Lopun alun tunnelmaa

Vuosi ja seitsemän päivää väikkäriä jäljellä.

Kyllä ei haluaisi laskea ja miettiä, mutta kun laskee ja miettii vaan. Sellasta atomistista lopun alun tunnelmaa. Vähän sellasta kutinaa, ettei tästä helvetti soikoon tule yhtään mitään ja sellasta itse-ininää, että mitäs olet neiti tehnyt viimeiset kolme vuotta. Mitä?! Mitä niin? Juu, et kyllä ole tarpeeksi tehnyt niin. Että kyllä varmasti harmittaa. Sietäis! Siellä vaan reissataan ja jätetään työt retuperälle. Ja sitten ei edes reissata kunnolla ja tosimielellä vaan jätetään sekin puuha puolitiehen kuin paraskin amatööri.

Sitten sieltä kuuluisalta toisaalta katsottuna tässä nyt kuitenkin on 372 päivää jäljellä. 372. Ja se kuulostaa huomattavasti enemmältä kuin vuosi ja viikko. Ensinnäkin se vie huomattavasti enemmän tilaa

kolmesataakuusikymmentä viisi päivää

vuosi ja viikko.

Ihan eri juttu, jotenka siinä pitäisi hyvin ehtiä yhtä sun toista. Tokkopa myönnettävä on, että osa noista päivistä on jo etukäteen menetettyä. Näin akateemisen sananparsinnain merkityksessä.

 372

-    2 (Sheffield)

-    8 (Ylläs)

-    2 (Brighton)

-    7 (valtiovierailu ja Ediburgh)

-    5 (Itävalta)

-    5 (Hollanti)

-    4 (alivaltiosihteeri Lontoossa)

-    2 (itsenäisyyspäivä ja jouluaatto)

____

292

Jotta että aivorattaat rasvaukseen ja pensseli suhisemaan. Kolme viikkoa menee jo kaiken maailman hurvituksiin ja kevytmieliseen olemiseen ja noin viikko työmatkailuun. Pitäisi tosta vielä varmaan tervejärkisyyden nimeen viikonloputkin  miinustella, mutta ei väitösmaailmassa niin tehdä. 

Jotta sitä myöden todellisuuden muutosta odotellessa lieneis parasta pistää tikkua ristiin ja mustetta paperille,  tuolla kun kuun lopulla kummitteleepi taasen jonkin sortin deadline-vätys. Sellasen 10 000 sanan mittainen lurjus. Onhan noita nähty ennenkin. Kyllä juu, mutta pienemmillä panoksilla.

On vuosi 2017 ja kaikki on suurta ja pelottavaa jännitäävää. Panokset, valtionvelka ja joulun jäljiltä vartalon ympärysmitta.