Teemabileet

Istuttiin tänään porukalla pubissa viettämässä Australialaisen syntymäpäivä. Paljon muuta juhlapöytään ei mahtunut kuin Brexit. Brexit, Brexit, Brexit... puitiin sinne, tänne ja tonne. Ihmiset pyysivät multa anteeksi äänestyksen tulosta, kaikki äänestivät jäämisen puolesta. Puitiin lisää. Epäusko silmässä, välillä pilke, välillä kumpikin. Välillä epätoivo.

Joku toivotti Australialaiselle hyvää syntymäpäivää. "Mitä hyvää tässä on?" Sen jälkeen toivotettiin vaan syntymäpäivää. Pöydän ympärillä vahvoja mielipiteitä. Puoli pubia vilkuili meitä vihaisesti kulmain alta. Se vanhempi puoli. Vähät välitettiin. Nuorissa on tulevaisuus ja monet pöydän ympärillä kokivat, että se on nyt viety. Epäusko. Epätoivo. Turtumus.

Tuntuu käsittämättömältä, että kaupunki, jonka EU nosti Thatcherin kauden jälkeen suosta; kaupunki, joka on hyöytynyt EU-tuista noin miljardin punnan edestä äänesti lähtemisen puolesta. Toki tulos täällä oli tuskallisen tiukka. Äänestäjiä noin puoli miljoonaa - Brexit sai vain 5000 ääntä enemmän kuin EU. 5000. Miljardi. Huh, huh.

Kansallisissa uutisissa haastateltiin äänestäjiä Sheffieldistä. Mummoja ja mammoja. Ollaan nyt itsenäisiä! Nyt ulkomaalaiset ei enää vie meidän töitä. Teidän töitä - eläkeläiset. Luulin, että olin siirtynyt jo suuttumuksesta eteenpäin, mutta uutiset pisti vihaksi.

Vaihdettiin pubia. Telkkarista tuli Wales - Pohjois-Irlanti EM-matsi. Kannatettiin jälkimmäistä vaan koska äänestivät EU:n puolesta. Wales, Cardiffia lukuunottamat, huusivat brexitin perään. Ne maanviljeljät halusivat lähteä, jotka jälleen ovat eniten hyöytyneet jäsenyydestä.

Harmittaa. Ihmiset äänestivät itseään vastaan.
Hittolainen.

Paluu menneeseen...?

Noin omalla aikajanallani. Aberdeen ja Newcastle äännestivät EU:n puolesta. Sheffield petti. Tekstiviestit ovat lennelleet sinne tänne. Facebook käy kuumana.

EU-kansalaiset ensimmäisinä toimistolla. Siitä! Töissä kukaan ei saa mitään aikaiseksi. Epäusko, miksattuna suuttumukseen ja huoleen, vallitseva tila.

Farage on jo myöntänyt Leave-kampanjan tehneen katteettomia lupauksia. Juncker iski nyrkin pöytään: tässä ei nyt vatuloida. Eteenpäin ja ulos. ASAP. Täällä voitolliset ovat sitä mieltä, että ei tässä mikään kiire.

Punnan arvo laskee ja säästöt hupenee. Cardiffin S:n kanssa suunnitellaan muuttoa Skotlantiin tai Kanadaan. Henkilökohtaiselta tuntuu. Eikä vain minusta.
Olla nyt köyhä ja ei-haluttu.

Ja sitten vielä tämä:


Ei saatana [sijoita tähän vapaavalintainen voimasana].

B-day!

Tänään on ollut aika avuton olo. Kansa äänestää. Minäkin tahdon! Tältäkö se tuntui ennen vuotta 1906? Oma tulevaisuus ja omat asiat vaakalaudalla, mutta ei mitään asiaa äänestyskoppiin. Bu-huu.

Sain sentään solidaarisuus-tarran Remain-kampanjan poppoolta. Kysyivät joko oon äänestänyt. No olisin, jos voisin! Sain tarran, koska ajatus oli oikea ja ääni olisi ollut oikea.

Täällä kylillä on enimmäkseen  kampanjoitu lähtemisen puolesta. Harmaahapsiset paapat siellä vaatimassa lähtöä. Äänestyspaikat sulkeutuu klo 22 - 48 minuutin kuluttua.

Sitten alkaa telkkarista tuska ja spekulointi, jota aion seurata niin pitkään kun kestän tai uni vaatii omansa.

Ugh.

Sheffield Diaries went Banksyland

Tää on ihmeellinen maa. Istuin eilen junassa Birminghamista Bristoliin kun vieressä oleva nainen hörppäsi teetä väärään kurkkuun. Istuin siinä mun vieressä köhi ja yski naama punaisena, puoliksi tukehtuneena ja pyysi anteeksi. Oh well.

Bristolin asemlla odottin Cardiffista kolme minuuttia aiemmin saapunut Aberdeenin S. Aseman ulkopuolella odotti kaksi double deckeriä. Oltiin kävelemässä ohi kun siinä paikalla ollut naishenkilö kysyi, että ollaanko menossa Bristolin yliopiston avoimiin oviin - jos niin, niin tästä pääsee bussilla ilmaiseksi kampukselle. Nyökyteltiin innostuneesti - juu, juu - avoimiin oviin tässä. Napsautettiin henkiset yläfemmat - näytetään kandeilta! - ja kavuttiin bussin yläkertaan, jossa valitettiin - ehkä turhan äänekkäästi - kandeista (Aberdeen S vetää seminaareja, ja mun mielestä ne on muuten vaan tiellä) ja väikkärielämän mustista aukoista.

Kohteliaisuudesta kierrettiin kampuksella, vedettiin kaffet ja voileivät naamariin ja juoruttiin. S päätti lähteä uudelleen opiskelemaan, tällä kertaa kemiaa. Itse arvoin geologian ja maantiedon välillä, kunnes vahingossa käveltiin mantsan rakennuksen ohi. Käytiin haistelemassa kirjastoa ja mietittiin kehdataanko nappasta mukaan yliopiston mainoskynät. Ei kehdattu. Valitettiin omien kampuksiemme rumuutta ja nykyisten lukukausimaksujen suuruutta.

Iltapäivä vietettiin @Bristolissa, paikallisessa Heurekassa, joka oli ennemminkin Heureka potenssiin kymmenen. Vietettiin paikalla neljä tuntia polvenkorkuisten ja superinnokkaiden isien kanssa. Pelastettiin lehmiä tuberkuloosilta, tehtiin animaatioleffa, seistiin hurrikaanin keskellä, testattiin aisteja, pistettiin ihmisen sisälmykset oikeaan järjestykseen, punnittiin aivoja ja ihmeteltiin neanderthalin ihmisien reisiluun kokoa.

Konferenssiviikko

Etana! Ihan huvikseen vaan. Oli muuten väärässä. Ei tullu pouta.

Vietin puoli viikkoa hotellin kellarissa pukujen kanssa. Kuuntelin tiedemiehiä aamusta iltaan. Suuria suunnitelmia, innovaatioita, rahaa, menestystä, ydinvoima-alan pyykkikori kuntoon! Hurraa, hurraa! Hörpin pahaa kahvia ja toivoin, että olisin rohkeampi. Olisin voinut - vaikkakin vain puoliammattailaisena - kertoa, että jos eivät ota kaltaisiani mukaan leikkeihin suunnitelmat ja suunnittelu on turhaa. Diskurssit ja tulevaisuuden maalailu noudattivat oppikirjavirheitä. Tai jos ei virheitä, niin ongelmia. Vaikeuksia ainakin. Mutta istuin hiljaa. Hörpsin kahvia ja syljin kuppiin.

Koin olevani niin väärässä paikassa. Ja niin olinkin. Alunperin supervisor S:n piti ottaa osaa, mutta kutsuttiin isompiin IAEA-kemuihin Wieniin, joten delegoiduin paikantäyttäjäksi. Kävelin paikalle farkuissa ja tennarissa, naisena ja yhteiskuntatieteilijänä. Paikalla oli enimmäkseen harmaita ja kaljuuntuvia, ensimmäiset artikkelinsa ennen iskä H:n intistä pääsyä julkaisseita (lähinnä mies) käpyjä ja muutama ruotsalainen. Insinöörejä, geologeja, ehkä joku hassu fyysikko tai kemisti. En ole varma, mutta yleensä niitäkin löytyy.

Mutta olipahan taas kokemus!

Reissua

Unohdin tänään housut kotiin. Ja siitä se kehno päivä sitten alkoi. Ei mitenkään poikkeuksellisen kehno. Sellainen tavallinen, mitäänsanomaton vähän laiskottelun puolelle sujahtava päivä. Jännitystä päivään oon lähinnä tuonut väärä palohälytys. Onhan sekin jotain!

Ukrainan reissu varmistui täällä viikolla lopullisesti kun supervisor S varasi meidän lennot ja pään leposijat Kiovassa. Oon kahlannut kohta läpi kirjan Ukrainan historiasta (miten muuten sitä entinen historian opiskelija valmistuisi matkaan). Kaverit kuolaa kateudesta, itseä vähän jännittää. Reissuun kuukausi ja kaksi päivää.

Töitä riittää niin pirusti, ettei jaksa. Mulla makaa pöydällä neljä 800+ sivusta volyymia tekstiä ydinjätteen loppusijotuksesta. Teknillistieteellisiä artikkeleita. Materiaalitieteen (?) laitoksella odottaa 26 samanlaista volyymia. Ne pitää kaikki kahlata läpi ja etsiä S:n linjaamia teemoja. Yhteenvedot yms, yms, yms. Delegointi on hieno homma! Sen lisäksi pitäisi alkaa vielä luonnostella meidän seuraavaa yhteistä kirjotusprojektia, väsätä vähän tutkimusetiikkahakemusta Tsernobylin reissua ja tulevaisuutta varten ja hoitaa itseeni liittyviä HR-tehtäviä. Opiskelijastatusta pitää mahdollisesti muuttaa kokopäiväisestä puolipäiväiseen jos asiat täällä menee niin kun on kaavailtu. Väikkärin rinnalle toinen projekti. Kahdesta suunnasta palkat ja valmistuminen taas kauemmas tulevaisuuteen. Mutta työtä, työkokemusta ja uusia tuulia. Jonkin asteista pintaliitoa ja menestystarinaa. Harmi, ettei se ulotu siviilielämään asti.

K on osottautunut täydeksi narriksi. Ilmeisesti en saa koskaan sen mukaanaan viemiä tavaroitani takaisin. Mukaan lukien muilta saamiani valmistujais- ja joululahjaksi saamani tunnearteeita. Haluaisin lähettää Kaliforniaan kaksimetrisen keskisormen, mutta pyrin pysymään kypsänä ja muistelen Manchesterin kisapäätöstä. Jos pystyn pitämään huolta omasta fyysisestä hyvinvoinnistani, niin miksi uhraisin henkisen hyvinvointini tämän tähden. Periaatteesta vain sylettää.

Manchesterista tulikin mieleen, että juokseminen on pannassa. Ainakin toistaiseksi. Hoidetaan laserilla, venyttelyllä ja hieronnalla. Tulehtunut akillesjänne. Pirun Akilles. Muuta liikuntaa saa tehdän - kunhan ei satu. Siispä kävin viime lauantaina heittämässä kevyen 20km vaelluksen Sheffieldistä Hopeen. Lähdin urpona uteliaana liikkeelle 7:30 aamulla hirveään sumuun usvaan ja ajattelin, että näin ne kaikki huonosti päättyvät tarinat alkaa. 

 Redmires Reservoir. Sumu kun sateessa olis seissyt. 

Stanage Edge. En seissytkään sateessa vaan pilvessä! 

Viipottivat aika vauhtia reunan yli alas laaksoon.

 Ensimmäisen kukkulaisen jälkeen tajusin, että olin kävellyt pilvessä. Laaksossa oli paljon parempi keli ja vetäisin auringon paisteessa parit ruissarit naamaan ja jatkelin seuraavalle laelle, jossa sää taas heikkeni.

Kolmannen (ja viimeisen) päälle päästyäni aurinko paisteli (vaikka kuva ei sitä ehkä kerrokaan) ja olin hiestä märkä. Alaspäin vaappumminen oli paljon vaikeampaa kuin ylös kapuaminen. Eikä vähiten sen takia, että poluilla alkoi olla populaa kun kello lähestyi puolta päivää. Missasin junan niukasti ja jouduin odottelemaan seuraavaa lähes tunnin. Auringonpaisteessa eväät naamaariin. Vastapäisellä laiturilla istuskeli isä kahden lapsen kanssa. Junabongareita.

 Ladybower Reservoir Win Hillin huipulta. Neljän tunnin

reippailun jälkeen ei kyllä ollut voittajaolo. Nälkä vaan.

Ja hiki. 

Mäkeä alas. Taustalla Mam Tor, jonka laelle kavuttiin viime

kesänä K:n kanssa (#hyviämuistoja!) 

Hopen asemalta. Manchesterin suuntaan.