Kasvoin sunnuntaina aikuiseksi. Se oli kamalaa.
Seisoin keskellä Portland Streetiä Manchesterissa tuhansien ihmisten ympäröimänä. Jalassa teippi ja juoksukenkä. Ja sitten mietin, että ei hertsika, ei tästä mitään tule. Ja kävelin pois. Lähtöviivalta. Viis minsaa ennen kisan alkua. Piti juosta ensimmäinen kisa vuoteen, mutta se nyt saa sitten vielä odottaa. Toissa viikolla satutin akillekseni ensimmäisellä oikeasti pidemmällä lenkillä (22km), ja sitä sitten makustelin reilun viikon - lähtöviivalle asti. Ja sitten tein elämäni kypsimmän päätöksen. Se oli hurjaa. Nyt on hankittu motivaatiokengät, aika fysiolle varattu ja kevyt kuntoutus aloitettu. Toivo maratonista elää ainakin viikon vielä.
Vietin yli kaksi tuntia Deansgaten Waterstonesissa, koska en halunnut olla katsomassa kisaa. Melkein ostin Tuntemattoman englanniksi, mutta en sitten kuitenkaan. Join saaveittain kahvia ja teetä ja luin Ukrainan matkalle valmistavan kirjani loppuun. Illemmalla suuntasin Etihadille katsomaan Englanti-Turkki ystävyysottelua. Potkupalloa. Ja niin kuin aina, yllätyin englantilaiskatsojien tökeryydestä. Jotta eipä ne turkkilaiset sen parempia olleet. Yllätyin siitäkin, että Englannin kansallislaulun päjähtäessä kaiuttimista käsissä hyppivät kylmät väreet.
No comments:
Post a Comment