Sunday 10 December 2017

Etäsuhteessa Isänmaan kanssa

Kotiin tulo jännittää joka kerta enemmän. Sanojen löytäminen on kerta kerran jälkeen vähän hankalampaa. Niitä joutuu hakemaan taskun pohjalta, mielensopukoista joskus kissain ja koirain kanssa, eikä siltikään löydy. Sitten pitää joko käyttää kiertoilmaisua tai vain testata josko toimisi englanniksi. Silloin pohtii, että luuleekohan noi nyt, että elvistelen, että oon niin olevinani, että pitää jotain ulkomaankieltä käyttää? Aina nolottaa. Ulkomaan slangi ei kuulu tasapäistämisen kulttuuriin.

Kotiin tulo on hankalampaa joka kerta. Kerta kerran jälkeen kuulumisen tunne vähenee. En tiedä päivän politiikasta tai telkkarista mitään. Kaupassa hämäännyn itsepalvelukassojen vähyydestä, ruuan hinnasta ja tylystä kassatädistä. Kosketuspinta omaan kulttuuriin katoaa, enkä tiedä miten olla, olematta pässi. Suomesta väkertämäni kiiltokuva-mielikuvat rypistyy kerta kerran jälkeen. Ollaan enemmän suomalaisia siinä missä ei pitäisi, ja enemmän ulkomaalaisia siinä siinä missä ei pitäisi.

Kotiin tulo muistuttaa joka kerta, etten kuulu. En kuulu sinne tai tänne.
Yhdessä paikkaa liian epäsuomalainen, toisessa liian suomalainen.
Mikään ei tunnu viertaalta.
Muttei omaltakaan.

Saarella naljailen Suomesta niin kuin se olisi vähän hidas, vähän hölmö kaveri. Olen ensimmäisenä sormi pystyssä jos kehutaan suomalaista yhteiskuntaa tai koululaitosta: ei se nyt ihan noin mene. Vaivaannun kun joku kehuu tai mainitsee käyneensä Suomessa.

Ja silti.
Olen suomalainen.
Enkä muuta halua olla.

Suomi kumpuaa kaikessa, mitä teen. Kaikessa mitä sanon ja miten sanon.
Tunnen olevani kävelevä stereotypia muumimukeineni, maripaitoineni, sinisine silmineni, värittömine hiuksineni, syrjäänvetäytyväisyyteni ja varauksellisuuteni kanssa. Olen verrattaen ajoissa, teen mitä lupaan. Vaikka yliopistomaailma alkaakin vaatimuksillaan veroittamaan sekä sanojen vankkuutta, että ajantajua.

Julistan kuinka Suomessa asiat toimii, junissa on tilaa, kahvi parempaa ja kaikki pienempää - sillä lailla hyvästi. Paasaan Helsingin kauneudesta kesällä ja keskitalvella, siitä kuinka kylmä nipistää nenää ja kesällä voi oikeasti olla kuuma. Valistan, että Joulupukki on Suomesta - ei Pohjoisnavalta, näytän Korvatunturia kartalta ja kerron kirjeistä, jotka Joulupukki lähetti Korvatunturilta.

Kerron päänkokoisista korvapuusteista Cafe Esplanadissa, saunan halauksesta, Äkäslompolosta, tuoreen ruisleivän mahtavuudesta ja tuoreen lakun viettelevyydestä. Kehun, että meillä on vielä neljä vuoden aikaa ja samaan hengenvetoon koitan korostaa, että meillä ilmastonmuutos on konkreettista jo nyt, herää maailma. Puhun lapsuuden purjehduskesistä, siitä kuinka kiipeilin puissa pienenä, kuinka kamalia koulun uimatunnit oli, ja kuinka sain pyöräillä vapaasti. Kerron asioista, jotka ole aina ottanut itsestäänselvyytenä ja vasta toisaalla tajunnut, että eivät itseasiassa ole.

Puhun koulusta ja suhteellisen hyvästä polittisesta systeemistä.
Puhun rakkaudesta juuriin.
Rakkaudesta Suomeen.

Kahta en vaihda.
Ja toinen on itsenäinen Suomi.

No comments:

Post a Comment