No #MuslimBan

Eilen Exeterissä oli suurin mielenosoitus kahteen vuosikymmeneen.

Hohoo, risukasaankin!

Joskus on ihan pirullisen mahtavaa olla väikkärinväkertäjä.
Esimerkiksi sillon kun:

1) saat vihdoin oman työpisteen
2) saat ohjaajaltasi peukun hyvästä luonnoksesta (miinuksena uusi deadline kolmen viikon päässä)
3) saat ulkomaan matkan projektin laskuun (Etelä-Korea, here we come!)
4) saat ohjaajaltasi pizzaa ja viiniä (toista viikkoa putkeen!)
5) saat ohjaajaltasi peukun lähteä Atlantin toiselle puolelle konferenssiin (Boston, may be. Let's!)
6) saat kutsun kahden viikon kirjoituslomalle Skotlannin ylämaille (toukokuu!)
7) saat puoli toimistoa innostumaan keikasta, vaikka et tiedä artistista mitään (ups..!)
8) vietät vartin puhuen Harry Potterista ja toisen puhuen muumeista (etkä tunne haaskaavasi aikaa)

Välillä näitäkin viikkoja! :)

"Pikku otukset saavat päähänsä paljon kaikenlaista"

Sanoi Piisamirotta.

Noin maailman poliittisesti tarkasteltuna tää viikko on ollu aikamoista skeidaa. Ensin Mayn "globaali Britannia"-puhe tuhahdutti ja perjantaista ei varmaan tarvitse mainita sanaakaan. Tai no sen verran, että piti nauttia lasi punkkua. Yleisen hyvä nimissä.

Lauantaina heräsin positiivisesti yllättyneenä siitä, että maailma ei loppunutkaan! Harmitti, etteivät kukkaron nyörit antaneet myöden Lontoon marssiin osallistumiseen. Päivä meni toimistossa istumiseen. Eivät vieläkään luonnokset kirjoita itse itseään. Kumma juttu. Kahdeksan ja puoli vuotta oon sitä ihmettä odottanut. Koko viikko on mennyt hakatessa sanaa tiedostoon 90-luvun pop-musiikin tahtiin, hyvää kirjoitusfiilistä hakien ja varoiksi noloissaan siitä, että kuulokkeet päästä remurytmit läpi myös muiden kuultavaksi.

Keskiviikkona supervisor S tarjosi kahden viikon kirjoituspakoa Skotlannin ylämaille toukokuulle. Yritän ottaa selvää oliko tosissaan vaiko ei. Jotta, että kyllähän tuo kelpaisi! Skotlanti kelpaa aina. Niille nurkille joka tapauksessa matka samoihin aikoihin. Olis taas maraton aika! Edinburgh, ahoy! Jos tällä kertaa vaikka pääsis lähtöviivalle asti. Maaliviivalle sitten vaikka sisulla kalkkia syöden.

Treenit alkoi tällä viikolla ja tänään heitin ensimmäisen kaksinumeroisen lenkin sitten lokakuun. Kyllä vatsan pohjassa kipristeli hyvä mieli. Mielummin sitä juoksee kun pyykkiä pesee. Että iloa tähänkin harmauteen!

PhD elo

Ollaan alettu toveri E:n kanssa vertailemaan kokemuksiamme ja muistiinpanoja introvertteinä ja luomisen tuskassa kärvistelevinä perfektionisteinä elämisestä.

"Ootsä ikinä kokeillu kirjottaa luonnosta comic sansilla? Jos on tarpeeks tyhmä fontti, joskus se auttaa siihen ettei ota kirjottamista liian vakavasti ja sit vaan kirjottaa. Mut yleensä ei kyllä. Joskus vaihdan fontin väriä."

"En oo. Mut mulla oli viime vuoden lopulla vaihe, että käytin vaan american typewriteria, koska siitä tuli sellanen Fitzgerald tai Kerouac-fiilis. Sellanen vanhan koulukunnan, röökin ja viskin huurunen luovuus. Toimii! No, toimi."

Deadline riipuu itsetuhoisella varmuudella ensi tiistain klo 17 hujakoilla. Oon semisti ei-epä-itsevarma, ett kyllä tästä jotain tulee. Tänään muistin syövereistä kierähti muuan lainaus aivolohkon tietoiseen osiion ja sain pienen heureka-hetken. Ja rupesin innolla nakuttamaan tekstiä tiedostoon. Ei tarvittu mitään american typewriteria siinä niin, ihan meni hyvin ilman apujakin.

Mutta piru kun en muistanut, mistä hemmetistä ja millon olin sen, nyt kultaakin kalliimman, tekstin pätkän lukenut. Puol päivää meni koluten internettiä silmät rakkuloilla ja sormet levottomina. Neulaa heinäsuovasta! Eikä omalta koneeltakaan löytynyt mitään.

Luovutin ja lähdin spinningiin. Hikoilin kuin pieni sika samaan aikaan kun tiukkasortsinen kaljuuntuva espanjalainen ohjaaja huokaili musiikin mukana sexy. Kyllä tuli kiire kotiin syömään ja sitä lainausta etsimään.

Ja löytyi! Kovalevy kolmoselta. Nyt on rivakoitu sanatkin tiedostoon. Ei se mitään Foucaultia tai Latouria ole. Ennemmin sellanen Aladdin. Hiomaton timattin jne, jne. Eikä edes mikään päähuomio, mutta sellanen sydäntälämmittävä yksityiskohta.

#WinningAtThePhD

Lopun alun tunnelmaa

Vuosi ja seitsemän päivää väikkäriä jäljellä.

Kyllä ei haluaisi laskea ja miettiä, mutta kun laskee ja miettii vaan. Sellasta atomistista lopun alun tunnelmaa. Vähän sellasta kutinaa, ettei tästä helvetti soikoon tule yhtään mitään ja sellasta itse-ininää, että mitäs olet neiti tehnyt viimeiset kolme vuotta. Mitä?! Mitä niin? Juu, et kyllä ole tarpeeksi tehnyt niin. Että kyllä varmasti harmittaa. Sietäis! Siellä vaan reissataan ja jätetään työt retuperälle. Ja sitten ei edes reissata kunnolla ja tosimielellä vaan jätetään sekin puuha puolitiehen kuin paraskin amatööri.

Sitten sieltä kuuluisalta toisaalta katsottuna tässä nyt kuitenkin on 372 päivää jäljellä. 372. Ja se kuulostaa huomattavasti enemmältä kuin vuosi ja viikko. Ensinnäkin se vie huomattavasti enemmän tilaa

kolmesataakuusikymmentä viisi päivää

vuosi ja viikko.

Ihan eri juttu, jotenka siinä pitäisi hyvin ehtiä yhtä sun toista. Tokkopa myönnettävä on, että osa noista päivistä on jo etukäteen menetettyä. Näin akateemisen sananparsinnain merkityksessä.

 372

-    2 (Sheffield)

-    8 (Ylläs)

-    2 (Brighton)

-    7 (valtiovierailu ja Ediburgh)

-    5 (Itävalta)

-    5 (Hollanti)

-    4 (alivaltiosihteeri Lontoossa)

-    2 (itsenäisyyspäivä ja jouluaatto)

____

292

Jotta että aivorattaat rasvaukseen ja pensseli suhisemaan. Kolme viikkoa menee jo kaiken maailman hurvituksiin ja kevytmieliseen olemiseen ja noin viikko työmatkailuun. Pitäisi tosta vielä varmaan tervejärkisyyden nimeen viikonloputkin  miinustella, mutta ei väitösmaailmassa niin tehdä. 

Jotta sitä myöden todellisuuden muutosta odotellessa lieneis parasta pistää tikkua ristiin ja mustetta paperille,  tuolla kun kuun lopulla kummitteleepi taasen jonkin sortin deadline-vätys. Sellasen 10 000 sanan mittainen lurjus. Onhan noita nähty ennenkin. Kyllä juu, mutta pienemmillä panoksilla.

On vuosi 2017 ja kaikki on suurta ja pelottavaa jännitäävää. Panokset, valtionvelka ja joulun jäljiltä vartalon ympärysmitta.

2016

2016.

Oon koittanut sitä mielessäni summailla tässä viimeset pari viikkoa. Jotenkin koko vuosi karkaa määrittelyä. Super hankalaa. Joten ehkä parempi antaa olla. Joskus tulevaisuudessa, ensi tiistaina tai kymmenen vuoden päästä osaan sanoa jotain syvää ja tyhjentävää vuodesta 2016. Tai sitten en. Mutta ehkä pystyn nauramaan sille. Sillä tavalla sydänjuuria myöten, että elettiinpä sitä ennenkin!

Ei, että 2016 olisi ollut huono. Todella vaikea vaan. Menetin sen tulevaisuuden, jonka halusin. Joka paikkaan koski ja melkein menetin kavereitakin. Tulin huijatuksi, törkeästi kohdelluksi ja rahatkin yritettiin varastaa. Opin ihmisistä, itsestäni. Muutin, koin, menin, juoksin, nauroin, itkin. Pirstaloiduin täysin, kasailin itseäni hissuksiin vaihtelevalla menestyksellä (work in progress) ja löysin täydellisen piparireseptin. Täydellisen piparireseptin.