Inhottavia aikoja, väitöstutkija

Lukukauden viimeinen viikko. Opiskelijoita ei enää kiinnosta, ja itseänikin kiinnostaa lähinnä joulutortut. Yksi kamuleista väitteli tällä viikolla ja toinen tulee yli-ylihuomisiin valmistujaisiin pokkaamaan tittelinsä. Ja niin joukko aikuistuu.

Kotopuolessa ollaan aikataulussa väitösangstin kanssa. Stressi, riittämättömyydentunne, epäonnistumisen pelko, projektiviha, iso ahdistus ja luovuttaminen. Muun muassa niiden kanssa taisteltiin viikonloppu. Yritän kaivella viimeisen vuoden muistoja, ja löytää sieltä antibioottia A:n ahdistukseen. Muuten edessä on pitkä vuosi.

Yritän olla luja, mutta hellä. Ja vaikeeta on. Kun just oon saanut itseni kevään romahduksen jäljiltä kasaan ja nyt pitää toista kuunnella, kannustaa ja kaitsea. Ja koittaa muistaa, että itsekään en usko tai luota kehuihin, tsemppaamiseen. Niin, että vaikeeta on kun toinen keskittyy siihen, että kaikki on paskaa (ei ole) ja itse on surkea (ei ole), ja väittää, että tämä ei ole ohimenevää (on).

Ja kaikki tämä ihan puun takaa.
Ei tainnut A:kaan osata odottaa.
Sunnuntaina nahisteltiin ja itkettiin. Eilen istuttiin kaksi tuntia puhelin terapiaa. Sanelin, mitä sanoo ohjaajalleen. Kirjoitti ja lähetti.

Kyllä tää tästä.
Kunhan perjantaiset tohtorinnan kruunajaiset ei väännä veistä haavassa, vaan antaa uskoa tulevaan.
Jos minäkin, niin kyllä sinäkin... ja helposti.

Laillinen

Sain tänään päätöksen, että saan jäädä Saarelle ikuisesti jos tahdon. En ehkä tahdo. Mutta sentään voi hengittää ja yksi elämän epävarmuuksista on toistaiseksi tappuuteltu puhki, poikki, pinoon. Aion viettää tän päivän heitellen "legal alien" vitsejä ja huomenna palaan murjottamaan tilanteesta.

S totesi, että onnea kai sitten, mutta enpä ymmärrä miksi kukaan tänne tahtoisi jäädä.

Jos  jään, olen kuitenkin toiseen asteen kansalainen, on oltava valmis todistamaan lupa olla ja elää, hainpa sitten töitä tai asuntoa. En edes tiedä enää vaikuttaako terveydenhuoltoon. Enkä tiedä, mitä tapahtuu kun passi uusiutuu. Pitääkö hyppiä uusia aitoja. Olemislupa kun on sidottu passiin.

Mutta tänään olen laillinen muukalainen!

Brexit

Se olis sitten maassalupaoikeushakemus jätetty maahanmuuttoviranomaisille.

Arvostin haun ajoituksen ironiaa. Puhelin täällä viikolla seminaarissa kandien kanssa identiteetistä, kuinka se on sidottu aikaan, paikkaan ja oloon, että joko kuuluu tai sitten ei johonkin paikkaan. Katselin sitä hakemustani siinä seminaarien välissä ja mietin, että niin tämä lienee nyt sitten virallinen merkki, että ei en kuulu.

Mutta jos päätös on ok, niin saanpa sitten jäädä vaikka iäksi. Jos haluan.
Iski kyllä jonnekin sielun keskiöön tää hakemusrumba. Vaikka ei sitä kai rumbaksi voi sanoa, ottaen huomioon, että yliopistot, Exeter ja Sheffield, autto nopeesti tarvittavien paperien haalimisessa, ja täällä sai apua hakemuksen täytössä ja appin käytössä. Ja vaikka hakemussysteemissä oli joku feelu, niin silti sain kaiken hoidettua kolmessa päivässä.

Siltikin niin. Ensimmäistä kertaa sitten varsinaisen äänestyksen Brexit tuli iholle. Sen on henkilökohtasta nyt - taas. Espanjan tunnilla meidän opettaja, joka muuten on ihan mahtava, vitsaili Brexitistä puolet tunnista, ja lopulta napsahdin koko luokan edessä ja käskin (no pyysin) sitä lopettamaan, kun sattuu tollaset jutut. Siinähän sitten istuin, että mistäs tää nyt tuli.

Ensi viikon luennolla puhutaan etnisistä ryhmistä, epätasa-arvosta, syrjinnästä ja rasismista.
Taidanpa mainita jotain "oikean" ja "vääränlaisista" maahanmuuttajista.

Itse kun kuulun kuitenkin tohon etuoikeutettuun ensimmäiseen ryhmään.
Vaikka nyt korpeekin.

Tältä näyttää ulkona, ja vähän sisälläkin.

Työmaata

Alkuviikosta sähköposti huusi essee-paniikissa. Torstaina oli deadline ja elämä hiljeni. Maanantaina istuin toista tuntia viimeisen vuoden opiskelijoiden kanssa puhumassa päättötöistä. Saa nähdä, mitä tulee. Koitin muistella omaa kandin työtäni, mutta se oli ihan eri eläin kuin tämä sosiologinen meno. Enkä juuri muutenkaan mitään muista. 

Ensimmäisen vuoden opiskelija, joka haaveilee luennoitsijan pestistä tuli kyselemään ura-apua ja vinkkejä. Tuijotin sitä siinä, että ho(!) multa kysyt neuvoa? Multa? Miks ihmeessä? Mutta samalla olin kyllä aika otettu, että multa kyselee eikä vaikka niiltä kolmelta muulta luennoitsijalta, joiden kursseilla myös istuu.

Viikonloppu menee esseitä lukiessa ja lumesta haaveillessa. Melkein neljännes esseistä tarkastettu kahdessa päivässä, mutta jostain pitäis löytää aika ja motivaatio ensi viikon luennon suunnittelemiseen, ja tiistaina hukkuu muutama tunti Brexit-asioita hoidellessa. Pitää alkaa tätä asumislupaa ruveta järjestämään, ja ottaa etu siitä, että pääsee etukäteen anelemaan lupaa jäädä maahan, johon ei tiedä enää haluavansa jäädä.

Että jo on. Lautasella kamaa

Palkintolettuja ensimmäisen kahdenkymmenen esseen tarkastamisesta.

.

Jo iski luennoitsijain arki

Lukukautta on neljä viikkoa jäljellä. En malta odottaa, että se on ohi. Narskuttelin tällä viikolla etuhampaasta palan irti, luennot tuntuu maratoneilta, seminaarit ajan hukalta ja yöunet liian lyhyiltä.

Ensimmäisen vuoden opiskelijoiden esseiden deadline on ensi viikolla. Ja sitten on  kammottavia aikoja edessä. 152 esseetä. 5 luentoa. 15 seminaaria. 21 päivää. Multi-tasking pitää saattaa uudelle tasolle. Mutta ehkä tästä jonkun tosi-tv:n tahi Shakespeare-näytelmän sais aikaan.

Sähköposti täyttyy mitä kummallisimmista kysymyksistä ja huolista. Niin, ja pyynnöistä. Voitko lähettää tekstejä, joita voisin lukea tätä esseetä varten? Niin tai voitko lähettää luentodiat kahden viikon päästä olevalle luennolle, kun tahtoisin kirjottaa mun esseen sen viikon aiheesta. Niin tai sitten voisitko vaikka kertoa, mitä mun pitää tähän esseeseen oikeestaan kirjottaa? Haittaako jos kirjotan enemmän psykologiasta kun sosiologiasta?

Siinähän sitten tuijottelen viestejä. Ensinnä huvittaa naiviius. Ihan kun mulla olisi mitään valmiina kaks viikkoa etujassa. HA. Hyvä jos 12 tuntia etuajassa. Toiseksi ärsyttää röyhkeys. Ihan kun mä niitä dioja etukäteen muutenkaan jakaisin. Itse olet aiheesi valinnut, tee työs sen mukaan. Kolmanneksi ihmetyttää laiskuus. Kun luulin, että ovat täällä oppimassa oppimaan ja tekemään asioita itse. Itsellensä. Sillai itsenäisesti. Tällasia nää on, viime vuosituhannen rippeet ja tämän vuosituhannen ensimmäinen sato. Kyllä on instagram ja snapchat hallussa, mutta kirjaston nettikatalogi on suuri tuntemattomuus.

Maanantaina proggiksessa on kolmen tunnin lopputyö-miittinki kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa. Mulla on kontollani kahdeksan nuoren päättötöiden ohjaaminen, ja huijarisyndrooma sen kun pahenee. Vastahan mä pari kuukautta sitten istuin ohjattavan, ja nyt pitäisi sitten...ohjata ja neuvoa. Muita. Voihan, peijjooni. Eipä sillä. Ensimmäisen palauterundin aikana totesin, että ainakin palautteen antamiseen oon viimeisen viiden vuoden aikana saanut hyvän mallin.

Ihmeellisiä otuksia kyllä nämäkin. Niiden piti lähettää tiistaihin mennessä projektisuunitelmansa kommentteja varten. Kahdeksasta suunnitelmasta sähköpostiin kilahti viisi. Kyllä kummastuttaa, kun ei kiinnosta. Miljoonia maksetaan opinnoista, mutta sitten apua ei oteta vastaan silloin kun sitä tarjotaan, ja sitten kinutaan sieltä, mistä sitä ei ainakaan tule.

Kotitöistä

Hiljaiselellen humahti tämä viikonloppu. Ekaa kertaa, sitten en tiedä kuinka pitkään, oon viettänyt vähemmän aikaa juosten pitkin maita mantuja/töitä tehden ja enemmän aikaa yökkäreissä (toki olen torstain luentoa valmistellut...). Fiilistelen yhä syksyn ensimmäistä myrskyä, joka iski aallot raiteille ja junaliikenteen vaihteeksi kaaokseen.

Siivosin eilen koko kämpän. Pikkulavuaarista löytyi homeen seitsemän sävyä, ja takasta hylätty hämäkinverkkometropoli, mutta makkari kasvoi neliöllä kun siirtelin huonekaluja ja kasasin vihdoin Ikeasta tammikuussa ostamani jakkaran kakkosyöpöydäksi.

Illalla onnittelin itseäni. Olinpa hyvä vaimo tänään!

Ja sitten järkytyin.
Ja suutahdin.
Ihan noin itselleni.

Mitä sukupuolisidonnaista kieltä ja ajattelua!
Viimeiset kaksi viikkoa oon seminaareissa koittanut saada opiskelijoita ajattelemaan sukupuolijaon yli ja ohi - ja osoittamaan, miten sukupuolisidonnainen ajattelu, että on naisten duunit ja miesten duunit, naisten tämän ja miesten tuo, tyttöjen värit ja poikien värit, vaikuttaa ihan kaikkeen meidän elämässä. Sillä lailla negatiivisesti. Ja nyt sitten kompuroin skupuolinormatiivisiin ajattelumalleihin omissa aatoksissani.

Ei kotityöt ole naisten töitä vaan niiden töitä, joilla on koti.
Kyllä ei ole naisella helppoa, jos itse kaivaa itsensä stereotyypiakuoppaan. Kyllä ei ole helppo seistä yli sadan ihmisen edessä viikottain ja tietää, että tilastollisesti ovat sitä mieltä, että jos olisin mies olisin pätevämpi. Kyllä pysähdyin eilen miettimään, miksi ostin hameita viime viikolla. Ehkä siksi, että oikeasti halusin. Ehkä siksi, että yritän vieläkin ahtautua siihen kapeaan patriarkaaliseen naisen malliin, johon en ikinä mahtunu. Ja kun en mahtunut kokivat sukulaiset eri etäisyyksiltä ja sukupolvista oikeudekseen kysyä, että mikä mussa on vikana; olenko vain outo vai lesbo.

No kun en kumpikaan. Olen mä.
En mä istu tähän ahtaaseen sukupuoli-binääriin. Enkä aiokaan. Saati tahdo. Seurustelen miehen kanssa, mutta olen ollut ihastunut kaiken näköisiin, kokoisiin ja värisiin ihmisiin. Mielummin juoksen ja kiipeilen kun tanssin. Mielummin käytän housuja kun hameita. Mielummin pidän hiukseni lyhyenä kun annan kasvaa. Mielummin katson Tähtien sotaa kuin Sinkkuelämää. Mikään tästä listasta ei tee mua vähemmän naiseksi. Koen olevani nainen, vaan en se patriarkaatin määrittämä nainen, ja suren ja murisen, että mielenkiinnonkohteet, ammatit ja käyttäytymismallit jaetaan sukupuolen mukaan.
Kyllä ei ole oikein.

Edelleen järkyttää, kun veli, pieni ihminen, yli 10 vuotta sitten pelkäsi, että sitä ruvetaan kiusaamaan homoksi/siitä tulee homo jos aloittaa tanssiharratuksen. Miksi me eletään maailmassa, jossa erilaisuus on häpeä ja jotain, mitä pelätä?
Voimavara sen pitäisi olla.

Heräämisistä

Vaikeita rupeavat olemaan. Aamut on jo pimeitä. Juoksemaankaan ei uskalla aamuisin siinä pelossa, että putoaa polulta mereen - vaan vielä olis maratoniin jaksettava treenata. 19 päivää ja sitten mennään. Toissa viikolla juoksin 30 kilometriä töistä kotiin, eilen piti juosta 24 kilometriä, vaan jätin leikin kesken kahdeksassatoista kun ei ollut kivaa ja jäin sortseissa hytisemään ja junaa odottamaan (kuvan maisemiin).

Alkaa olla vähän huono tää motivaatio näihin omiin juttuihin. Tai ehkei niinkään motivaatio vaan jaksaminen. Luennot valmistuu hitaasti ja koko ajan tossa olalla koputtelee tarve saada rahotushakemusta vietyä eteenpäin. Tänään istuin puolitoista tuntia seminaarissa, jonka piti auttaa hakemuksen väkertämisessä. Vaan eipä päässeet itsestäänselvyyksiä pidemmälle.

Tänään alkaa espanjanopinnotkin, vaikka en muuta haluais kun mennä peiton alle ja piiloon maailmalta. Edes hetkeks. Huomenna on kolmas luento, ja pari viikkoa opiskelijoiden lukulomaan, mikä tarkoittaa seitsemää tyhjää tuntia kalenterissa. Joskos niistä jonkun sais käytettyä hakemukseen tai artikkelien luonnosteluun. Saapi nähdä.

Eilisessä seminaarissa puhuttiin tasa-arvosta ja naisten asemasta mm. yliopistossa. Yksi opiskelija sitten totesi, että haluaa luennoitsijaksi sekä neljän lapsen äidiksi, mutta että taitaa olla liian vanha tän tavotteen saavuttamiseen kun on jo 23. Mietin vaan, että ainakaan yhteiskunnan rakenteet ei tue, eikä kyllä yliopistojen työsopimuksetkaan. Ainakaan täällä. Tokkopa en ääneen sanonut. Antaa toisten haaveilla, ja mistäs sitä tietää.

Itse vaan en tiedä, miten pitää tasapainossa työ, harrastukset ja parisuhde.
Ainakaan niin, etteikö koko ajan potisi jonkun tähden huonoa omaa tuntoa.

Luennoitsijana

"Joko oot ostanut luennointivaatteita vai vieläkö näytät opiskelijalta?", S kysyi viime viikolla.
Kattelin siinä sitten mun ylipitkiä leviksiä ja flanellipaitaa, että mikäs näissä on vikana? Hö.

Luennot alko siis viime viikolla, seminaarit täällä viikolla ja tästä jouluun mennäänkin sitten tukkaputkella. 150 niitä istui siellä orrella viime torstaina kello 8:30 kurssin ensimmäisellä luennolla. Huomenna varmaan jo paljon vähemmän. Näin se tuppaa £9000 lukukausimaksut kulua nukkumiseen.

Vakavia ovat nuoret, ei paljon hymyilytä ja kaikki on tylsää. Vuosimallia 2000 suurin osa. 2000! Osa ihan pikkulapsia vielä. Mutta niinhän sitä oli itekin. Pisteli menemään muka maailman naisena, mutta ei edes tiennyt mitä muuta sieltä kaupasta pitää ostaa kuin se maito.

Yritän kovasti olla uskottava ja lähestyttävä, tiukka ja rento. Mutta eniten tuntuu vaan huijarilta. Olisin nyt ees valmistunut ensin. Jännittää, että sanon väärin ja tyhmyyksiä - ja koitan miettiä, ett mitä muistan omista luennoitsijoistani.

No en paljon mitään. Paitsi, että ne oli huomattavasti vanhempia kuin mä. Että yhden kielitaito loppui kesken luonnon ja toisesta ei vaan ymmärtänyt mitään, koska se oli skotlantilainen, ja oikein vahvalla aksentilla varustettuna. Kolmas, natiivi, ei päässyt millään sanan "reciprocal" yli vaan jäi kiinni reci... Sitä en kyllä muista, mitä kukaan näistä kolmesta naisesta (jee! naisia kaikkia!) opetti siinä hetkessä. Että ehkäpä nääkään ei musta mitään muuta muista kun toivottavasti tennarit, punaset posket ja Tardiksen siniset slaidit.

Heurekaisia

Maanantai ja tiistai meni Sheffieldissä. Saatiin sekin urakka ohi, seminaarit on paketissa nyt. Kaksi ja puoli vuotta noitakin kierretty, väkerretty sekä taikka jännitetty.

Esitelmöin (taas), kun pyydettiin.
Sain ihmeen kaupalla, ja ihmeen hyvin, tiivistettyä neljä ja puoli vuotta työtä kymmeneen minuuttia. Palaute oli hyvää, monelta taholta. Peukun sain sieltä, mistä aina pelkään kritiikkiä.

Oli kiva olla. Mietin, että ehkä sittenkin, hei, haluan tehdä tätä siksi, että oon tässä aika hyvä. Enkä siksi, etten osaa mitään muuta (vaikka totta sekin on). Tahdon väkertää abstraktien konseptien kanssa ja tuskastella ihan konkreettisten asioiden kanssa. Tahdon sen heurekaisen-hetken, joka on kuin salama kirkkaalta taivaalta. Haluun sen fiiliksen, kun näen teorian todessa ja sen helpotuksen kun sanat yhtäkkiä vaan osuu kohdalleen.

Noin muuten, olin ihan unohtanut kuinka iso ja mäkinen Sheffield on. Uusin silmin katselin sitä, kun juoksin kolme kilometriä liian pitkän lenkin.
Ihmettelin miksi inhosin. Vaikka kyllähän sen tietää. Ensimmäistä kertaa tuntui, että olin niin jotenkin kotona. Kaksi vuotta piti olla pois.
F kutsui kylään, pöndelle patikoimaan.
Katsotaan keväällä.
Haluaisin.

Kyllä on elämä kummaa.

Hetkiä

Paikoilleni tähän jään iltapäivään lämpimään.

Hetket tunneiksi muuttuu.

…

Tuhannen yötä kanssasi valvon

…

Tahdon nukahtaa.

Päälimmäisenä mielessä …

Ne pimeät aamut viime syystalvelta, kun asuin tilapäisesti Bristolissa. Herään, joka aamu kuudelta kirjoittamaan. Herätyskello nopeasti pois päältä, hiivin keittiöön pistämään vedenkeittimen päälle pikakahvia varten. Veden kiehuessa pikapissa. Takaisin keittiöön ja kahvin kanssa pimeään huoneeseen. Kahvi sängyn vieressä olevan patterin päälle odottamaan, että saan jalkalampun päälle. Koitan suunnatta lampun niin, että se antaa mulle valoa, mutta ei häiritse toista nukkuvaa. Läppäri nojaa patteriin, joka tietenkään ei ole päällä – kylmistä keleistä huolimatta. Pujahdan takaisin sänkyyn peiton alle ja samalla siirrän kahvikupin sängynreunalle, joka on just oikean levyinen. Läppäri syliin, YouTube auki ja sieltä esiin tekemäni soittolista täynnä suomalaista musiikkia. Kuulokkeet korville, musiikki päälle ja Word auki: päivän tavoite joku 3000 sanaa. Jos lopetan kirjoittamisen ja pysähdyn miettimään, käsi katoaa nukuvan syleilyyn. Koitan jatkaa ja kirjoittaa yhdellä kädellä, koska en raaski herättää, ja onhan tässä koko päivä aikaa.

Ne kamalat tammikuun päivät, kun kirjoitan ja edition 16 tuntia päivässä kahvin voimalla. Aamupalaa lukuunottamatta unohdan syödä, ennen iltaa. Illallakaan ei oikein maistu. Nukahdan joka ilta elokuvaan, koska hiljaisuus ja omat ajatukset ahdistaa. Väitös pitää antaa kuukauden päästä tarkistettavaksi, enkä saa viimeisestä kappaleesta otetta. Nukun muistikirjan kanssa, ja joinain öinä herään kirjoittamaan ideoita ylös. Influenssa iskee, eikä mene pois. Keuhkot tulehtuu, mutta väitös valmistuu. Silti kaikki ahdistaa. Jätän väitöksen tarkastettavaksi perjantaina 16.2. Juhlistetaan Ben&Jerry’s jäätelöpätikällä ja pienellä pullolla Proseccoa. Viimeiseen luonnokseen S kommentoi “erittäin onnellinen ohjaaja”. Ensimmäinen (epäsuora) kehu, neljän ja puolen vuoden aikana. Häämöttävä väitöstilaisuus hiipii mieleen heti lauantaina.

26.4. Aamupala ei maistu. Silmiä särkee, kun olen purrut hampaita yhteen koko yön. Pänttään harjoittelemiani vastauksia kysymyksiin, joita oletan kysyttävän. Mietin eilis-iltapäivän hermoromahdusta. Itkin hysteerisenä. Illalla S vei pubiin. Juotiin punaviiniä. Enimmäkseen tuijotin seinää ja kuuntelin sen jutustelua. Olin kiitollinen, että vei pois pänttäyksen ääreltä. Olin ahdistunut, kun vei pois pänttäyksen ääreltä. Aamulla olen rauhallinen siihen asti, kunnes päästään Exeteriin. Toimistolla S keittää kahvit ja pesee mukit. Ollaan etuajassa ja tuijotan kellosta sykettä. Koholla. Kädet hikoaa ja suuta kuivaa. S jutustelee jotain, tuijotan lähinnä seinää. Väitöstilaisuus alkaa kysymyksellä, jota en ymmärrä. Saataa ajatella; “voi saatana!”. Rentoudun. Nauran. Hyvin menee. Mutta tuntuu, että säälistä päästävät läpi. Halauksia joka suuntaan. Juhlistetaan Ben&Jerry’s jäätelöpätikällä ja isolla pullolla Proseccoa.

Väitöksen jälkeen viestejä kotopuoleen.
"Tohtorinna!"

Romahdus. Toukokuu menee usvassa. Tulevaisuuden ahdistus on kamala. Päätä särkee, huimaa, itkettää (koko ajan). Makaan lattialla tai puistossa ja luen kirjoja, kun en muuhunkaan pysty. Tuntuu hylätyltä, yksinäiseltä. Tuntuu kuin olisin epäonnistunut, olisin epäonnistuja (!!). Olen katkera, että romahdan nyt, enkä varsinaisen tutkinnon aikana. Ihan ensimmäisessä palaverissa syksyllä 2013, S sanoi, että sillä on aina nenäliinapaketti pöytälaatikossa, koska tohtorikoulutettavat tarvitsee niitä jossain kohtaa, aina. Miksen tarvinnut niitä silloin kun “piti”. Olen vihainen ja olen vihainen itselleni, että olen vihainen.

…

13.8.2013. Taisi olla tiistai. Seison Sheffieldin kampuksella. Soitan äidille ja kerron, että haastattelu meni ihan päin mäntyä, että tätä tohtorikoulutettavan paikkaa en ainakaan saa, mutta tulipahan kokemusta haastattelutilanteesta. Junassa takaisin Aberdeeniin pänttään erikoiskahvien erityispiirteitä, koska seuraavana päivänä töissä on koe, toisiksi viimeinen askel kunnon baristaksi. 

15.8.13 Ollaan pubissa. Katson sähköpostin. Siellä se on. Ne hullut tarjoaa mulle paikkaa. Menen ulos soittamaan äidille, kun tulen takaisin pöytään purskahdan itkuun. En onnesta. Eihän tän näin pitänyt mennä. Vastaan kuitenkin myöntävästi saman tien. Seuraavana päivänä BBC:stä soitetaan ja tarjotaan työhaastattelua.

Maisemaa ensimmäisesä Sheffieldin kämpästä.

Istun ensimmäisessä palaverissa flunssan jälkimainingeissa S:n toimistossa, ja mun vihreä tee on niin karvasta, että kalkiksi luulis. En kehtaa olla juomatta. Pelkään S:ää vähän. On vahva nainen. Olen huolissani, että kokemukset vanhan valmentajan kanssa toistuu. Aika, viimeistään ero, osoittaa kuinka väärässä olen.

Ollaan junassa matkalla Gdnaskista Toruniin konferenssiin. Meidän osastoon tulee puolalainen mies, joka innostuu siitä, että ollaan englantilaisia (!!), ja voi harjoitella meidän kanssa englantiaan. Puhuu aikansa, kysyy mm. ollaanko äiti ja tytär. Tuijotan, “No ei, pomo ja kätyri”. (Sama kysymys esitetään myös Skotlannissa kolme vuotta myöhemmin. Vastauskin on sama) Mies puhuu ikuisuuden. S ilmottaa ottavansa nokoset ja vetää aurinkolasit silmilleen. Tuijotan sitä, että et voi olla tosissas, siitä näkee, että ei se nuku, hymyilyttää vaan. Kaivan repusta kirjan, koska se on kansainvälinen ja hienotunteinen “ole nyt jo hiljaa”- singaali. Ei uppoa. Sen sijaan mies kysyy, mitä luen ja virheellisesti näytän (juoksu)kirjani kantta. No kyllä vasta mies innostuu. Harrastaa juoksua ja alkaa vuolaasti jakamaan omia juoksukokemuksiaan, harjoitustekniikoitaan ja tavotteitaan. Mun vastaukset tyrehtyy “mm”-muotoon ja tuijotan S:ää. Kehtasikin. Kotimatkalla yövyn Gdanskissa, jossa hostellin tiski sanoo, että näytä Carey Mulliganilta. Totean, että kommentti on epäreilu Carey Mulligania kohtaan, mutta kiitän kohteliaisuudesta. Jaan huoneen kolmen muun ihmisen kanssa, joista yksi on nuori mies, toki mua vanhempi. Selittää pitkät pätkät siitä kuinka (nuorten) naisten ei pitäisi matkustaa yksin. Päätän lähteä aamulla ovet paukkuen huoneesta osoittaakseni, mitä itsenäiset (nuoret) naiset on asiasta mieltä. Mutta tietenkään en lähde, koska mut on kasvatettu hyvin.

Torun.

Ollaan vikaa yötä Ukrainassa. Vietettiin kaksi päivää ja yksi yö Tsernobylissä. Käytiin Pripyatin hyläytssä kaupungissa, joka näyttää siltä, että vois olla mikä tahansa 1970-luvulla rakennettu suomalaislähiö. Selässä  vipattaa kylmät väreet. Kiovassa heitän kengät roskikseen, koska olen huolissani, että ne on radioaktiiviset. Näen radioaktiivisia painajaisia seuraavat kaksi viikkoa. Asiaa ei helpota, että luen Svetlana Alexievichin kirjaa Tsernobylistä. Olen kissavahtina toveri A:n ollessa Italiassa, ja pelkään hukanneeni talon toisen kissan.

Se surullisen kuuluisa.

Istutaan Barcelonassa toveri C:n kanssa Estación de Francian (metro/juna-asema) portailla ja yritetään neuvoa toveri P:lle puhelimen välityksellä minne pitää tulla. Ollaan käyty reitti aiemmin läpi, mutta nyt P on onnistunut eksymään suoralla tiellä. Naurattaa syyskuun illassa. Mietin, että olen ehkä onnellinen ja alan tuntea haikeutta Sheffieldistä lähdön johdosta, vaikka en koskaan oikein kotiutunutkaan. S sai professuurin Exeteristä ja pyysi mukaan. Olen otettu ja innoissani. Mutta toisaalta eron jälkeen, olen lähentynyt Sheffieldin poikien (siis P&C:n) kanssa, ja C:n koen kauan kadotettuna isoveljenä. Lokakuussa mun läksiäisissä kun halataan, C:tä itkettää ja itse itken koko matkan kotiin.

Barcelonan aamua.

Muutan Exeteriin. Aleksis Kiven-päivänä. Lentokenttä haisee lannalle ja taksikuski ihmettelee, miten voin olla sinkku. Pyörittelen silmiä. Asunto on aika karsea, mutta yliopisto ja uudet kolleegat kivoja. Päätän, että aion viihtyä täällä. Silti olen iloinen kun nään S:n Exeterissä ensi kertaa, jotain tuttua ja turvallista.

Riemuretkellä Paigntonin läheisyydessä uusien
kamulien kanssa.

Olen Bostonissa sporttibaarissa syömässä kanadalaisten, jenkkien ja ranskalaisten kanssa. Päivällä esiteltiin toisillemme tutkimustamme. Ensimmäistä kertaa pääsin puhumaan työstä, jonka olin jo tehnyt. Ensimmäistä kertaa puhuin pidempään kuin sallittu aikaa. Illalla baarissa tuntuu, että olin päivän suksee. Ehkä siksi, että kukaan ei tuntenut mua etukäteen, eikä siksi odottanut mitään. Tunnen, että tätä akatemia on parhaillaan. Mielenkiintoisia, mukavia ihmisiä. Kaksi kuukautta tästä annan saman esitelmän pidennettynä meidän seminaarisarjassa, jossa se otetaan vielä paremmin vastaan. S kertoo, että eras teollisuuden edustaja totesi sille, että sen täytyy olla ylpeä siitä miten oon kehittynyt neljässä vuodessa. S pyöräyttää silmiään, että olipa holhoava kommentti, muttei ikinä kerro oliko ylpeä. Ja nyt ollaankin takaisin tän postauksen alussa.

Aamukampa hyllyyn

Ohi on, toverit. 

Eilen korjaukset sisään. 

Tänään tulos.

Olo verrattaen euforinen. Nyt ei hetkeen ole mitään perässä hiipivää huolta siitä, että jotain voi vielä mennä mönkään. Nyt olen kouluni käynyt ja ehkä näin kolmikymppisenä on ihan hyvä alkaa otella ensiaskeleita ihan noin aikuisten maailmassa. Niin kuin vaikka tekemään töitä pöydän ääressä, maksamaan veroja taikka kyynisöittämään seuraavaa sukupolvea.

Eilen istuin valmistelin lattialla esitelmää ensi viikon seminaariin ja totesin siinä S:lle, että, kaikesta huolimatta, kuusi ja puoli tuntia siihen meni, että aloin potemaan nostalgiaa väikkärinopintoja kohden. Neljä vuotta, 11 kuukautta ja 6 päivää siihen meni, että tuli maisterista tohtorin. Ja niinköhän siinä käy, että perästä katseltuna tämä oli sitä ihmisen parasta aikaa. Niin elämä on.

Syksy saa

Kesä jää ja uudet haasteet alkaa. 

Elokuu meni kasvihuonepäästöjä kasvatellessa. Hiilijalan jälki on niin suuri, että sillä pyörittäisi Hanasaaren voimalaitosta varmaan vuoden. Tuli nähtyä Skotlantia niin lännestä (EM-uinnit ja –pyöräilyt), että idästä (häät!), Berliiniä, Suomea kolmesta suunnasta ja vähän Tallinnaakin. Vastapainoksi söin marjoja puskasta ja sieniä metsästä, uin meressä, soudin ja pelasin mölkkyä, mutta sitten ostin kameran ja jouduin lopullisesti miinukselle.

Nyt jatkuu arki tohinalla, vaikka en siitä maailmaa tuhotessa kokonansa irti päässytkään. Eilisestä asti olen virallisesti ollut luennoitsija nykyisessä entisessä opinahjossani. Opetan kaksi kurssia lähinnä kuolleiden valkoisten länsimaisten miesten teorioita ja teoriointia. Tai no, kai niistä osa on vielä elossa. 

Pestin toiseen puoleen kuuluu opiskelijoiden tasa-arvoasioiden edistäminen laitoksella. En tiedä, mitä se sinänsä pitää sisällänsä, mutta pianhan sen näkee. Henkilökunnan kokoukseen kahden ja puolen viikon päästä en mieli. Kaikki kaverit vielä pakertaa siellä PhD-toimistossa. Tässä sitä sitten ollaan, loikkarina. 

Kyllä en olis uskonut yliopistossa opettavani. Ikinä.

Paitsi, ehkä paitsiosääntöä pikaruokalassa.

Ylöspäin ja eteenpäin!

Toukokuu on ollut yhtä tunteiden sekamelskaa. Alkupuolisko meni aika alamaissa. Suututti, suretti, huoletti, otin jatkuvasti yhteen Paronin kanssa, itkin, mumisin ja ties mitä. Päätä särki jatkuvasta, uni oli levotonta, selkä oli kipeä, niska jumissa. Makasin kaksi viikkoa auringossa tai lattialla (säästä riippuen) ja luin hupikirjoja. Luin niin kun en olisi koskaan ennen kirjoja nähnytkään.

Euroviisujen jälkeen palasin hissuksiin töiden pariin - nyt on lähes tulkoon kaikki tarvittavat korjaukset väitökseen tehty. Kohta voin julistaa sen prosessin ja tutkinnon osaksi historiaa. Korjausten edistyessä fiiliksetkin on pikkuhiljaa alkaneet parantumaan. Osaan jo nukkua ja vaikka niska ja selkä on ihan jumissa, suurimmat päänsäryt on poissa. Mielikin alkaa olemaan useammin keski- kuin alamailla. Tunnelin päässä on valoa, ja suunnitelmat seuraavalla akateemiselle vuodelle on alkaneet yllättävästi selkiytymään, ja ihan odottamattomalla tavalla. Mutta siitä enemmän kun homma on varma.

Viime viikon lopulla oltiin toverin S:n ja toveri S:n toveri J:n kanssa Belfastissa Pohjois-Irlannissa juhlistamassa S:n ja meikäläisen tohtoriuuksia. Käveltiin jalat rakoille kun kierreltiin C.S. Lewisin, George Bestin ja Titanicin kotikontuja. S:n kanssa, ennen kun J saapui, käytiin nörtittämässä Game of Thrones-konsertissa ja tsekkaamassa studio, jossa sarjaa kuvataan. Ei kyllä nähty mitään. Lauantaina turisteiltiin kunnolla ja hypättiin bussikierrokselle kohti pohjoisinta Pohjois-Irlantia. Ei ihan näyttänyt Britannialta siellä päin.

Ensi viikolla lähdetään Paronin kanssa 10 päiväksi pohjois-Italiaan. Lähden palkintovaimoksi mukaan työreissulle, Paronin konferenssioidessa kaksi päivää (mukaan lukien herran 30-v syntymäpäivä). Suunnitelmissa olisi kenties käydä myös Sveitsin puolella, mutta voi olla, että tän kevään jälkeen maataan vaan järven rannalla limoncellojen ja jätskien kera.

Ohimenevää

Väitöksestä on viikko ja alkuhuuma ohi. Kuvitteellisia selkääntaputuksia tipahtelee vielä välillä somessa ja kännykkään, että ‘onnea hei!’ ‘Kiitti, hei!’, vastaan, mutta ajatukset on jo jossain muualla.

Tuntuu, että olen yksin.

Yliopistolle olen vain numero muiden joukossa. Tilastollisesti hyvä numero, koska valmistun etuajassa. Ovat kuitenkin kieltäytyneet tukemasta rahoitushakemusta ennen kuin edellisen hakemuksen tulos on varma. Supervisor S, ei ole enää supervisor. Sillä on tuhat rautaa tulessa ja aina kiire. A:lla on väikkärinteko kesken – niin kun kaikilla ihmisillä ketä tunnen.

En kuulu mihinkään.

En minnekään.

Istun. Yksin. Yritän vääntää hakemusta, koska ilman sitä ei tule työtä. Mutten jaksaisi. Ulkona on kaunis sää. Haluan levätä, lukea hupikirjoja ja juosta. Mutten voi. Pitää miettiä tulevaisuutta ja tutkimusmetodeja, haalia yhteistyökumppaneita ja kahlata läpi akateemista kirjallisuutta.

Niin. Enkä voi mennä ulos, vaikka tahtoisinkin.

Olen maailmassa, joka ei ole minun.

Maailmassa, jossa minulla ei ole avaimia – eikä siis vapautta tehdä, mitä tahdon.

Fyysisesti olen yksin. Hämärässä kuplassa. Hämärässä huoneessa. Ympärillä aurinko, valo ja lämpö. Niin lähellä, mutta niin saavuttamattomissa.

Henkisesti olen yksin. Yksinäisessä kuplassa kaiken sen ilon ja ylpeyden keskellä, mitä väitöksen loppuun saattaminen on saanut aikaan.

Tilanteen vertauskuvallisuus hymyilyttää.

Määränpäässä

Tohtori, 26.4.2018, noin klo 11:50.

Matka alkoi 26.9.2013, kellonaikaa en kyllä muista.

Paljon on väliin mahtunut. Noin akateemisesti ja ihan oikean elämän kannalta. Oon asunut viidellä eri paikkakunnalla, istunut kahdessa eri yliopistossa, käynyt kaukomailla ja juonut litrakaupalla kahvia. Niin ja kirjoittanut 263 sivuisen pläjäyksen, johon supistin neljä ja puolivuotta työtä.

Ehkä jossain vaiheessa summaan asiat paremmin, perinpohjaisemmin tai analyyttisemmin.
Mutta nyt tämä riittää.

Saavuin määränpäähän.
Mutta uusi matka on jo suunnitteilla.

Mitään kunnon kuvaa eiliseltä ei ole.

Mutta tämä kuva viime vuoden heinäkuulta riitänee

kuvastaamaan, että oli ehkä ihan hyvä matka kuitenkin.

Tämä väikkäri.

30

Niin vaihtui vuosikymmen. Yhtään en ole fiksumpi tai filmaattisempi kuin maaliskuussakaan tai viime vuonna tai vuonna 2003. Höh. Heräsin kyllä sellanen tuuba otsassa syntymäpäivänä, ettei mitään rajaa. En ihan ajatellut - jos jotain joskus ajattelin - että heräisin suurena syntymäpäivänä äidin lattialta työttömänä pennejä laskeskellen. Tosin en kyllä myöskään ajatellut, että heräisin siltä samaiselta lattialta meksikolaisen miehen vierestä väitöstilaisuutta vailla valmiina tohtorina.

Kuvittelin kyllä olevani hoikempi ja omaavani paremman näön, mutta kaikkea ei voi saada. Vartalon muoto ja näkö annettiin uhrilahjoina väitöskirjalle. Kropalle meinaan ja voin jotain tehdä (lähinnä sillä mielellä, että syksyn maratonilla mahdun olemassa oleviin juoksuvermeisiin), näkö on mennyttä kalua.

Mietin, että jotain syvällistä ja syväluotaavaa pitäis varmaan näin uuden kymmenen kynnyksellä sanoa, mutta muuhun en pysty kuin toteamaan, että onneksi en ole 20. Vaikkapa ei siinäkään iässä sinänsä mitään pahaa ole. Silloin alkoi tämä opintoseikkailu, joka toivottavasti pian saa päätöksensä. Että syksyllä sitten juhlitaan vuosikymmentä (jösses!) Britanniassa.

Kaaos kävi

Väikkäri on vihdoin lähtenyt tarkastajille. Väitöspäivämäärää odotellessa.

Yliopistolla lakkoillaan edelleen (niin kuin pitääkin). Projekti kärsii, mutta solidaarisuus!

Lumet ja tulvat tuli ja meni.
Toivottavasti ainakin pariks seuraavaks vuodeks.
Meidän lähikauppa oli kiinni ja tiet oli tukossa lumesta ja hylätyistä autoista. Junatkaan ei kulkeneet kun meri tulvi naapurikylässä raiteille (eläköön 2000-luku!).

Mutta mäpä istuin Bristolissa. Mökötettiin vuoropäivinä stressiä, tehtiin ex tempore banaanikakku, seistiin lumessa ja käytiin neljä kertaa kirjakaupassa, kahdesti leffassa ja valokuvanäyttelyssä, jonka ennalta-arvattavuutta valitettiin. Niin ja tein minilumiukon. Sellaisen nilkkaluunkorkuisen.

Niin ja kaupasta loppui ruoka, koska lumi. 

Syötiin myös ehkä kaks pussia nachoja. 

Talvi

Talvi rikkoi sään.

Teignmouthissa ollaan vielä selvitty vähällä - pikkupakkasta. kolme hippua lunta ja yltyvä tuuli. Tänään kotimatkalla aallot pyyhkäs junan yli kahdesti. Muualla on kärvistelty enemmän ja täälläkin sään pitäisi huonontua tasaiseen tahtiin. Tuuli vinkuu nurkissa sen verran kovaa, että melkein voi kuvitella asuvansa majakkasaarella.

Huomenna saa aamusta jännätä pääseekö töihin, ja illalla olisi tarkoitus jatkaa matkaa eteenpäin Bristoliin.

Ilman säätäkin täällä kuohuu. Luennoitsijat on lakossa toista viikkoa eläkkeiden tähden. Yliopisto on huolissaan perutuista luennoista ja siitä, miten ne vaikuttaa ihmisten opintoihin (lue: yliopisto pelkää, ettää £9,2000 vuodessa maksavat opiskelijat alottaa älämölön ja vaatii korvauksia). Viime viikolla katselin kahta vajavaista seminaariryhmää, jotka eivät olleet edes viittineet lukea läksyjään ja mietin, että niinköhän niitä surettaa nää lakot...

Lakko tai ei (opiskelijajäsenyys umpeni syyskuussa) itselläin riittää hommaa vaikka muille jakaa. Normiopetuksen lisäksi juoksen kerran viikossa opettajakoulutuksessa, virittelen edelleen rahoitushakemuksia, kirjoitan artikkelia ja koitan sumplia mahdollista harjoittelupaikkaa mininsteriössä (tämä kyllä niin suuri ehkä, ettei oikein ole edes mainitsemisen arvoinen keikka vielä) ja aloitin eilen kahden kuukauden osa-aika duunin. Ei se ole kuin pari päivää viikossa, mutta lisää CV:n ja tilin täytettä, mikä kyllä kelpaa!

Odottelen tässä jo elokuun ensimmäistä viikkoa, joka näillä näkymin on ensimmäinen ja ainut loma ennen joulukuuta.  Ja luulin, että tässä kohtaa piti olla aika vetää happea...
Phytyi!

Finaali

Snadi antikliimaksi. Kelasin, että pitäis jotain fiilistellä, mutta ei oikein irtoa.

Neljä vuotta duunia, olympiaadi, ilman sen suurempia fanfaareja.
No, Paronin kanssa heitettiin ujot yläfemmat.
Ehkä pistesijaks.

Nyt takas sorvin ääreen ja illalla juhlajädet naamaan.
Väitellään sitten joskus myöhäiskeväällä.

Viikko

Rupee aamukampa käymään harvaks. Elän jossain äärimmäisen stressin ja täydellisen välinpitämättömyyden välillä. Olen koko päivän lukenut omaa tekstiäni. Luulen, että saatan hyvinniin  saattaa väitöksen tarkastajat tylsyyden kautta koomaan.

Yritän riipiä positiivisuutta siitä, että supervisor S antoi (yllättävän) palautetta luonnoksesta. Luotan sen sanaan täysin. Mutta. Samaan aikaan pirulainen kuiskii korvaan, että S:llä on mun psyyke vaan sen verran hyvin hallussa, että osaa vaan vedellä oikeista naruista itseluottamuksen snadiks kohottamiseks. Että sen sijaan, että koittaa olla kannustava sen sijaan, että olis rehellinen.

Lukemisen ja editoinnin lisäksi päivän suurimmat saavutukset: 5 palaa ruisleipää, kaksi koneellista pyykkiä (kone toimii vihdoin!) ja 'viikko väikkäriä' playlistin synnytys YouTubeen.

Motivaatioksi pyöräilevä siivekäs Hollannista.

Maanantai

On etäpäivä. Etäpäivä on editointipäivä. 245 sivua and counting.

Loppu lähestyy

Päiviä jäljellä kolmetoista. Viikon päästä pitää pää piirteissään olla valmista, että viimeisellä viikolla ei tarvita muuta kuin pientä pintaremonttia. Noin maksimissaan. Ja sitten pitäisi vääntää siinä sivussa taas toinen rahoitushakemus, jonka deadline on kaksi päivää väikkärin jättöpäivän jälkeen. Oh, joy.

Niin ja sukupolvieroja. Eilisessä seminaarissa yksi opiskelija valitti, ettei voinut lukea seminaarilukemisiaan, koska "se on niinku siis sellai, niinku aika vaikeeta, tiiäks. Kun niinku ne kaikki tekstit on niinku kirjoissa, ja niinku niit kirjoi ei niinku oo kirjastossa tarpeeks".

Sillon kun minä olin kandi kaikki kirjat ostettiin mukisematta. Ja ysäreille tiedoksi, että kirjat löytyy myös netistä. Kyllä oli taas tuuba otsassa. Ha!

Tammikuu oli tuskaa vaan

Kaks deadlinea. Väikkärin täysluonnos. Rahoitushakemus ja hylkäys. Influenssa. Artikkelin hylkäys. Viimeinen palkka. Tulehtuneet keuhkot. Sata tuntia sänkyä ja viis tuhatta tuntia telkkaria. Itsesääliä ja antibioottikuuri. Kauhistunut sairaanhoitaja, järkyttynyt lääkäri ja viiden kilometrin lenkki. Tammikuu summattuna. Ei tässä järjestyksessä.

Vuosi on nyt virallisesti tätä myöden alkanut kolmen viikon vuodelevolla. Jäi välistä presidentin vaalit, hupiretki Lontooseen, A:n toverin häät ja ensimmäinen työviikko. Hupsan. Samassa murheessa romukoppaan lensi myös Brightonin huhtikuinen maraton ja haaveet eeppisestä lomasta väitöstilaisuuden jälkeen.

Sentään voitin Menolippu-lautapelissä kolme kertaa ja söin kahdesti haggista.
Herkkulakkokin piti kaikesta kurjuudesta huolimatta.
Kylkeäkin voin jo melkein kääntää lähes kivuitta.
Niin ja posti toi Lancasterin suunnalta kuva ensiapupakkauksen viimeiseen rutistukseen. Sisälsi muuten kaikkea tarpeellista niin kun kaulaliinaan, pikkuherkkuja, pelikortit ja suffragetti-aiheisia rintamerkkejä. Että jos ei näillä lähde niin ei ehkä sitten millään.

Että se olis sitten helmikuu kohta. Eteenpäin sano mummo lumessa, vettä myllyyn ja lähitulevaisuus hanskaan! Väikkärin jättöön 18 päivää. Sen jälkeen kolme hakemusta kuukauteen ja 62 ekan vuoden esseetä arvioitavaks, että eipä tässä aika pitkäksi käy. Ja pitäishän sitä siinä maaliskuun puolessa välissä napata Rovaniemen junakin.

TJ40

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Se kertoo 73 186 sanaa. Se kertoo neljän vuoden työstä. Se kertoo turhautumisesta. Takertumisesta sanavalintoihin. Ihastumisesta sanaleikkeihin. Huonoista yöunista. Huonosta ruokailusta. Hyvästä ruokailusta. Hyvistä yöunista. Noloista kokouksista supervisor S:n kanssa. Muumimukeista ja kahvikupeista. Huonosta omastatunnosta. Tuhansista matkustetuista kilometreistä. Kymmenistä kadonneista kynistä. Se kertoo siitä kuinka vaikea on päästä eroon täydellisyyden tavoittelusta. Se kertoo välinpitämättömyydestä ja maapähkinävoileivistä. Se kertoo vaikeuksista ja etuoikeuksista. Eniten se kuitenkin kertoo olevansa vasta luonnos.


Pahin on vielä edessä.

Oman tekstin lukeminen.
On kuin oman äänen kuuleminen nauhoitettuna.
Paitsi kamalampaa.

TJ 40.