Istun pariisilaisen asunnon sängyllä, kuuntelen Spotifyta ja mun tänä vuonna
eniten kuuntelemien biisien listaa. Tällä hetkellä korvissa jytää Sunrise
Avenuen Hollywood Hills, jonka tahtiin kuurasin lattioita ja jorasin kuumina
elokuun iltoina mun tyhjässä kämpässä. Seuraavana tulossa on Toto ja Rosanna.
Tykitettiin sitä A:n kanssa kesällä muun muuassa ainakin 17 kertaa kun ajettiin
Bristolista Antwerpeniin ja takaisin. Sitä seuraa Perdón, Perdón, Los Angeles
Azulesin ja H*Ashin esittämänä. Se muistuttaa niistä tuulisista ja
pimeistä keskiviikkoilloista, kun laahustin espanjan tuntien jälkeen
Teignmouthin asemalta kotiin.
Nyt on espanjan tunnit vaihtuneet hollannin tunteihin. Koti kylästä
kaupunkiin ja saarelta mantereelle. Enkä oikein tajua, että miten tässä
näin kävi. Että kun luulin, että tässä kohtaa (lue: iässä) elämään piti alkaa
tulla jotain järjestystä ja/tai selkoa (esim. vaikkapa asuntolaina) niin
mennään syvemmälle irtoinaisuuteen ja sekamelskaan.
On kämppä ja on työ, puolisentoista vuotta eteenpäin. A
hulmahtaa kohta väikkäristään ulos, ja sitten pitäis alkaa yhdistämään
meidän sooloiluja yhdeksi, yhteiseksi sävelmäksi. Keksiä sille töitä tai
lottovoitto. Ainakin viisumi. Miettiä minne mennään, vai mennäänkö minnekään.
Kaikki on auki, väliaikaista ja epävarmaa.
Ja niin mahdollista.
Tää vuosi on ollut lyhyt ja pitkä. Täynnä ahdistusta, stressiä, ikävää,
junia, uuden opettelua ja uuden tavottelua, väljähtäneitä ihmissuhteita,
syventyneitä ihmissuhteita, kaljaa, maapähkinävoita, musiikkia, aurinkoa ja
lähekkäin olemista. Että jos ennen vuoden loppua ehdi päivittelemään, niin 2020 voit heittää mun
suuntaan, mitä vaan. Mihinkään en ole valmistautunut, mutta en oo ikinä
ennenkään ollut. Ja tässä sitä mennään vaan, katuja, joita de Beauvoir, Voltaire
ja, kuka lie, Hemingway luuhasi.
