Etäsuhteessa Isänmaan kanssa

Kotiin tulo jännittää joka kerta enemmän. Sanojen löytäminen on kerta kerran jälkeen vähän hankalampaa. Niitä joutuu hakemaan taskun pohjalta, mielensopukoista joskus kissain ja koirain kanssa, eikä siltikään löydy. Sitten pitää joko käyttää kiertoilmaisua tai vain testata josko toimisi englanniksi. Silloin pohtii, että luuleekohan noi nyt, että elvistelen, että oon niin olevinani, että pitää jotain ulkomaankieltä käyttää? Aina nolottaa. Ulkomaan slangi ei kuulu tasapäistämisen kulttuuriin.

Kotiin tulo on hankalampaa joka kerta. Kerta kerran jälkeen kuulumisen tunne vähenee. En tiedä päivän politiikasta tai telkkarista mitään. Kaupassa hämäännyn itsepalvelukassojen vähyydestä, ruuan hinnasta ja tylystä kassatädistä. Kosketuspinta omaan kulttuuriin katoaa, enkä tiedä miten olla, olematta pässi. Suomesta väkertämäni kiiltokuva-mielikuvat rypistyy kerta kerran jälkeen. Ollaan enemmän suomalaisia siinä missä ei pitäisi, ja enemmän ulkomaalaisia siinä siinä missä ei pitäisi.

Kotiin tulo muistuttaa joka kerta, etten kuulu. En kuulu sinne tai tänne.
Yhdessä paikkaa liian epäsuomalainen, toisessa liian suomalainen.
Mikään ei tunnu viertaalta.
Muttei omaltakaan.

Saarella naljailen Suomesta niin kuin se olisi vähän hidas, vähän hölmö kaveri. Olen ensimmäisenä sormi pystyssä jos kehutaan suomalaista yhteiskuntaa tai koululaitosta: ei se nyt ihan noin mene. Vaivaannun kun joku kehuu tai mainitsee käyneensä Suomessa.

Ja silti.
Olen suomalainen.
Enkä muuta halua olla.

Suomi kumpuaa kaikessa, mitä teen. Kaikessa mitä sanon ja miten sanon.
Tunnen olevani kävelevä stereotypia muumimukeineni, maripaitoineni, sinisine silmineni, värittömine hiuksineni, syrjäänvetäytyväisyyteni ja varauksellisuuteni kanssa. Olen verrattaen ajoissa, teen mitä lupaan. Vaikka yliopistomaailma alkaakin vaatimuksillaan veroittamaan sekä sanojen vankkuutta, että ajantajua.

Julistan kuinka Suomessa asiat toimii, junissa on tilaa, kahvi parempaa ja kaikki pienempää - sillä lailla hyvästi. Paasaan Helsingin kauneudesta kesällä ja keskitalvella, siitä kuinka kylmä nipistää nenää ja kesällä voi oikeasti olla kuuma. Valistan, että Joulupukki on Suomesta - ei Pohjoisnavalta, näytän Korvatunturia kartalta ja kerron kirjeistä, jotka Joulupukki lähetti Korvatunturilta.

Kerron päänkokoisista korvapuusteista Cafe Esplanadissa, saunan halauksesta, Äkäslompolosta, tuoreen ruisleivän mahtavuudesta ja tuoreen lakun viettelevyydestä. Kehun, että meillä on vielä neljä vuoden aikaa ja samaan hengenvetoon koitan korostaa, että meillä ilmastonmuutos on konkreettista jo nyt, herää maailma. Puhun lapsuuden purjehduskesistä, siitä kuinka kiipeilin puissa pienenä, kuinka kamalia koulun uimatunnit oli, ja kuinka sain pyöräillä vapaasti. Kerron asioista, jotka ole aina ottanut itsestäänselvyytenä ja vasta toisaalla tajunnut, että eivät itseasiassa ole.

Puhun koulusta ja suhteellisen hyvästä polittisesta systeemistä.
Puhun rakkaudesta juuriin.
Rakkaudesta Suomeen.

Kahta en vaihda.
Ja toinen on itsenäinen Suomi.

Huomenia

Tältä näytti torstai-aamu sivistyksen takarajoilla. 

Siinä oli hyvä aamuteet hörppiä.

Että sietää sitä näinkin.

8118

Sunnuntait tunnistaa siitä, että leposyke on korkeampi kuin viikolla.
Sunnuntait tunnistaa siitä, että stressitasot nousee.
Sunnuntait tunnistaa siitä, että ei voi olla tunnistamatta.

Nyt ollaan tiukan äärellä.
Uni on lomautettu loppiaisen yli.
Väikkärin luonnoksen deadline on 8.1.18.
Silloin lähtee Supervisor S:lle tarkastattavaks.
Siitä on sitten viisi viikkoa viralliseen deadlineen.
Tiukaksi menee, mutta menkööt.
Editointi käynnissä.

Elän kofeiinilla ja kofeiinille.
Elän adrenaliinilla ja adrenaliinista.
Perjantaina meinasin nukahtaa iltapäiväteepöytään.

Tätä oon odottanut.
Tätä oon pelännyt.
Tää on niin tätä.

Viime viikon kahdesta esityksestä sain niin hyvää palautetta, että tajusin nolostua vasta päivän viiveellä. Toisesta esitelmästä voisi kuulemma vääntää artikkelin ja väikkäristä kirjan.
Professoriksi povattiin kymmenessä vuodessa.
Nauroin typeryydelle ja heitin punkut huiviin.

Onni on ystävä, joka tuo kakkua.

Teignmouth

Vihdoin.

Muutto.

Reilun kolme kuukauden evakko päättyi, ja mulla on vihdoin oma avain, joka sopii uuteen oveen. Kamat on tosin vielä hajallaan Exeterin ja Bristolin välillä odotellen pääsyään uusille huudeille, mutta hiljaa hyvä tulee.

Vähän sai tänään kyllä ihmetellä, että ei oo erolapsi oppinut, että tavaroita pitää kuljettaa mukana. Koko viime viikon raahasin turhaa kamaa Exeterin ja Bristolin välillä, ja nyt kun niitä oikeasti tarvitsisin ne ottaa lukua Teignmouthissa.

Oppia ikä kaikki.

Kaiken kaikkiaan elon pitäis helpottaa. Ei tarvi enää nousta 5:37, että ehtii aamujunaana ja seminaareihin jauhamaan ajallaan. Jos vaikka jäis vähän aikaa kirjottamisellekin. Harjoitettiin kollektiivista paniikkia tän viikon supervisionissa, kun aika näyttää loppuvan kesken. Siitä sisuuntuneena kirjoitin kaksi kappaletta. Enää yks kirjotettavana ja sitten seitsemän editoitavana. Aikaa 2 kuukautta. Ehkä tästä vielä jotain... 

Väikkärin tarjastajistakin päästiin ehkä vihdoin yhteisymmärrykseen - ei sillä, että olis ollut ymmärryksen puutetta, lähinnä ajan.

Jotta, että lopun alkua. Kai.

Amsterdam

Vuoden toisiks viimenen työreissu on kääntynny loman puolelle. Sietäiskin kun on lauantai. Kävin eilen pönöttämässä Vreije Universiteit Amsterdamissa: ydinjätetteitä, taidetta ja syvää tulevaisuutta. Seuraava miittinkin toukokuussa. Että verkostoitumista. Paroni suunnittelee jo pikavisiittiä Delftiin kavereita tapaamaan samalla reissulla. Helppo on varattoman haaveilla. :)

Väikkäristressi on kohoamassa uusiin sfääreihin. Lienee toki sen aikakin. Alan epäillä ehdinkö sittenkään saada tekstiä ajoissa paperille. Pitäisi seuraavan projektin rahoitushakemus kirjottaa ja jäättää ensimmäiselle arvostelukierrokselle joulukuun ensimmäiseen mennessä ja samalla valimstella kaks esitystä tän kuun loppuun, editoida viisi ja kirjoittaa kaksi kappaletta. Silti kaks viime viikkoa suurimman osan aivovoimasta on vaatineet kandit, jotka luulee, että oon niiden käytettävissä 24h. Että ei oo ajanhallinta helppoa ja vastuilla jonglööraaminen väsyttää. Että onks tää nyt sit sitä aikuisuutta?

Huomenna pitäis muuttaa. Taas. Ja koittaa löytää uudet rutiinit ja uusi arki. Ja omatunto kolkuttelee. Hyvä, ettei hakkaa tajunnan ovea rikki. Bristolista "etäsuhteeseen" harmittaa, mutta samalla noin kolmannes aivokapasiteetista juhlistaa, että voin hetkittäin omistautua kirjoittamiselle täysin. Sillä tavalla kaunis mieli-tyyliiin, haisevana, sekopäisenä ja just, just lounaan muistavana. Kun ei tarvitse potea huonoa omatuntoa ja pahaa mieltä siitä, että on pakko riipiä yhteisestä ajasta. Tällä viikolla käytiin fudiksessa ja leffassa, joiden jälkeen nipistin pari tuntia keskiyön toiselle puolelle kirjoittamista. Koska pakko kun ei ajatukset automaattisesti riviin järjesty. Että kyllä vähän väsyttää.

Mutta Mielensäpahoittaja englanniksi käännettynä oli kuulemma mahtava.
Luen, kunhan keksin miten matkustaa ajassa... Mutta tänään syödään aamupalaksi pannareita ja iltapäivällä mennään van Gogh museoon. Voi olla, että on otettava aikalisä lasilliselle viiniä. Stressailua voi sitten jatkaa huomisaamusta.

Viuhuu vaan

Elämä on aika lailla yhtä liukuhihnaa. Exeterissä haisee syksy ja se hymyilyttää. Aamusin on jo säkkipimeetä junassa (yllä oleva kuva on kai viime viikolta, en jaksaa muistaa, saattaa olla toissa viikolta).

Päivät suhaa ohi, ja viikot vähenee deadlineen. Opettaminen on jees. Opiskelijoissa on ihan järkyttävästi sellasia, jotka satsaa. Ottaen meinaan huomioon sen kuinka vähän luennoitsijat antaa niille kredittiä. Viime viikon ryhmissä mua erehdyttiin luulemaan opiskelijaksi, tällä viikolla mua on puhuteltu sähköpostitse rouvana ja tohtorina. Sain lisäkurssin ens lukukaudelle. Antropologiaa. Jes. Mun sosiologinen taustakin on tosi, no-sillä-tavalla-huojuva, niin pitää sitten kurotella ihan uusille alueille. Mutta luennoitsija vaikuttaa hyvältä tyypiltä, ja on hyvä ihminen tuntea. Professorimiehiä, jota lainaan mun väikkärissä. Ho. Mutta silti ihan oikea ihminen. Syö kolmioleipiä ja kaikkea.

Paronin matriarkka oli kylillä viime viikon. Ehdin pariin otteeseen tapamaan rouvaskuntaa. Hyviä tyyppejä. Paroni ite oli ihan uupumuksen partaalla. Kestitseminen ei oo helppoa hommaa! Ite yritin olla mahdollisimman hereillä - siis ihan fyysisesti. Alkaa tää tän hetkinen vuorokausirytmi vähän kolottaa aivokoppaa.

Mutta pianpa sitä saa hengähtää. Ens kuussa (työ)matka Amsterdamiin ja kirjotusloma toveri S:n luo Lancasteriin. Ja sitten joulukuun vietänkin lähinnä lentokoneessa omatunto karrella, mutta sentään pääsen saunaan! Ja Star Warskin tulee leffoihin.

Ai, että. Jotta että kyllä se raskaaltakin tuntuva elo hymyilyttää!

PS. Löydettiin Mielensäpahoittaja käännettynä Manchsterissa kun oltiin. Olin kuolla onnesta, vaikka kyllä minä niin mieleni pahoitin kun eivät edes osanneet  "kyllä minä niin mieleni pahoitin" osuvasti kääntää

Pomo!

Jaa, että tuli opiskelijasta opettaja.

No, ainakin melkein. Tänään yksi mun opiskelijoista kysyi ennen seminaaria, että oonko lukenut tekstit, mitä piti lukea. Tunnusti samaan hengenvetoon, että itse ei ole, koska blah, blah, blah...

Piti siinä hetki miettiä, ettei ihan nolaisi toista. Samalla en voinut olla tuumimatta, kuinka paljon tyttöä sitten kahden minuutin päästä nolottaa kun tajuaa, että vedän seminaarin. Ja kyllähän sitä vähän nolottikin. Näki. Iskin silmää ja jatkettiin.

Vetelen ainakin syyslukukauden seminaareja ensimmäisen vuoden opiskelijoille. Kaksi takana, 33 edessä. Koko ajan tosin pelkää puhuvansa läpiä päähänsä, kun oma tausta ei sosiologian parista löydy. Ja hirvittääkin välistä, kun huomaa, että ihmisten tekee muistiinpanoja pohjautuen siihen, mitä sanon. Järkkyä, mutta toistaseksi myös ihan hauskaa.

Jenkkiä

Jotta, että olihan matkaa kerrakseen. 

Kuus päivää, neljä osavaltiota, varmaan 20 kirjakauppaa, 6 yliopistoa, 50 litraa kahvia, kasa bageleita, maapähkinävoita, 6 tuntia bussissa ja kolme junassa, ja yks matsi baseballia. Jalat on vieläkin puhki ja pää pyörällä. 

Nörtitettiin Yalen kampuksella (Gilmoren tytöt!) ja New Yorkissa (30 Rock, Patti Smith ja Manhattan!). Matkustettiin Statten Islandille vaan saadaksemme ilmaisreissu vapauden patsaasta. Nähtiin kaupunkia ylhäältä, alhaalta, sivusta ja viistosta. Saatiin osaksemme myös newyorkilaista tökeryyttä, mutta turisteina otettiin se vaan fundamentaalisena osana kokonaisvaltaista matkakokemusta.

New Havenin Little Italyssa, pyllähdettiin paikallisen pizzataiston väärälle puolelle, mutta saatiin huippu pizza. Meidän majottaja tosin totesi mutrusuin, että oli vaan kaupungin toisiks parasta pizzaa.

Providencesessa käytin matkakumppanin aidossa dinerissa, jossa sai lautaselleen niin mustikkapannareita, pekonia kuin muniakin. Tarjoilija katsoi mun salaattitilausta nenää nyrpistäen, mutta mä olinkin huudeille ennen kaikkena pohjattomien kahvikuppien tähden.

Kirjoja matkalta tarttui mukaan kolme. Pääsin taas harjoittamaan jo lähes ylimaalliseksi muodustuneita pakkaustaitojani. Muistoja ja elämyksiä sitäkin enemmän. Ne onneksi matkaa sydämessä, ettei niitä tartte tunkea mihinkään kulmistaan rypistymään.

Puolensa

.. myös tuolla jet lagilla...

...pääsee nääs näkemähän aika kivoja hetkiä aamulenkillä.

Diggailen Bostonista. Eteenkin nyt kun varsinainen työurakka on takana. Esitelmä meni ihan mallikkaasti. Palaute oli hyvää, kysymykset reiluja, seuraavassa paneelissa mun löpinään viitattiin positiiviseen sävyyn. Ja jälleen tuli matkaan japanilainen business-kortti. Tradition poikaa.

Vähän kiinnostaa tää pohjois-amerikkalainen yliopistomaailma. Ihan eri vibat kun Britanniassa. Porukka näin äkkisältään tuntuu paljon rennommalta ja reilummalta. Voi toki johtua myös siitä, etten tee paikallisten kanssa töitä. Ei niin pientä arkea, ei niin suurta juhlaa. Vai miten se nyt meni...?

Oli mielenkiintonen päivä. Paljon mielenkiintosia ajatuskia ja keskuteluja. Menee varmaan viikko sulatellessa. Taas paljastui kuinka yksiulotteinen oma ajatusmaailma on. Sillä tavalla kapea ja ujo. Osittain haluaisin vedota kieleen, mutta se olis luuserin tie ulos. Ei tuo kieli enää toimi tekosyynä... tai jos toimii niin huolihan siitä nousee! Mutta täällä sitä kai ollaan oppimassa oli syy, missä tahansa. Kehittämässä ajattelua, ymmärrystä ja maailman katsomusta. Ties mitä, ja kyllä vähän sitä kieltäkin kai sitten.

Jet__________________________________lag

Alkaa väsyttämään hissuksiin.

Saavuin eilen Bostoniin 00:15 UK:n aikaa. Olin hotellilla 02:45 UK:n aikaa.
Passin tarkastuksessa kului rattoisasti puolitoista tuntia. Että eläköön Schengen ja vapaa liikkuvuus!

Tänään oon juossut ja kävellyt jalkani lakon partaalle. Onnistuin kitkuttamaan unta noin puol kuuteen ja lähdin aamu kimaralle. Reilu kybä makeissa maisemissa, auringonnousun makeimmat värit missassin hotellihuoneessa, mutta selvinnen.

Berklee Music College, MIT ja Northeastern University nähty. Harvard vuorossa myöhemmin kunhan matkaseura saapuu. Kävin lääketieteen historia museossa ja pyörin kaupungilla ympyrää.

Kahvilassa jossa lepuutan paraikaa sekä jalkaa että päättä kutsuttiin neidiks palvellessa ja melkein irvistin. Hiluissa lukee kirjaimin, mitä ne on. Piti tekstata Paronille, joka killuu jollain Kroatian vesillä, että onko dime kymmenen senttiä. Tunsin itseni niin maalaishiireksi. Mitä toki maailman mittakaavalla olenkin.

Boston tea party eli konferenssi alkaa huomenna aamupäivästä. Omat löpinät on heti miten torstai-aamusta, mikä on ihan nasta homma. Ehtii sitten stressata vähän ja keskittyä paljon - olotilasta riippuen joko kahviin tai esitelmiin.

[phuuh]

Elokuun viimeisiä hetkiä viedään. Pieni osa musta, jossain tuolla vasemman korvan kupeilla, toivoo, että olis jo vuoden viimeisiä hetkiä. Tää vuos on ollut ihan jo tähän mennessä niin käsittämätön ja maailmoja mullistava, että toivois jo vähän hengähdystaukoa. Vaan niin makaa kuin petaa!

Ylihuomenna odottaa parin viikon reissu Ameriikan Yhdysvaltoihin. Ensin vajaa viikkonen pönötystä Bostonissa, sitten piirun verran reilu viikko kesälomaa mini-roadtripin merkeissä toveri S:n kanssa. Lomaa odotan, mutta saa nähdä josko sieltä tiputaan takaisin keskelle epävarmuutta. Vanhasta kämpästä lähdin, mutta uudesta on muodostunut sen verran shakespearemainen näytelmä, että saa nähdä millon asiat lutviutuu ja miten.

Piirun verran vajaan kuukauden oon nyt asunut Bristolissa Paronin tykönä. Yks huone, kaks ihmistä. Mun kamat supervisor S:n toimistossa odottamassa auvoisimpia päiviä. Hyvin on mennyt toistaiseksi, mutta kyllä sitä omaa huonetta kaipais. Jos ei nyt itselle, niin tavaroilleen ainakin. Niin ja täytyy sanoa, että kun täällä käytiin hallituksen kanssa tammikuussa 2015, en olis ikinä uskonut, että 2,5 vuotta myöhemmin kutsuisin Bristolia kodiksi, joskin nyt vaan osa-aikaisesti.

Muuten elämä onkin enimmäkseen työtä.* On rahoitushakemusta, on vanhojen projektien sulkua, nettisivujen suunnittelua, kahden esitelmän vääntöä, on artikkelin kirjoitusta, ja mahdollisesti toisen artikkelin kirjoitusta. Ja sitten jossain kohden pitäis kai sitä väikkäriäkin kirjottaa ja editoida, että ehtii ennen kun aika loppuu ja raha lakkaa.

Tuli myös kutsu Lontooseen työpajaan "asiantuntijana" syyskuun lopulla, mutta molen silloin matkalla Manchesteriin musiikkia kuuntelemaan ja korvia tuulettamaan.

* Osittain vale. Ehdittiin veljen kanssa kuun alussa mm. tänne....

Nähtiin kans joku Bolt. Joku kolme kertaa. Tms. Ei siinä mitään.

Toissa viikonloppuna päädyttiin Paronin kanssa tänne...

32 kilometriä kävelyä. Parit rakkulat ehkä. Kun jonkun vaelluskengät on ostettu talvikeleihin.
Seuraava reissu mietitty jo, mutta kilometrejä vähemmän.
Vaan joku 28. ;)

Krikettiä!

Taas menetettiin yks Britti-kulttuurineitseys. Vietettiin eilinen päivä krikettiä katsomassa, naisten MM-kisoissa, Englanti vs Australia. Ja siis oikeasti koko päivä. Kriketti vaatii ihan erilaisia peppulihaksia kun mikään muu urheilulaji. Enkä siis puhu urheilijoiden takamuksista vaan katsojien. Peli kesti reilu kuus ja puol tuntia - puolen tunnin tauolla. Kannatettiin tietty väärää jengiä. Kuis muteenkaan. Mutta eväät oli kohdallaan mansikoista, sipseihin, viinirypäleisiin ja meksikolaisiin chili-päälysteisiin mangoihin ja toki piti yks pakollinen Pimm's ottaa.

Paljon ei ymmärretty, lopussa enemmän kun alussa, mutta nautittiin fiiliksestä ja auringosta. Aurinkorasvaa kulu kiitettävästi. Joskus kahden maissa (peli alkoi 10:30) mietin, että on se sitten perkele jos palaa kun kertoimia on kolmen levityskerran jälkeen 110 (50+30+30). Paroni väitti, ettei ne lisäänny kertoimet vaikka sitä rasvaa hinkkais ihoon Pohjanmaan kautta. Että samana pysyy.

Tiedä sitten, mutta en palanut.

Tutkijan aika on lyhyt

Rytmit on rikki kun elämä on yhtä deadlinea, muttei yhtään loppusuoraa. Unta tulee vähän, ruokaa miten sattuu, hupia silloin tällöin ja duunia koko ajan, jossei valveilla niin sitten unissa. En jaksa kuitenkaan sen pahemmin valitella, kun ei ole tarvetta.

Kesäkin kävi. Ennätettiin rannalle kahdesti. Ensin suunnitellusti ja sitten ex tempore tiistai-reissu, jollon en ainoastaan polttanut uimapöksyjen rajoja vaalean kuulaisiin pakaroihini, mutta kävin meressä kahdesti. Kahdesti. Kahdeksan vuotta se otti, mutta nyt on Kanaalissa käyty. Eikä ees ollu kylmää - kamalan aikanaan.

Että jää sitä elämällekin aikaa kun tietää, mistä tiristää.

Jalkapalloa on keskiviikkoisin, viikonloput menee Paronin seurassa siellä tai täällä - seuraavaksi Lontoossa. Hää ui launtaina elämänsä ensimmäisen avovesikisan (3.2km) ja mää juoksen sunnuntaina ensimmäisen kisani (10km) sitten maratonin.

Palkinto-Mariannet saatiin hallitukselta jo toukokuun reissulla.

Että hyvää kannttaa odottaa ja välillä vähän kieriskellä jossain univajeessa. Ja sitten voi vahingossa myös törmätä tällaisiin hiljaisiin hetkiin kun 449 300 asukkaan Bristol vielä koisaa maanantaisia aamu-uniaan.

Miniloma

Jos viime viikko alkoi klo 00:45 naamaan tungetuilla maapähkinävoikkareilla ja epätoivosella viime hetken editoinnilla (joka ei muuten ollut varmaankaan sen arvoista), viikko loppui huikeasti (vaikka ei se välikään ihan huono ollut).

Torstaina karattiin Lontooseen Paronin kanssa Belle and Sebastianin keikalle, jonne impulsiivisesti ja budjetista piittaamatta ostettiin tiketit joskus huhtikuun korvalla. Poliisi sattui olemaan kaupungissa loma/synttärimatkalla puolisoineen niin lounastettiin joukolla. Oli mahtavaa! Ei oltu pitkään aikaan nähty, joten oli paljon puhuttavaa - ja Paronihan näissä kuvioissa on ihan uusi tuttavuus.

Keikka oli vähintään yhtä hyvä. Vedettiin odotellessa naamariin kesän kunniaksi yksi pikku Pimm's, jolla oli suuri hinta. Laskettiin rahojamme kuin aikanaan irtokarkkeja ostaessa. Hieluttiin musiikin tahtiin Chelsean kesäyöhön ja hyräiltiin musiikkia seuraavaan iltaan kun sanoja ei vuosienkaan kuuntelun jälkeen jaksanut muistaa muutamaa riviä lukuunottamatta.

Perjantaina vedettiin sushit naamariin Green Parkin paahteessa ja käytiin Harrod'silla (reput tarkastettiin sisään mennessä) miettimässä, että ilkeiskö sitä ostaa kahvia tai teetä kun tulevat tosi makeissa peltipurkeissa. Ei iljetty, mutta löydettiin vegaaninen suklaakakku. Mutta ei me kyllä sitäkään.

Lauantaina suunnattiin Exeteristä länteen Teignmouthiin paikalliselle folk festivaalille, vähän jotain kansantansseja nähtiinkiin, mutta suurin osa ajasta tuijotettiin merta mansikoiden ja muiden herkkupalojen kera ja nautittiin kesästä niin kun se olis lauantaihin loppunnut. Vaan kun ei loppunut ja saatiin sunnuntaina vaeltaa Cornwallissa toveri T:n ja sen kamun kanssa 27 asteen paahteessa! Mutta piru, jotta oli sen arvosta. Seistiin leipäluukut sepposen selällään maisemien edessä kun ei oltu uskoaksemme, että oltiin vielä Britanniassa.

Elämä on ihmisen parasta aikaa. Ja sitten tulee maanantai. Ja viikon lopulla edessä siintävä deadline. Taas.

Marinaa

Tällä hetkellä meno tuntuu vähän tältä:

Ei mitenkään ylitsepääsemättömällä tavalla. Vakavasti tai pysyvästi. Enemmän kyseessä on perusväikkärivitutusärsytys. Maanantaina on deadline ja työ ei ota sujuakseen. On se kumma, kuinka kirjottaminen on aina vaan yhtä vaikeeta.

Vaikka tietää, mitä haluaa sanotuksi saada, ei sitä siltikään saa puristettua ulos. Yritän olla miettimättä, kuinka paljon kamalampaa tää olis jos kyseessä olis oikea elämä ja oikeet panokset.
Väikkäri nyt kuitenkin on vaan väikkäri, kolme kiloa vyötäröllä ja viisi ryppyä silmäkulmissa.

Ja niin. Onhan tossa tuo sateenkaarikin. Se lienee viime viikonloppua, pizzaa, leffaa ja hengailua. Kelpaa!

BOOM! Kuin hullu puuroa!

Helsinki vaihtui Brightoniin (ellen sitten juokse molempia), koska jälkimmäinen sopii paremmin ensi vuoden kesälomasuunnitelmiin. Toisekseen Brighton on 15. huhtikuuta. Kukapa ei haluaisi siirtyä uudellen kymmenluvulle joka paikkaa särkien ja säröillä, mutta pohjattomalla luvalla herkutella! Kolmannekseen, Brighton sopii Ateenan kanssa paremmin yhteen.

Majoitus on varattu.
Harjoitusohjelma ladattu.

Sitä ennen pitäis varmaan päästä tästä vammasta eroon.
Vaikkakin palautuminen on mennyt hyvin! Pystyn jo astelemaan portaita normaalisti, vaikka istuessa ITB välillä paukahtaakin jumiin, mutta se on pientä se!

Uutta matoa!

Mahtava luku tällä kuulle. Toinen juoksun jälkeinen päivä. Harmitus on poissa. Jalkoja särkee, mutta vähemmän kun kuvittelin. Rullahieronta taitaa oikeasti toimia. Nestehukka on melkein hallinnassa. Ruoka ei maita vieläkään (jouduin eilen jättämään burriton kesken. Ekaa kertaa ikinä - shock, horror!) ja linnun annoksista tulee ähkyyn. Rikki hiertyneitä kainaloita koskee vielä, mutta eteenpäin sanoi mummo toukokuun pilvessä.

Ennätin jo lisätä ensi vuoden marraskuulle Ateenan maratonin kalenteriin, koska Ateena. Koska maraton ja Marathon.
Paroni pyöritteli päätään vieressä ja totesi vaan, että hullu. Tosin mielistyi ajatuksesta Kreikan lomasta. Vähän vähemmän kuitenkin siinä kohden kun tajusi, että sinne on vielä 18 kuukautta ja risat.

Mutta mua puri maraton-kärpänen (taas!) vaikka itkinkin maalissa äidin perään (taas!).

:)

Viikko 21

Jos ikinä oli yhtä viikkoa, joka ansaitsisi ainakin kahdeksan eri päivitystä, se olis varmaankin tämä. Kohteliaisuudesta, enemmän itseäni kuin mahdollista lukijaa kohtaan, aion kuitenkin välttää tämän.

Valtiovierailu oli ihan mahtava. Nähtiin tuhannesti kaikkea. Koettiin kaksi kunnon brittiruuhkaa, jotka vakuuttivat mut siitä, etten ikinä halua ajaa täälläMatkustettiin ajassa taaksepäin ja maailman äärelle. Pääministeri pääsi koluamaan tuttuja kulmia Paigntonissa. Teignmouthissa poikettiin lounaalle ja sain lokin kakkoset päälleni niin, että läjähti. Onneksi oli proaktiivi pääministeri, joka pakoitti vastahakoisen ja marttyyrimäisen ulkomaan lähettilään takin pesulle. Heti.

Cornwallissa, Land's Endissa katseltiin ulappaa, haaksirikkoja ja alpakoita. Hallitus söi paikallista murkinaa, ulkomaan lähettilään ollessa rajoitettu vaihtoehdoissaan. Vuokraisäntä ihmetteli, että miten hemmetissä ajettiin Land's Endiin ja takaisin päivässä. Kiitos kuuluu liikenneministerille! Itselleni reissun huippukohta oli ehkä kuitenkin impro-pysähdys Marazioniin, jossa tuijoteltiin rannalta linnaa St. Michael's Mountilla. Melkein näytti, että oltiin oikeassa etelässä!

Ennätettiin myös (paikallisen) maailman katolle Dartmoorin Haytorille. Baskervillen koiraa ei näkynyt, mutta liikavarpainen kallio kyllä. Oli aika mahtava paikka, mahtavine maisemineen. Melkein kotinurkilla, mutta saavuttamattomissa ilman autoa! Exeteriäkin tuli samassa tuijotettua, ettei HQ nyt ihan huomioitta jäänyt! Kesäkin kävi, joten oli siistiä! Katsottiin pakolliset kaksi nähtävyyttä ja sitten Rowlingin Potter-maailmaan inspiroineita nurkkia.

Bristolissakin käytiin myös, koska mikspä ei! Suurin kulttuurikeskus Exeterin lähellä, ja jos Exeter on sivistyksen viimeinen jalansija ennen Cornwallia, niin Bristol edustaa sitten samalla lailla suurta maailmaa. Sekä Devoniin, että Cornwalliin nähden.

Lauantaina hallitus jatkoi Helsinkiin ja minä Edinburghiin. Toinen kerta Skotlannissa kuukauden sisään, jotta että kyllä nyt oikein herkutellaan! Tavoitteena maraton ja mieluiten aikaan 3h 52min. Siitä jäätiin, ja jäätinkin niin perkeleesti komeasti, mutta oma enkka tuli silti. Oletusarvona nyt siis se, että jos saan ehjän harjoituskauden alle, se 3:52 on täysin mahdollinen.

Juoksu itsessään oli ihan hirveä, missään kohtaa en päässyt nauttimaan. Vatsakrampit iski 100 metrin jälkeen (en tiedä miksi), nestehukka kuumuudesta johtuen alkoi siinä 4km paikkeilla, jossa kohtaa krampit oli loppuneet (palatakseen kilometreillä 10, 13 ja 25), mutta kaikkea muuta klenkkaa oli. 13km kohdalla alkoi ikävät tunnot nilkan ja takareiden alueella, mutta niitä osasin odottaa (ovat alkaneet täsmällisesti tuolla kilometrillä viikkoja) ja niin kuin noi aiemmat viat, ne meni ajan kanssa ohi. 21km kohdalla ITB (joka ensimmäisen kerran oirehti Tukholmassa 2015) alkoi kipeytyä siihen tahtiin, että vauhti loppui tyystin. Jos ensimmäisen puolikkaan juoksin keskimäärin 5:20min/km aikoja niin vikat kilometrit oli 7:30 (melkein hävettävän hitaita). Oli puhtaasti sisu-juoksu. Jostain syvältä sai kaivella, että nestehukan (reitin varreilla oli useita, jotka oli kuumudesta tuupertuneet) ja ITB-kipujen kanssa maaliin päässyt. Lopulta tavoitteeksi tuli maaliin pääsy kävelemättä.
Siinä sentään onnistuin!

Parasta ehkä kuitenkin oli toveri C:n tapaaminen juoksun jälkeen ja kuulumisten vaihtaminen. Ollaan viimeksi nähty joskus ehkä syyskuussa. Helppoa ja kivaa oli höpöttää. Käytiin syömässä. Haggista vihdoin! :) (vegaanisena tiettty!)) Ja kakkua totta kai!

Ja tokkopa ostin myös viskin makuista teetä, joka menee testiin huomenna paronin kanssa. Jos pystyn kävelemään kolme kerrosta rappusia teenkeittimelle. Epäilen!

Tiistaista alkaa kuntoutus ja matka kohti Helsinkiä 2018, ja huomisesta joulukuun, saunan ja glögin odotus.

Kun ohjaajas tietää, että oot herkkusuu

Jotkut tekstarit vaan on parempia kun toiset.

#vegaani 

#suomi

Paluu blues

Taakse jäi nää maisemat. Piru. Eipä sillä, päivä lähdön jälkeen sain viestiä, että isäntäsukua on kohdannut ennen aikainen suru. S lähti sukkulana etelään, kissat ja kanaset jäi naapurien hoivaan.

Kaupungissa on ollut vaikeeta löytää työmotivaatiota. Vietin toissapäivän ja eilisen data-analyysikoulutuksessa, joka oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Yllättäen koko kakspäiväsen paras juttu oli videohaastattelu, jonka jouduin antamaan osana kurssia. Pari ihan mielenkiintosta ihmistä oli messissä, mutta suurimman osan ajasta ihmettelin ihmisten naiviutta, noin mitä tutkimusprosessiin tulee.

Tokkopa voi olla, että se oli vaan mahtava performanssi, jonka avulla porukat uskotteli itselleen, että kyllä tästä vielä hyvä tulee! Hoplaa! Eteenpäin sanoi mummo lumessa jne. jne.
Tai sitten mut koulutettiin Sheffieldin päässä sen verta hyvin siihen ajatusmalliin, että mikään ei kuitenkaan mee niin kun pitäis ja mikään ei oo helppoa, etten jaksanut osata ymmärtää, mistä kaikki kinkkisyys ja kollektiivinen kauhu johtuu.
Tai vaihtoehtoisesti oon vaan lukenut liian vähän, etten osaa pelätä - vielä tässäkään vaiheessa kun neljännes ensimmäisestä luonnoksesta on enää kirjoittamatta. Oh well. Joka tapauksessa fiilikset oli aika pitkälti tämän mukaiset:

Ensi viikolla on valtiovierailu (!! :) ) ja pikapyrähdys Edinburghiin, joten pitäis jaksaa painaa ja alkaa sitä viimeistä neljännestä vääntämään. Deadlinekin häämöttää jo horisontissa.
Vähän sillä tavalla yritänkin, vaikka mielessä ja vieressä ihan muut asiat.
Ostin tänään lentoliput Bostonin työkeikalle.
Maailmanvalloitus jatkukoot!
Ja sain S:ltä tekstarin, että se on löytänyt juustonmakuisia vegaanisipsejä ja pussissa tuotesisältö suomeksi.
Pieniä iloja.

:)

Etätöitä etätöissä

Dornoch

Maanantaina käytiin treffeillä Dornochissa University of Highlands and Islandsin historian proffan kanssa. Mies oli yhtä partaa ja hersyvää naurua. Mielenkiintonen tuttavuus ja hyvä kontakti tulevaisuuden varalle. Eksyttiin myös paikalliseen kirjakauppaan, jossa luottokortinlukija tuotti kuittia kolme minuuttia. Tänään junailtiin pohjoiseen Wickiin, kansalliseen, toistaiseksi tyhjään, ydinarkistoon juttusille arkistotyöntekijöiden kanssa.

Nucleus arkisto, Wick

Eilen oli mahtava päivä. Siirsin toimiston pihalle. Kanat joi mun vedet ja kädet paloi. Auringossa. Onnistuin polttamaan käsiin kirjoitusrajat. Kirjoitusrajat. Kirjoitin niin, että kädet paloi. Kämmenselät ja sormet korventu ensimmäiseen niveleen asti. Kaikki muu on kun kalkkilaivan kapteenilla. Yllätyin, mutta sain luonnoksen valmiiksi 34 minuuttia ennen Euroviisujen semi-finaalia, joten oli sen arvoista.

Läppärille kasvoi koivet, koska kesä!

Elämä

Just nyt.

Maukasta.

Etätöitä

Skotlanti, ylämaat, moro!

Väikkärishow on siirtynyt kahdeksi viikoksi Skotlantiin, Invernessistä pohjoiseen. Supervisor S:n kälyn tönöä, kissoja ja kanoja vahtimassa. Jotain väikkäriä pitäis kirjottaa. Vaan kun ei huvita. Muutenkin paluun jälkeen on ollut snadisti kinkkistä tällä motivaatiopuolella, mutta ehkäpä siitä syystä on hyvä olla lukittuna keskellä ei mitään pomonsa kanssa, joka roikottaa deadlinea kaulan päällä ja sanoo, ettei kiinnosta jos on ahdistavaa. Että näillä mennään.

Mutta makeeta on ollut täällä nää neljä päivää. Säät on suosinu ja aamulenkit on saanut vetää auringonpaisteessa ja lannantuoksussa - ah, maaseutu! Tänään istuin läppärin kanssa ulkona, yritin toiveikkaana ruskettua palamisen sijaan ja näyttäisi, että onnisti.

Huomenna on kuulemma työpäivä (ei sinänsä haittaa), illasta sitten jotain muuta. Ensi viikolla vietään aikaa tien päällä. Ensin tavataan maanantaina joku akateeminen heppuli näiltä kulmilta ja keskiviikkona raahaudutaan Wickiin - ylemmäs pohjoiseen - ydinarkistoihin. Elättelen toiveita, että tää olis suunnitelemista tulevaa varteen, koska pikku hiljaa alkaa hiipiä ressi tulevasta. Kun pitäis ensi vuoden helmikuusta ihan aikuiseks heittäytyä, sillä lailla, että töitä ja laskuja ja ehkä verojakin. Toivottavasti myös palkkaa.

Mutta nyt sielu lepää, vaikka mieli väkertää taukoamatta.

Kaksysi

Sukua. Muffinsseja. Muumeja. Aladdin-musikaalia. Lontoota. Falafeleja. Macha Latteja. Picassoa. Tuulta. Puluja (yh). Aurinkoa. Kirjoja. Hyde Parkia. Matissea. Lyhyttä lenkkiä. Lisää kirjoja. Marianne-karkkeja. Sushia. Viiniä. Kahvia. Pitkää lenkkiä. Omenoi, koska puoli kiloa päivässä.

Siinä eväät kohti kolmeakymppiä.
Ja hyvät eväät onkin!

Niitä kun maustetaan vielä kourallisella seikkailuja, maratonilla, chilillä ja muutamalla valtiovierailulla et voilà vanheneminen vaikuttaa oikein hurmaavalta!

Tuskin maltan odottaa, mitä tää vuosi tuo tullessaan (äiti: muista mämmi-purkat! :)) ja miltä uusi kymmenluku tuntuu. Sitten kun on tuntuakseen. Tohtorinnaksi mielin, mutta ehkäpä hankinkin sen Triumphin, josta olen salaa haaveillut ja huristan tukka kypärän alta hulmuten läpi Euroopan kohti Casablancaa, jossa kyllästynyt Humphrey jo tuijottelee gin-pullon pohjaa. Ja onhan haaveissa myös palkintomatka Etelä-Amerikkaan kunhan väittelyni olen väitellyt.

Mutta tokkopa katson tän kaksysin ihan mielelläni alusta loppuun ennen kun kolmeakymppiä mietin.
Ihan hirveästi ja vakavasti.
Ainakaan.

Kymmenen yötä, kuusi sänkyä

Möllöttelen junassa kohti Exeteriä. Peppu puoliksi puutuneena reilun kolmen tunnin matkustamisen jälkeen (reilu tunti vielä jäljellä). Sunnuntaina, joka oli pituudeltaan 32 (kiitos aikaeron) tein väsymyskuolemaa ja ajattelin, että olisipa tiistai ja kotimatka. Nyt ajattelen, että ei hemmetti onko pakko mennä kotiin! Eikö vois vielä tovin jatkaa matkaa?

Reissu oli pitkä ja sitä sulatellessa menee varmaan tovi tai kaksi. Tai menisi jos olisi aikaa. Nyt pitää aktiivisesti koittaa työntää viime viikko menneesseen ja keskittyä täyspainoisesti projetkiin, jota ei olla ehditty juurikaan tehdä ja jonka pitäisi olla lähes tulkoon valmis… no, perjantaina.

Siksi vähän ottaakin kuuppaan, että tama ja eilinen päivä vierähti Brightonissa, seminaarisarjan neljännessä otoksessa. Oli sarjan surkein suoritus toistaiseksi – vaikka olenkin varma, että isolle osalle osaanottajista oli antoisa kokemus. Henk.koht. tunsin kuitenkin kahden tärkeän työpäivän huuhtoutuneen jonnekin Atlantin pohjukkaan.

Toki verkostoituminen yms, yms, yms, blaa, blaa, blaa.

Hotellin sänky oli mahtava. Sitä jään kaipaamaan. Samoin kuin Koreanpään aamupaloja ja ylipäätään safkaa. Saarelle paluun jälkeen olen lähinnä tunkenut naamariin leipää, koska ruokavalio. Koreassa taas oli tarjolla tuhatkunta eri kasvista, koska ruokavalio. Toisaalta tasapainona oli myös jo edellisellä käynnillä ilmennyt epävarmuus siitä lasketaanko kinkku vihanneksi vai juurekseksi.