Tarinoita väikkärilästä

Leikin tänään suurtakin pelastajaa kun puhuin 16 päiselle yleisölle kenttätutkimuksesta laitoksen vuosittaisessa konferenssissa, jota itse olin järjestämässä kaksi vuotta sitten. Järjestäjät - eli ykkösvuoden väikkäröijät - piipahtivat paniikin partaalla, kun puhujaperuutuksia sateli viime viikolla. Astuin siis kehiin suurella kolmannen vuoden opiskelijani kokemuksella: "hei mä voin jeesii, siis niinku jos sellai tarviitte jonkun, niinku". Ja sitten stressasin viikon, koska en ensin tiennyt mitä sanoa ja kun tiesin niin en saanut pursotettua ajatusta powerpoint liuskoille. Mutta hei, ei se mitään. CV:tä komistaa jälleen uusi rivi.

Puhujanlahjoista ei tarvitse kantaa huolta. Niitä en ole vieläkään kerryttänyt, mutta sentään jonkinlainen rentous on löytynyt. Muistiinpanot on tukipilareita vaan, ainakin tällasissa pienissä kemuissa. Voi olla, että Barcelonassa puntti tutajaa syyskussa sen verran pahasti, ett sitten tuijotetaan edessä olevia A4 antaumuksella ja papatetaan menemään katsetta nostamatta, mutta yleisön läsnäolosta kiusallisen tietoisena. Joukossa tulee istumaan yksi alan legenda, ja amerikkalainen antropologi, josta tännekin aikoinani muutaman rivin raapusti. Joskus kesällä 2014.

Mutta eihän tuo ainakaan tänään niin kamalaa ollut. Tuo puhuminen. Ainakaan kanssaopiskelijoille. Eivät ole sellaisessa asemassa, että voisivat iskeä pahoilla kysymyksillä, jotka kimpoilevat bumerangina otsastani takaisin kun en niitä ymmärrä. Näinkin on käynyt - isoilla areenoilla. Mutta täällä tänään kaikki olivat mukavia.

Että torstaita!
Melkein normipäivä väikkärilässä.