Ohimenevää

Väitöksestä on viikko ja alkuhuuma ohi. Kuvitteellisia selkääntaputuksia tipahtelee vielä välillä somessa ja kännykkään, että ‘onnea hei!’ ‘Kiitti, hei!’, vastaan, mutta ajatukset on jo jossain muualla.

Tuntuu, että olen yksin.

Yliopistolle olen vain numero muiden joukossa. Tilastollisesti hyvä numero, koska valmistun etuajassa. Ovat kuitenkin kieltäytyneet tukemasta rahoitushakemusta ennen kuin edellisen hakemuksen tulos on varma. Supervisor S, ei ole enää supervisor. Sillä on tuhat rautaa tulessa ja aina kiire. A:lla on väikkärinteko kesken – niin kun kaikilla ihmisillä ketä tunnen.

En kuulu mihinkään.

En minnekään.

Istun. Yksin. Yritän vääntää hakemusta, koska ilman sitä ei tule työtä. Mutten jaksaisi. Ulkona on kaunis sää. Haluan levätä, lukea hupikirjoja ja juosta. Mutten voi. Pitää miettiä tulevaisuutta ja tutkimusmetodeja, haalia yhteistyökumppaneita ja kahlata läpi akateemista kirjallisuutta.

Niin. Enkä voi mennä ulos, vaikka tahtoisinkin.

Olen maailmassa, joka ei ole minun.

Maailmassa, jossa minulla ei ole avaimia – eikä siis vapautta tehdä, mitä tahdon.

Fyysisesti olen yksin. Hämärässä kuplassa. Hämärässä huoneessa. Ympärillä aurinko, valo ja lämpö. Niin lähellä, mutta niin saavuttamattomissa.

Henkisesti olen yksin. Yksinäisessä kuplassa kaiken sen ilon ja ylpeyden keskellä, mitä väitöksen loppuun saattaminen on saanut aikaan.

Tilanteen vertauskuvallisuus hymyilyttää.