lisäksi olin jo etukäteen miettinyt voittaja- ja häviäjä-fiilis postaukset. Mistään vaihtoehdosta en juuri mitään muista. On siis aloitettava alusta.

Oli siis maraton. Tänään. Tukholman maraton. Kaatosateessa. Maraton, johon ilmottauduin kesäkuussa 2014. Maraton, joka tammikuussa muuttui sairastelujen takia uhanalaiseksi. Maraton, joka lähes tulkoon saavutti sukupuuton sinnikkään rasitusvamman tähden myöhemmin keväällä. Juoksin ensimmäistä kertaa pääsiäisen jälkeen kaksi ja puoliviikkoa sitten. Sain kokoon neljä 5km:n juoksua, yhden kympin ja yhden nelosen.

Tänään kun heräsin, itseluottamus ei ollut korkealla - mutta ei muuten ollut stressikään. Jännitystaso poikkeuksellisen - odottamattoman - suorastaan historiallisen alhainen. Lähdössäkään ei jännittänyt muu kuin, että saanko heitettyä päälleni pukemani jätesäkin tien sivuun.

Lähdin liikkelle hitaasti. Hitaammin kuin sillon kun kuntoutin reittä takaisin juoksukuntoon joulun kupeessa. Ensimmäinen 5km meni 31 minuuttiin. Onnitelin itseäni. Mitä hitaampi sen parempi! Hitaasi hyvä tulee, ja muita kliseitä. Mutta ennen kaikki hitaasti maali tulee, nopeasti noutaja. KGB agentin ammattitaidolla varjostin ja seurasin 4h30min loppuaikaan tähdänneitä jäniksiä. Olin melkein kosketusetäisyydellä, en ihan kannoilla. Vähintään näköetäisyydellä 30km ajan.

Ensimmäiset 17km meni kuin vettä vaan. Äiti ja R kannusti 12km:n paikkeilla - siitä sai energiaa. 18km kohdalla rillit oli niin märät, pisaraiset ja huuruiset, että meinasi tulla olo paha, mutta ilman minkäänlaista näkökykyä ei voinut kuvittelevanikaan juosta. Yritin kuivata laseja läpimärkään paitaan, eihän siitä mitään tullut. Mutta ei auttanut kuin painaa eteenpäin, ja kyllähän aivokypärä lopulta mukautui operoimaan vaillinaisella visiolla.

22km oli suuri merkkipaalu. Ensimmäinen kerta astuin puolimaratonin tuolle puolen, jokainen askel oli uutuus. Jokainen askel saavutus. Siitä sai kummaa voimaa.
23km kohdalla maistoin elämäni pahinta suolakurkkua, ei tosiaan ollut mikään maustekurkku vaan ihan tyylipuhdas suolattu kurkku. Hyi. Mutta ajoi asiansa.

27km jää historiaan - ja ansaitsee siksi oman kappaleensa.
Pissasin housuun. Ihan näin lyhykäisessä totuudessaan. Sinne lirisi. Ensimmäistä kertaa sitten edellisen laman. 4 kilometriä odotin vessaa, ja kun vihdoin sellainen kohdalle tuli, oli sade vihmonut sormet työkyvyttömiksi. Ei auennut bajamajassa sortsin nauhat ja kiire oli. Ja vahinko kävi. Eipä siinä mikään auttanut, mutta eipä kyllä hävettänytkään. Käyhän noita. Radcliffekin kyykkypissi koko maailman edessä maratonin maailmanennätysjuoksussaan. 42km on pitkä matka. Paljon voi tapahtua, ja tämä nyt ei kuitenkaan pahmmista päästä. Olin kuitenkin himpun verran tyytyväinen, että sortsit oli jo sateesta läpimärät, ei tarvinnut miettiä kuinka moni siellä perässä partaansa kikatteli.

Äiti ja R hurrasivat pidättyäviseen suomalaiseen tapaan jälleen 29km kohdalla. Lisää energiaa. Siinä kohden tiesin, että tästä varmasti maaliin mennään. Juoksu oli helppoa ja kolmessakympissä hymyilin. Ihan aitoa ei vitsit tää on siistiä-hymyä. Ja niinhän se oli. Siinä kohdin hörppäsin myös tarkoituksella väljähdetettyä kokista - housuun pissaamisen lisäksi toinen maraton-legenda. Olivat muuten molemmat jutut melkein yhtä ällöttävää.
32km kohdalla hukkasin jänikset - jäivät juottopisteellä jonnekin mun taakse ja päätin lähteä omilleni. Oli helppoa ja kymmenen kilsaahan nyt menee ihan peruslenkistä. 10 kilsaa menee vaikka päällään seisten. Melkein harmitti, koska olin etukäteen miettinyt osuvan (omasta mielestäni) lausahduksen sitkeydestä ja jääräpäisyydestä ja nyt en pääsisi sitä kirjoittamaan.
33,5km kohdalla oli ylämäki. Monet pysähtyivät kävelemään. Juoksin. Sheffieldissä asuminen kannattaa. Pieni nyppylä, ei mikään kunnon mäki. Hop, hop!

35km kohdalla, en tiedä mitä tapahtui, mutta jänne (kai) polven sivu/takaosassa alkoi särkeä. Eikä mitään viatonta särkyä. Oltiin puhuttu aiemmin tukijoukkojen kanssa, että näiden juoksua ennen vaivanneiden vammojen suhteen on osattava tunnistaa, mikä on maraton-kipua ja mikä sitä vääränlaista, vamma-kipua. Olin varsin varma, että tämä oli sitä jälkimmäistä. Piru! Juoksu painui välillä ontumisen puolelle.

Itketti, mutten itkenyt. Kipu on kaveri, kipu on kaveri, kipu on kaveri...hoin kuin mantraa, ja itkukin johtui enemmän siitä, että tässä kohtaa olin enemmän liikuttunut siitä, että ylipäätään pystyin juoksemaan ja olin niin lähellä maaliinpääsyä - molemmat asioita, joihin en vielä viikko sitten uskonut. Kipu kasvoi, matka väheni. Mietin kävelemistä. Tuntui luovuttamiselta ja jatkoin juoksemista. Mietin kuinka usein puhutaan suomalaisesta sisusta, mutta ei tämä siltä tuntunut. Jos joltain niin silvikkolaiselta jääräpäisyydeltä. Ja kerrankin siitä oli hyötyä.

700 metriä jäljellä. Joku älypää yleisöstä huusi, ettei enää ole plajon jäljellä. Tsemppiä, tsemppiä! Jaksaa painaa! Jos en olisi ollut tuskissani ja jo matkan uuvuttama, olisin mieluusti käynyt tirvaisemassa tätä huutajaa. 7km ja 3km ennen maalia olin vastaavasti kannustaineden kanssa vielä samaa mieltä, mutta 700 metriä ennen maalia koko huuto tuntui vain huonolta vitsiltä.

Maalissa kaipasin äitiä. Oli kylmä. Siis oikeasti kylmä. Ei mikään vilu, vaan kylmä. En meinannut saada urheilukellon ajanottoa pysäytettyä. Sormet eivät toimineet, yhtään. Kengännauhojen avaaminen ja sukkien vaihto lähentelivät mahdottomuuksia. Oli avuton olo, ehkä avuttomampi kuin ikinä. Sade vihmoi päälle, tuuli ulvoi, enkä edes meinannut saada kenkiä jalasta. Ei tämän tältä pitänyt tuntua! Juoksin justiinsa maratonin, pitäisi olla voittajafiilis. Ja kun viimein pääsin äidin ja R:n näköetäisyydelle tuli itku. Avuton ja lohduton. Oli surkea olo, mutta ehkä ennen kaikkea helpottunut.

Kuuma kylpy toi voittajafiiliksen ja vahvisti sitä fiilistä, mikä alkoi syntyä juoksun aikana, kivuista huolimatta. Juoksin viisaan, eheän ja kypsän juoksun. Jos olisin oikeassa elämässä näin kypsä, voisin olla pankinjohtaja tai eduskunnan puhemies. Otin huomioon olosuhteet, kokemuksen ja vajeet juoksukunnossa ja juoksin sen mukaan. Juoksu tosiaan oli äärimmäisen helppoa 30km asti ja siitähän se maratoni sitten alkoi - niin kuin kliseet menee, mutta oivallisen voimien jaon ansioista jätin monta kisasta tuttua selkää taakseni viimeisen kympin aikana - vielä silloinkin kun jalka ei meinannut polven tähden enää nousta. Harvoin sitä tunnen ja vielä harvemmin ääneen sanon, mutta olen ihan sairaan ylpeä itsestäni. Olen maratoonari ja tyylillä. Vauhti oli parempi, mitä toivoin. Ei ehkä ollut päätähuimaavaa,  mutta tänään ei vauhdista ollutkaan kyse. Vaan yrittämisestä ja yrittämisestä viisaasti ja tyylillä.

Sen mitä niistä päässäni aiemmin kyhäämistä postauksista muistan on, ettävoittaja-fiilis postausken kyseessä ollessa, niin pistän tämän biisin tähän. Tästä hain hyvää fiilistä ennen juoksua ja kuka nyt ei klassikkoviisuja arvostaisi. :)

Niin ja mitä siihen syndroomaan tulee. Kyllä, aion juosta maratonin uudelleen.
Tukholmassa tai toisaalla.
J'aime le vie.

PS. Äidin jalat on kipeämmät kuin mun. Huomenna voi kyllä olla eri tilanne.