Reissua

Unohdin tänään housut kotiin. Ja siitä se kehno päivä sitten alkoi. Ei mitenkään poikkeuksellisen kehno. Sellainen tavallinen, mitäänsanomaton vähän laiskottelun puolelle sujahtava päivä. Jännitystä päivään oon lähinnä tuonut väärä palohälytys. Onhan sekin jotain!

Ukrainan reissu varmistui täällä viikolla lopullisesti kun supervisor S varasi meidän lennot ja pään leposijat Kiovassa. Oon kahlannut kohta läpi kirjan Ukrainan historiasta (miten muuten sitä entinen historian opiskelija valmistuisi matkaan). Kaverit kuolaa kateudesta, itseä vähän jännittää. Reissuun kuukausi ja kaksi päivää.

Töitä riittää niin pirusti, ettei jaksa. Mulla makaa pöydällä neljä 800+ sivusta volyymia tekstiä ydinjätteen loppusijotuksesta. Teknillistieteellisiä artikkeleita. Materiaalitieteen (?) laitoksella odottaa 26 samanlaista volyymia. Ne pitää kaikki kahlata läpi ja etsiä S:n linjaamia teemoja. Yhteenvedot yms, yms, yms. Delegointi on hieno homma! Sen lisäksi pitäisi alkaa vielä luonnostella meidän seuraavaa yhteistä kirjotusprojektia, väsätä vähän tutkimusetiikkahakemusta Tsernobylin reissua ja tulevaisuutta varten ja hoitaa itseeni liittyviä HR-tehtäviä. Opiskelijastatusta pitää mahdollisesti muuttaa kokopäiväisestä puolipäiväiseen jos asiat täällä menee niin kun on kaavailtu. Väikkärin rinnalle toinen projekti. Kahdesta suunnasta palkat ja valmistuminen taas kauemmas tulevaisuuteen. Mutta työtä, työkokemusta ja uusia tuulia. Jonkin asteista pintaliitoa ja menestystarinaa. Harmi, ettei se ulotu siviilielämään asti.

K on osottautunut täydeksi narriksi. Ilmeisesti en saa koskaan sen mukaanaan viemiä tavaroitani takaisin. Mukaan lukien muilta saamiani valmistujais- ja joululahjaksi saamani tunnearteeita. Haluaisin lähettää Kaliforniaan kaksimetrisen keskisormen, mutta pyrin pysymään kypsänä ja muistelen Manchesterin kisapäätöstä. Jos pystyn pitämään huolta omasta fyysisestä hyvinvoinnistani, niin miksi uhraisin henkisen hyvinvointini tämän tähden. Periaatteesta vain sylettää.

Manchesterista tulikin mieleen, että juokseminen on pannassa. Ainakin toistaiseksi. Hoidetaan laserilla, venyttelyllä ja hieronnalla. Tulehtunut akillesjänne. Pirun Akilles. Muuta liikuntaa saa tehdän - kunhan ei satu. Siispä kävin viime lauantaina heittämässä kevyen 20km vaelluksen Sheffieldistä Hopeen. Lähdin urpona uteliaana liikkeelle 7:30 aamulla hirveään sumuun usvaan ja ajattelin, että näin ne kaikki huonosti päättyvät tarinat alkaa. 

 Redmires Reservoir. Sumu kun sateessa olis seissyt. 

Stanage Edge. En seissytkään sateessa vaan pilvessä! 

Viipottivat aika vauhtia reunan yli alas laaksoon.

 Ensimmäisen kukkulaisen jälkeen tajusin, että olin kävellyt pilvessä. Laaksossa oli paljon parempi keli ja vetäisin auringon paisteessa parit ruissarit naamaan ja jatkelin seuraavalle laelle, jossa sää taas heikkeni.

Kolmannen (ja viimeisen) päälle päästyäni aurinko paisteli (vaikka kuva ei sitä ehkä kerrokaan) ja olin hiestä märkä. Alaspäin vaappumminen oli paljon vaikeampaa kuin ylös kapuaminen. Eikä vähiten sen takia, että poluilla alkoi olla populaa kun kello lähestyi puolta päivää. Missasin junan niukasti ja jouduin odottelemaan seuraavaa lähes tunnin. Auringonpaisteessa eväät naamaariin. Vastapäisellä laiturilla istuskeli isä kahden lapsen kanssa. Junabongareita.

 Ladybower Reservoir Win Hillin huipulta. Neljän tunnin

reippailun jälkeen ei kyllä ollut voittajaolo. Nälkä vaan.

Ja hiki. 

Mäkeä alas. Taustalla Mam Tor, jonka laelle kavuttiin viime

kesänä K:n kanssa (#hyviämuistoja!) 

Hopen asemalta. Manchesterin suuntaan.