Tuesday 30 September 2014

Riemuretki Lontooseen

Aamulla eteenkin oli riemukasta! Kännykkää pirisytti klo 5. Ei auttanut kun nousta ulos ja suunnata suihkun kautta asemalle. Suuntana good ol' Londontown ja Geological Society of London. Doncasterin (Sheffieldistä pohjoiseen eli väärään suuntaan eli täh?!) kautta tosin. Junaliput sieltä sattuivat olemaan £30 halvemmat kuin Sheffieldistä. Kaikkea sitä.


Kun vihdoin pistin pyllyni Lontoon-junan penkkiin tunsin lievästi olevani väärässä paikassa. Vaunu oli täynnä bisnesmiehiä, jotka pisti menemään läppäreitään naputellen. Puvut päällä ja laakerikengät kiiltäen. Minä siellä rupisine reppuineni, nilkkoihin käärityissä pillifarkuissa ja kirkkaanpunaisissa tennareissani. Sentään oli kauluspaita! Niin ja se läppäri. Sitä osasin käyttää ihan yhtä vakavasti ja vakavana. Tapitin NDA:n loppusijoituslaitokselle laatimaa turvallisuus arviota (Safety Case) kun mikäkin. Niin ja olihan mulla takeaway kahvikin lisäämässä uskottavuutta.

Oli muuten mahtava auringonnousu! Olisin voinut jäädä sinne pelloille kuvia näppäilemään. Nytkin istuksin huuli pyöreenä, että olipas mageeta. (Ne bisnesmiehet ei nähny, kun eivät voineet exceleistään nostaa katseitaan kertaakaan.)

King’s Crossilta suuntasin jalan kohti Piccadillya ja Geological Societyä. Landepaukku suurkaupungissa. Vähän sellainen olo tuli. Tuttuja katuja tosin, enkä enää erottunut tennareissani väkijoukostakaan. Löysin paikan helposti ja etuajassa, joten menin käymään Waterstonesissa siinä Piccadillyllä. KUUS KERROSTA KIRJOJA! Ihan kun kenenkään lompakko sellaista kestäis! Onneksi oon tällä hetkellä mieltynyt noihin juoksukirjoihin ja Waterstonesilla on ihan kamalan huono tarjonta niiden suhteen (eteenkin ottaen huomioon, että tossa kyseissä kaupassa oli kokonainen osasto venäjänkielisiä kirjoja). Löysin mä sieltä tosin kirjasen otsakkeella Graphic Introduction to the Philosophy of Science. Melkein ostin. Jos voin yhdistää sarjikset ja akatemian, niin eihän sitä voi vastustaa! Saman kirjan saa netistä kolme kertaa halvemmalla, joten lisäsin sen mun amazonin ostoskoriin odottelemaan lihavempia aikoija.

Mutta niin, koko reissun syy siis oli siinä, että tuolla GS:ssa oli UK:n loppusijoituslaitoksen paikanmetsästämisprosessin alkulaukaus tänään. Tosi pieni alkulaukaus, sellaista nallipyssytasoa, mutta kumminkin. Geologit ja muut kivi- ja vesiexpertit alkaa nyt suunnitella tai kiistellä kriteereistä, joiden perusteella voidaan tehdä pöytätutkimusta ja tunnistaa potentiaalisesti hyviä ja/tai huonoja paikkoja loppusijoituslatiokselle.

Vähän hukkareissu tavallaan. Ehkä. Kuus esitelmää ei tarjonnut tiedollisesti/maalaisjärjellisesti paljonkaan uutta (toki tää arvio voi muuttua kunhan käyn muistiinpanot läpi). Oon tainnut jotain siis ensimmäisen opiskeluvuoden aikana lukea/oppia. Muutamia mielenkiintoisia ilmauksia ja lauseita sieltä napsin vihkooni ja pari mielenkiintosta yleisökysymystäkin tuli. Yleisö itseäni lukuunottamatta siis kaikki geologeja tai muita tiedeseppoja.

Jotain viisasta sanottavaa pitäis huomiseen supervisioniin varmaan keksiä tästäkin tapauksesta. Siis muutakin kun “osaan liikkua Lontoossa ilman karttaa!”. Niin ja supervisioniin pitäis mennä konfirmaatiosessiossa ottamieni muistiinpanojen ja seuraavan kolmen kuukauden aikataulun kera. Eihän mulla kumpaakaan ole! Vähän koitin tänään paluumatkalla miettiä, mitä mulle viime viikolla sanottiin. Jotain. Kai. Se oli viime viikolla! Ja mitä siihen aikatauluun tulee, niin siellä on Aberdeenin, Helsingin, Lontoon, Pariisin ja Edinburghin reissuja, mutta akateemisesti näyttää tyhjältä. On mulla ehkä joku mututuntuma, millon haluaisin/mun pitäis aloittaa kenttätyöt, mutta sen eteen en ole vielä tehnyt mitään. Mutta kaipa sen voisi sinne kalenteerin läntätä ja mahdollinen konferenssi Nottinghamissa ensi kuun lopulla…
Olisi sitä ehkä voinut ajatella, että ei tää PhD lopu siihen, että pääsee toiselle vuodelle… nythän se peli vasta alkaa. Hupsan!  

Monday 29 September 2014

Plymouth

= Aberdeen+Sheffield.

Maanisdepressiivisiä mäkiä ja merta! Veli tuntuu olevan kovasti tyytyväinen oloonsa ja miksei olisi. Kaupunki on mukava ja kovasti tuntuu tykkäävän opiskelukavereistaan. Ikä vaan painaa, tai sen puute. Mutta ehdittiin me(kin) pubiin. Fudista ja pubiruokaa, veli pääsi kunnolla paikalliseen kulttuuriin sisään. Mitä nyt se tuoppi puuttui.

Käveltiin paljon. Sinne, tänne ja tonne. 22km. Kierreltiin rantabulevardilla. Käytiin katsomassa majakkaa ja laituria, josta Mayflower aikanaan lähti Amerikkaa kohti. Käytiin katsomassa kaupungin ostosmekkaa ulkopuolelta ja eksyttiin Plymouthin yliopiston kampukselle. T esitteli koulunsa (rinta rottingilla). Pääsin myös käymään sen asumuksessa. Tapasin sen "emännän", ruotsalaisen huonekaverin ja talon koiran. Innokas pikkukarvapallo. Katsottiin Doctor Who, launtai-illan perinne tällä saarella. Sunnuntaina aamulla kävin kympin lenkillä kun T nukkui. Oli aika mukava auringonnousu ja sää oli muutenkin mitä parhain. Lämmin!


Kahviteltiin ja istuttiin auringossa katsomassa kun jonkun paikallisen potkupalloilusarjan matsia. Höpötettiin, eikä tehty mitään maailmaa mullistavaa. Puhuttiin mahdollisesta Sheffieldin visiitistä kuun lopulla, mutta voipi olla, että on liian kallis reissu. T myös ryhty viikonloppuna Newcastle Unitedin kannattajaks. Poika, joka ei siedä jalkapalloa. Ehkä siitä tulee mies, joka rakastaa jalkapalloa. Opinhan mäkin juomaan teetä ja kahvia kun tänne tulin.



Friday 26 September 2014

"Your work is indeed of PhD standard"


Harmi, ettei täällä saa silinterihattua ja miekkaa! 
Toinen vuosi, here we come.

Virstanpylväs

Tänään on iso päivä kahdesta syystä. Ensimmäinen, mitättömämpi, on mun Sheffieldiin tulon yksivuotispäivä. Vuosi sitten oltiin pelkkää itkua ja tuherrusta. Surua ja irtipäästämistä. Ei sitä edes miettinyt tulevaa. Mutta nopeasti se vuosi meni. Jäljellä siitä on pöytälaatikollinen junalippuja, muutama lentolippu ja kasapäin hyviä ja, no, erilaisia muistoja. Vuoristorataa on ollut, henkisesti ja akateemisesti. Mutta eteenpäin! Myöhemmin tänään saan tietää konfirmaation lopputuloksen ja sitten katsotaan, mitä tapahtuu. Joka tapauksessa, edessä on uusia haasteita. Jotain uutta ja arvaamatonta.

Mutta suurempi juhlan syy on meidän mummin SATAVUOTISSYNTYMÄPÄIVÄ. Mummin sanoja, ei mun. Pikkupirpanasta oon juossut mummin kannoilla. Ihannoinut, halunnut huomiota ja halunnut olla kuin mummi, ja ukki tietysti. Mietin aina, että meidän mummilla on paras nimi ikinä, koska sellasta ei oo kenelläkään mu!

Vaikka ei musta koskaan merten kauhua tullutkaan, mummin ja ukin rakkaus mereen istutettiin syvälle mun sydänjuuriini meidän purjehdusreissuilla. (Siitäkin huolimatta, että ihan vikoja reissuja lukuunottamatta koisasin kaikki reissut. Mutta mikäs onkaan meri-ilmaa parempaa! )

Ei musta taiteilijaakaan tullut, mutta silti tykkään käydä näyttelyissa ja nautin yhä piirtämisestä vaikka ei se tänäpäivänä muuta olekaan kuin vaan tuhertelua muistiinpanojen lomaan.

Historiaa lähdin suureksi osaksi opiskelemaan mummin ja ukin lapsuuden sota-ajan tarinoiden takia. Tai ansiosta. Uteliaisuus, mielenkiinto ja kunnioitus menneitä kohtaan kaiverettiin kahvipöydän ääressä. Oon monesti miettinyt, että kasvoinkin (ainakin) puoliksi historiassa.

Vanhetessani opin luottamaan mummin kaksinaismoraaliin, mitä herkkuihin tulee. Karkit on pahasta, mutta aina niitä löytyi (onneksi ei enää!). Kunhan vaan söi hedelmät ja vihannekset. Popsi, popsi porkkanaa! Muistan kuinka maattiin mahoillamme, luettiin Viisikkoja ja syötiin Dumleja sängyssä. Paukutin jalalla patjaa aina kun oli mun vuoro lukea. Mummi hermostui ja tarjotutui lukemaan kaksi kappaletta mun kappaletta kohden. Kuunteleminen olikin paljon kivempaa, mummin ääntä oli kiva kuunnella. Niin ja... jäipä mulle myös enemmän niitä Dumleja!

Matkalla Stanariin halailtiin puita, yritettiin saada kädet vanhojen mäntyjen ympärille ja rutistaa niistä energiaa ja pitkää ikää. Kuunneltiin, kuinka puro mennä pulputti kaikessa rauhassa. Oli vihreää, vehreää ja maagista. Tehtiin juttuja, joita vanhemmat ei ehtineet tehdä. Meillä oli omat jutut.

Näitä asioita mietin päivittäin. En ehkä kaikkia samaan aikaan tai joka päivä, mutta kannan mummia olallani joka päivä ja oon vakaasti sitä mieltä, että ilman mummia ja ukkia en olis ikinä päätynyt tähän sängylle kirjoittamaan tätä päivitystä tässä kaupungissa vieraassa maassa kaukana kotoota. Mummi ja ukki muovas musta seikkailijan, uteliaan, vapaan kuin meren aallon, joka ei kuitenkaan unohda, mistä tulee ja missä ne juuret on, millaisista kokemuksista ja selviytymistarinoista munkin tarinani sai alkunsa.

En tuo kiitollisuuttani tästä kaikesta läheskään tarpeeksi esiin, ja se harmittaa. Joten kiitos mummi!  Ja mahtavaa syntymäpäivää! Kahden viikon päästä tavataan ja aion rutistaa satavuotiaita (pyh! pah!) luitasi niin, että varmasti kolottaa rakkaudesta jälkeenpäin!

Thursday 25 September 2014

Toiselle vuodelle, lompsis?

Äiti lähetti eilen kuvan lumisesta Ukkohallasta. Joulu ja glögit peliin, mmm!! Toivottavasti päästää jouluksi kotiin. Velimiehen menoista ja tuloista kun ei vielä ole tietoa. Jos se ei pääse, niin jään tänne sitten sen seuraksi. T muuten päivittelee elämästään täällä. Täytyy sanoa, että sen eilisessaä postauksessa olevat kuvat saa meikäläisen ihon vähän vihertämään. Meri! Vaikka ei Sheffieldkään nyt niin pahalta auringonpaisteessa näytä.

Saatiin eilen editoijilta palautetta ensimmäiseen kappaleeseen. Semmonen kevyt läpsy kasvoillehan se oli. Sitä me kai odotettiinkin. Palautetta lukiessa tuli samanlainen olo kun syksyllä 2012 kun pelattiin Honkaa vastaan Koudalla. Puolustaja tervehti mun nilkkaa napit edellä, mutta tuomari huitoi vaan, että "ei kontaktia, peli jatkukoon". En sitten voinut olla juoksemaan tuomarin luo kyselemään, että miten ihmeessä se päätöksensä päätyi. Sanoi vain, että ei ollut kontaktia, piste. "Siinä sulle ei kontaktia!" tiuskahdin ja osoitin nilkasta revennyttä ja vähän veristä sukkaa. Pässi. Siitä suivaantuneena tein tai syötin maalin, sitä en enää muistaa.

Samanlainen suivaannus tuli nytkin. Joka sitten haihtui aika pian, kun kävin palautteen kohta kohdalta läpi ja raapustelin itselleni muistiin juttuja palautteen perusteella. Siinä meni 6,5 tuntia! Jäi kaffetkin kuppiin! Seuraavan deadline on 28 marraskuuta, että onhan tässä aikaa saada jotain vähemmän noloa aikaiseksi. Edellinen luonnos, kun vähän vaan oksennettiin viikossa parissa paperille. Ja siltä se näyttikin... ei sentään heitetty pellolle!

Tiistaina oli tosiaan se konfirmaatio/kuulustelu/toiselle vuodelle siirtymishomma. Taisin mennä tilaisuuteen vähän henkseleitä paukutellen, edellisen viikon sukseen seurauksena. Eipä sillä, mun paneli oli tosi mukava. Kolme ihmistä mua siellä kuulusteli 45 minuuttia. Lähinnä metodologiasta ja metodeista. Jos oisin ollut viisas ja keskittynyt niihin henkseleihin vähän vähemmän, olisin ehkä osannut ennakoida osan kysymyksistä, mutta nyt tuli ihan puun takaa. Etiikasta selvisin vähän paremmin. Sain kiitosta analyyttisestä ja kriittisestä ajattelusta, ja myöskin kiitosta hyvästä ja selkeästä kirjottamisesta ja puhumisesta.

Joka tapauksessa huoneesta, hyvästä tunnelmasta huolimatta, poistuin paikalta vähän mieli maassa. Eikä eilenkään ihan hirveästi naurattanut. Kunnes juttelin muiden kanssa, jotka kävi eilen kuulusteltamassa. Niiden fiilikset oli ihan samat kun mun. Ei mua sittenkään naurattanutkaan, mutta ainakaan en poikennut normista, joten ei se varmaankaan kauhean huonosti mennyt! No, ei ainakaan niin huonosti, että mulla näytettäisiin ovea. Yksi mun paneelissa olleista pyysi mua puhumaan laitoksen sisäisessä STS seminaarissa marraskuussa, joten oletus on, että olen täällä tohtorikoulutettavana vielä silloin!

Huomenna tulee tuomio.
Siitä onkin sitten hyvä siirtyä viikonloppuun.

Monday 22 September 2014

Se ois sitten syksy!

Opiskelijat on palanneet kampukselle. Piiloutukoot ken voi! Joudun jonottaa, että pääsin kampukselta pois. Pisti hermostumaan. Sen verran, että viiden vuoden patoutamat purkautu ja olkapää olkapäätä vasten yhden tyttösen kanssa. Niitä kulki viisi rinnan, eivätkä voineet väistää. Sisäinen Raunoseni pääsi valloilleen. Pyysin kyllä anteeks, että se siitä. Oon asunut liian kauan tällä saarella. Kaikenlaiset muodollisuudet ja tapakulttuuri on tarttunut kuin ruoste tai keskikropan pelastusrengas!

Toimistolla istuin tyhjän panttina muutamia tunteja. Kaikenlainen ajatustoiminta on supistunut minimiin - perusselviytymiseen liittyvät komennot on tallessa, mutta pää on jostain saanut vihiä, että ensi viikon perjantaina alkaa kesälomanen (jep), eikä sitä enää kiinnosta. Tässä oon koittanut hirveästi selittää sille, että matkailu ei tarkoita lomaa. Helsinkiin meno ei tarkoita lomaa, ainoastaan työtä eri ympäristössä, ja ehkä vaan kolmosvaihteella, mutta silti. Hoh hoijaa, ei mene viestit perille. Yhteys heikko.

Ei sillä, että hyviäkin juttuja tähän päivään mahtui. Vaikka suutuspäissäni ostinkin neuleen. Varasin vihdoin junaliput Plymouthiin, jonne veli kavereineen selvisi ihan hyvin. Vähän ehkä ylpeänäkin täällä keskimaassa, pikkuveli osaa kulkea suvereenisti Lontoon maanalaisessa. Ei mikään turha jässikkä! Asuu kuulemma jonkun opettajan luona tän ensimmäisen kuukauden. Niin ja koiran. Ja kai sinne jonkun ruotsalaisenkin pitäis vielä liittyä joukkoon hilpeään. Huomenna sitten heti koulunpenkille. Jännittävät paikat.

Mulla on huomenna se konfirmaatiosurkeus. Tänään vähän luin tutkimussuunnitelmaa, ja mulla tuli sellanen pieni "ai jaa, mäkö tän muka oon kirjottanut"-hetki siinä. Pitäis ehkä lueskella vähän tarkemmin läpi, jos vaikka kysyvät jotain. Konfirmaatiosessio on klo 13. Ehkä pahin mahdollinen aika. Yhdestä kolmeen oon yleensä ihan täysin tehoton ja tuijottelen seinää. Toivottavasti ei käy yhtä hilpeästi huomenna! Eipä sillä, että oon huomisesta ihan vähän innoissanikin. En kylläkään akateemisista syistä, vaan siksi, että maratoonitreeni alkaa! Jihuu. 152 juoksua ja 1477km edessä ennen Tukholmaa ja toukokuuta. Huomenna alkaa massiivessalla 5km juoksulla 6min/km. Huh, huh. Ehkä sitä voi vähän nopeempaa mennä... noin hitaasti en oo juossut viittä kilsaa sitten.... ööö.. koskaan? Mutta jes. Suunnitelmallisuutta! Kohti ääretöntä ja sellai. Ehkä pitäis tosta akatemiastakin vähän innostua taas... sitten joskus. Vaikka ens tiistaina kun meen sinne Lontooseen pönöttämään.

Viikonloppu!

Huomaan tuhlaavani elämäni netissä googlaillen ja vertaillen eri juoksusortsien ominaisuuksia ja haaveillen uusista juoksutopeista. Ostoskorit on pursua yhden jos toisenkin nettikaupan sivuilla, mutta mitään en ole raaskinut ostamaan. Välineurheilija sanoivat kun pallo potkin. Ehkäpä, mutta eihän kukaan nyt rikkinäisellä näppäimistöllä töitä rupeais tekemään... Ha! Vähän mietin kyllä, että jos siihen Vantaan puolikkaaseen sais vähän motivatiota syksyn keltaisista juoksupöksyistä... Kattellaan!

Tänään oli ihan päästä lenkille. Oli syksyä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, syksy tuoksui ja Sheffield nukkui kun lähdin liikkeelle. 15km rapsahti, 12 oli tavoitteena. Seuraavan neljän viikon aika yritän saada plakkariin 160km ja katsella vähän kuinka helppoa/vaikeeta se on, että tietää sitten kun maraton treeni alkaa. Silloin kun niitä kilometrejä pitäisi kertyä noin 50 viikossa. Uudet lenkkarit! ;)

Tuntuu, että elelen taas superkaukosuhteessa. K on Ateenassa akateemikkona, tai kai se nyt on jo jossain muualla päin Kreikkaa harjoittamassa akateemista pönötystä. Sillä on mun mielestäni ens viikon proggiksessa kahden tunnin luennon pitäminen. Pistää vähän ton mun 15 minsan sukseen perspektiiviin! Ei se nyt niin suuri juttu ollutkaan, mutta tarpeeks iso, että koen olevani lomailu kunnossa. Siitäkin huolimatta, että tiistaina olis sitten se kauhujen kauhu tai läpihuutojuttu (riippuen keneltä kysyy), jonka seurauksena mut todetaan surkeaksi tai passeliksi ja kouraan lätkäistään hyväksyntä tutkimusetiikoista. Tuntuu, että pitäis stressata, mutta laiskottaa. Pää on ajelehtinut jo puoleenväliin kohti viikonloppua, Plymouthia ja karhuveljeä! Hurraati.

Saturday 20 September 2014

Toruńista toisaalle

Eilen ehdin jo tekstiviestitse kiljua äidille, että paska reissu! Eikä se eilinen ihan putkeen mennytkään. Heräsin aamulla kukonlaulun aikaan (siitäkin huolimatta, että nukkumaan päädyin joskus 1.30 aamuyöstä. Suihkuttelin ja pakkasin. Maksoin hotellin käteisellä kuin paraskin Rockefeller ja suuntasin Toruń Miasto-nimiselle asemalle ostamaan junalippuja ennen aamupalan metsästystä. No, eipä ollut asemalla lippuluukut auki. Päätin, että ottaisin taksin Toruńin pääasemalle myöhemmin ja lähdin hakemaan aamupalaa. Sämpylät oli uunista tuoreita, palvelu ahterista ja ärsytti. Mut sain sapuskaa ja menin pääaukiolle puputtamaan leipiäni. Tässä vaiheessa junan lähtöön oli puolisentoista tuntia, joten päätin kävellä asemalle. Samahan se on, missä sitä odottaa. Matkalla ottaa räpsäytin muutamat kuvatkin vielä (alaoikealla se surullisen kuuluisa konferenssi-illallinen).


Tiistaista viisastuneena olin kirjottanut haluamani junat paperille ja ojensin sen (kovasti huojentuneelle) kassatädille, joka naputteli tilauksen koneeseen ja sai jostain kaivettua tarpeeksi kielitaitoa sanoakseen, että juna lähtee kakkoslaiturilta. Varmistin vielä, että kakkoslaiturilta. Kyllä, kakkoslaiturilta. Kiitin ja menin laiturille odottamaan. Junan lähtöön puolisen tuntia.

Kaksi minuuttia ennen kun junan piti tulla joku iäkkäämpi puolalaisrouva kysyi multa jotain. Pahoittelin, etten ymmärrä. Rouvan kulmat meni kurttuun ja se suolsi säkillisen puolalaista sanastoa mua päin ja katosi niskojaan nakellen. Tässä kohtaa ihmettelin, että missäköhän se juna viipyy. Puolalaiset junat ei oo ennen mun kokemuksen mukaan olleet myöhässä. Kävelin laiturin nokkaan ja siellähän se mun juna meni. Oli just lähtenyt laiturilta KOLME. Kirosin. Ärsyynnyin. Tuijotin niitä junan perävaloja niin tuimasti kun pystyin, ihan kun se olis niiden vika ollut, että en ollut junan kyydissä. Kirosin lisää. Missaisin jatkoyhteyden Bydgoszczta Gdańskiin. Ja sitten kirosin vähän lisää. Miten ihmeessä saisin liput vaihdettua ilmaiseksi kun ei ole yhteistä kieltä!

Taapersin elämän uuvuttamana ja pettämänä takaisin asemarakennukseen, jossa se kulmankurtistajanainen raivosi junalippujaan heilutellen tälle tyypille, jolta olin lippuni ostanut. Ei ollut siis kielimuuri, jonka takia missasin junani. Menin viereiselle kassalle ja kysyin, että puhuuko se englantia. Vastaus oli olkainkohotus. Rohkaisevaa. Selitin, mitä oli tapahtunut ja ilmoitin haluavani uuden lipun. Sain osakseni erittäin halveksivan katseena ja kolme sanaa "No. Platform three". No kyllä mä sen nyt tässä vaiheessa tiesin! Sain kuitenkin lippuni seuraavaan junaan. Kahden tunnin päästä. Jotka vietin mököttäen aseman nurkassa, kun keskustaan ei ollut järkevä lähteä. Mieli synkkeni vielä enemmän siinä kohden kun asema rupesi täyttymään ihmisistä, jotka tunnistin konferenssista (nää ihmiset myös pääsi liikkeelle ennen mua. Oikeus ja kohtuus, missä lienevät...).

Kun vihdoin pääsin junaan, elämä alkoi näyttää jo vähän paremmalta. Aurinkokin tuli esiin. Kaivoin iPadin, jolle olin ladannut uuden maratoonarikirjan, ja luin koko matkan Bydgoszcziin. Siellä mulla oli reilu tunti aikaa ennen Gdańskin junaa, joten päätin suunnata kaupunkiin ja verrytellä jalkoja. Reilut 40 minuuttia tallustelin ympärinsä naatiskellen auringosta - ei se viivästys nyt ehkä sittenkään maailmaa kaatanut - ennen kuin suuntasin takas asemalle. Asemalla bongasin sen kulmainkurtistajan.


Jos juna jolla tultiin S:n ja P:n kanssa Gdańskista oli mitä mukavin ja modernein, niin tää rotisko oli sitten toisesta päästä. Mutta kulki sentään ja sehän oli pääasia! Gdańskin asemalta ulos tullessani sain lievän kakkahalvauksen, kun tulin jostain sivusivusivu-uloskäynnistä enkä sieltä, mistä olin kuvitellut tulevani. Hetken luulin olevani ihan eri kaupungissakin, vaikka aseman olinkin laiturien puolelta tunnistanut. Kolmen askeleen jälkeen pystyin kuitenkin henkäsemään helpotuksesta ja jatkoin matkaa kohti vanhaa kaupunkia ja hostellia. Karttaa mulla tosin ei ollut ja kuvittelin, kuinka äiti ja mummi huomauttaisivat tässä kohden vastuuttomuudesta ja kaikista vaaroista, joita maailma kehittelee nuorten naisten varalle. Pudistin päätäni ja jatkoin matkaa.

Löysin kasvisravintolan ja söin ensimmäisen kunnon ateriani sitten maanantaina. Kukkurallinen ruokaa ja pullollinen vettä vähän reilulla neljällä eurolla. En käynyt valittamaan. Hyvääkin oli. Siitäkin huolimatta, että ruuassa oli persiljaa, hyi. Matka hostellille vei kauemmin kuin kuvittelin sen takia, että harhailin ja hortoilin. Ei, että olisin ollut eksyksissä - mulla oli aika hyvä idea siitä minne päin olin matkalla - vaan siksi, että joka tienristeys toi tullessaan tiukkoja päätöksiä ja pohdintoja, joka puolella kun oli niin paljon nähtävää! Gdańsk oli upea. Toruń oli kiva, mutta Gdańsk oli upea. Löntystelin sinne ja tänne ja lopulta pääsin hostellille, jossa resepsunisti väitti, että näytän ja kuulostan Carey Mulliganilta. Kyllä tollaset kehut ihan mielellään ottaa vastaan, vaikka ne tuulesta temmattuja onkin. Pistin petiin valmiiksi ja suuntasin takaisin kaupunkiin.


Paljon oli turisteja ja paljon oli nähtävää. Kävelin ympyröitä ja ellipsejä. Kiertelin ja kaartelin. Lopulta päädyin kahvilaan, jossa oli tarjolla ihan ihka aito vegaaniomenapiirakka. Huutomerkki. Tilasin, kera teemulillisen. Kai se vähän niin on, että rakkaus ja vegaaniruoka tulee eteen sillon kun niitä vähiten odottaa. Piirakka oli mahtava (liian iso pala ehkä, mutta silti melkein nuolin lautasen puhtaaksi). Teekään ei ollut pöllömpää, jotain kiinalaista nuoruuden lähde humpuukia. Luin aikoja sitten aloittaman Terry Pratchetin loppuun Gdańskin pimentyessä ympärillä. Piirakka ja tee makso enemmän kun illallinen, mutta oli sen arvoista. Jätin huomattavan tipin. Varmaan ihan liian ison, mutta pääsinpähän ainakin osasta hiluista eroon.

Yö hostellissa ei ollut niin tuskainen kun kuvittelin. Eipä, että olisin siellä paljon ehtinyt yötä viettämäänkään. Herätys oli 3.30. Siitä taksilla lentokentälle. Lento lähti etuajassa ja sujui oikein mukavasti. Köpiksessä pikaskype Helsinkiin. Siitä passintarkastukseen ja sutjakasti koneeseen. Boarding meni hyvin. Ja sitten boom! Joku sensori rikki, lento peruttu. Seuraava tuhansien vuosien päästä. Saatiin SAS:lta 100 Tanskan kruunua käyttörahaa, sillä sai just just kahvin ja hummussämpylän (96KR). Erehdyin myös ostamaan salmiakkia! Oh dear.


Manchesterissa oli kamala ruuhka passintarkatuksessa, ja tuuba otsassa kasvoi kasvamistaan. Juoksin kuin raivohärkä juna-asemalle ja ehdin kuin ehdinkin suoraan Sheffieldin junaan. Minuutti jäi vielä hukattavaksi.

Sheffieldiin pääsin lopulta 15h matkustamisen jälkeen. Ei muuten hirveästi naurattanut. Onneks seuraavan kerran matkustan vasta ensi lauantaina... Ha!

Friday 19 September 2014

Tuuletusta


Kontrastina keskiviikolle:

typerintä konferensseissa: 1) puhujat, jotka ei tuu paikalle - kaikki kolme puhujaa, joiden projekteista olisin ollut eritoteen kiinnostunut eilen eivät syystä tai toisesta tulleet paikalle 2) esitelmien järjestyksen vaihto session sisällä - olin eilen vähän myöhässä, ja missasin potentiaalisesti ok esitelmän, koska sen sijaan että se olis ollut session viimeinen esitelmä, se olikin siirretty ensimmäiseksi 3) puolalaisten järjestäjien käsitys kasvisruuasta. Todellisuudessa on sanottava, että lounaat on olleet yllättävän hyvin järjestettyjä. On ollut kasvisruokaa, josta on saanut tuunattua vegaaniversiot melko helposti. Mutta eilinen, huh huh! 

Eilen illalla oli konferenssi-illallinen paikallisessa linnakkeessa. Raamit illanviettoon oli kunnossa. Tarjolla olutta ja viinejä, kakkuja ja asiaankuuluvia alkoholillisia ja holittomia jälkiruokajuomia. Oli useampaa erilaista salaattia, joista useampi ui majoneesissa, mutta löytyi ihan au naturel versioitakin. Kasviskeittoakin oli. Se tosin vaikutti enemmän kuumassa edessä lilluvalta sauerkrautilta kuin kasviskeitolta, mutta kelpas kyllä. Niin ja kruununa kaiken päällä; kasvisvartaita! Rakastan kasvisvartaita! Kunnes menin ja pyysin kasvisvartaita. Olihan niissä vartaissa suurin osa kasvista, mutta en mä niistä kananpaloista saanut millään kasviksia, vaikka kuinka pimenevässä Toruńin illassa siristelin silmiäni ja koitin mielikuvitustakin käyttää. Vähän otti kuuppaan. Ei oo nää konferenssi-illalliset Puolassa menneet oikein putkeen.

Eikä mua olis ees haitannut kasvisruuattomuus, kyllähän sillä salaatillakin selvis jos ilmoittautumisen yhteydessä ei nimenomaisesti olisi kysytty ruokavaliosta. Eteenkin kun listassa oli myös vegaani, harhauduin kuvittelemaan, että ainakin kasvisruokaa olisi tarjolla, joka tilaisuudessa. Pyh pah.

Sentään oli ilotulituksia. Vaikka niidenkin katsominen oli vähän sellasta neuvostomeininkiä. Ei ollut vaihtoehtoa "ei kiitos, en halua katsoa ilotulituksia" vaan siellä sitten seisottiin akateemikot ja kaltaiseni huijariopiskeöijat rinta rinnan ja katsottiin kun keski-ikäinen kaljamaha lyllersi raketilta toiselle Queenin tahtiin. Olivat surkeemmat ilotulituksetkun, mitä isi sai aikaan TeeSin säkillisistä raketteja jokaisena uutena vuotena. Ja hirvitti myös. Ilotuliteltiin kahden korkean tammen välistä vanhentuneilla raketeilla. Poksahtelivat sen verran alhaalla. Mietin siinä, että silmälaseista tuli suojalasit. Että suksee!

Illalla istuttiin S:n, R:n ja CG:n kanssa koktaileille. Oli ihan mukavaa. Tosin siinä vaiheessakun puhe kääntyi synteettiseen biologiaan, mitä noi muut kolme tutkii, meikäläisen aivot meni offille.

Ja sitten vielä asiaankuulumaton ydinvoimavalitus. Luin siellä kuolettavan tylsissä sessioissa Hesaria,ja tällainen tuli vastaan:
"Kun Stubbilta kysyttiin Fennovoiman ydinjätteistä, Stubb joutui myöntämään, ettei muista, mikä niiden kohdalla on tilanne. Fennovoiman ydinjätteiden loppusijoitusta ei vielä ole ratkaistu." 
Vähän näin asiaa "tutkivan" silmissä Stubb mokasi pahasti. Tällasen tiedon puute kuvastaa puhtaasti sitä kuinka politiikasta puuttuu pitkäjänteisyys, mutta myös Tietynlaista ammattitaidottomuutta ja vastuuttomuutta. Jos kun jätteitä ei oteta huomioon näissä ydinvoimakeskusteluissa, niin voi pyhä Pietari. Posiva on kategorisesti kieltäytynyt loppusijoittamasta Fennovoiman jätteitä Onkaloon vedoten Olkiluodon geologiaan, vaikka toki taustalla lienee myös se, että Posiva on TVO:n ja Fortumin omistama. Vapaavuori taasen uskoo voivansa pakottaa Fennovoiman ja Posivan yhteistyöhön, itselleen edullisesti unohtaen, että Eurajoen kunnalla on asiassa veto-oikeus, tai näin asia ainakin Eurajoella nähdään. Niin ja toistaiseksi Euajoki on samaa mieltä Posivan kanssa siitä, että Fennovoimalla ei Onkaloon ole asiaa. Mitä tapahtuu Fennovoiman projektille kun jätteitä ei oteta Eurajoelle ja toista loppusijoituslaitosta ei saada aikaiseksi?
Poliittisesti loogisin päätös olis ollut myöntää TVO:n hakemukselle jatkoaika (jos lisäydinvoimaa muka tarvitaan). Rakentaa sinne, missä infrastruktuuri on jo olemassa ja missä ihmiset ovat ydinvoimaan tottuneita. Samalla olisi myös testattu Posivan selkärankaa ja yhtiön tieteellisten perusteluiden paikkansapitävyys. Sanonpahan vaan. Toki kaikken loogisinta olis ollut myöntää Fortumille lupa vuonna 2010 ja jättää TVO:n ja Fennovoiman hakemukset pöytälaatikkoon, Loviisan laitokset kun suljetaan ensimmäisinä joka tapauksessa.

Jotain hyvää sentään siinä, että vain yksi lupa myönnettiin. Kahdella uudella reaktorilla varustettuna Suomen ydinvoimateollisuus olis ymmärrykseni mukaan alkanut tuottamaan sähköä yli maan tarpeiden. Toki, Suomesta niin kuin Ranskasta olis voinut tulla ydinsähkön vientimaa. Mutta siinä, missä hyöty (sähkö) olis mennyt ulkomaille, niin jäte ja sitä kautta ydinvoiman ongelmat olis jääneet Suomeen. Jätteitä kun ei Suomen ja EU lainsäädännön mukaan saa viedä tuotantomaan ulkopuolelle. Saastuttajalla vastuu.

Mutta paha maku jäi suuhun myös siitä, että Pyhäjoella rakennusurakka aloitettiin ennen periaatepäätöksen tekemistä. Siitäkin huolimatta, että tämäkin periaatepäätös riippuu yhtiön omistuksen kotimaisuudesta/eurooppalaisuudesta. Politiikka on mahtavaa! Demokratiaa ja sellain. Hurraati!

Paatos over.

Wednesday 17 September 2014

Boom! Henk.koht. yläfemmat!


Parasta konferensseissa: kangaskassit! Toisiks parasta: uudet kaupungit. No voi olla, että prioriteetit menee eri päin, mutta molemmat on ihan kivoja! Kävelin tänään hotellilta kampukselle. Matkalla törmäsin Kopernikukseen (yläoikee), jonka kotikaupungissa ollaan, Paaviin (alaoikee) ja kenraali Piłsudskiin, josta en jaksanut ottaa kuvaa, koska mulla on männä vuosilta kuva suolaan veistetystä Piłsudskista, joka on aina parempi kun joku pronssirakennelma. Tosi juttu.

Toruń on vähän niinkun Berliini siinä suhteessa, että "uuden" ja vanhan välillä on huikea kontrasti. Vanhakaupunki huokuu preussilaista menneisyyttä, mutta kauas ei tarvitse kävellä kun meno muuttuu itäblokimmaks. Pääsin haistelemaan molempia tunnelmia kampukselle mennessä. Itse yliopisto ensisilmäyksellä näyttää ihan 1960-luvun helsinkiläiseltä peruskoululta. Toki merkittävämmässä mittakaavassa. Ei ihan tullut samaa efektiä kuin Krakovassa, tai Aberdeenissä!

Rekisteröitymisen (ja kangaskassinomistajaksi ryhtymisen) jälkeen kävin tsekkaamassa huoneen, jossa esitelmäni pääsisin pitämään. Sitten oli vuorossa viralliset pönötykset. Aplodeja, aplodeja, en mä ees tiedä mitä sanoit kun mietin tulevaa, aplodeja, blaa, blaa, aplodeja, aplodeja, aplodeja...

Päivän ensimmäinen esitelmä oli itävaltalaista käsialaa. Esitelmöijästä S oli varottanut jo Sheffieldin päässä, että "voi ja osaa olla tosi pelottava". Hyvin se puhu ja mielenkiintoinen esitelmä, vaikken sitten tiedä kuinka paljon siitä oikeastaan sisäistin. Sitten koitti totuuden hetki. Suussa oli Sahara. Isoin "yleisö", jolle oon puhunut sitten ala-asteen tuskaisten ympäristöopin esitelmien. Blaa, blaa, blaa, puhetta, puhetta - muista katsekontakti, sun pitää osoittaa tietäväs, mistä puhut ja katsottava sitä paperia mahdollisimman vähän - puhetta, puhetta - miks S näyttää aina noin tympääntyneeltä kun puhun, meneeks tää oikeesti huonosti, vai onks toi vaan sen naama?? - puhetta, puhetta, puhetta - onneks CG istuu takarivissä, voin puhua sille ja näyttää hirveen itsevarmalta - puhetta, puhetta - hei eikä, kurkku on ihan kuiva ja suu kanssa, enkä oo ees vielä puolivälissä! - puhetta, puhetta, puhetta, puhetta - ääni! älä värise...en mä ees tiedä värisetkö, ehkä luulen vaan, värise jos värisyttää, ei mua kiinnosta - puhetta, puhetta - hei, vika slide, woop! woop! - puhetta, puhetta - thank you!

Jälkikysymyksiin kompastelin. As always. Mutta se onkin jo tunnistettu, profiloitu, merkattu, ylle ja alleviivattu mun "kehitettäväksi kohdaksi": "M:n täytyy kehittää itseluottamustaan, eteenkin kysymyksin vastaamisessa". Totta. Toisaalta, S jälkeenpäin sano, että oli kyllä munapäisiä kysymyksiä, ja että sitä pelottavaa itävaltalaistakin vastaan pidin kuulemma ihan hyvin puoleni. S oli ihan taivaissa esitelmän jälkeen ja sano, että kysymysosion voin ottaa puhtaasti oppikokemuksena ja samalla olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota. Ei tarvitse hävetä. Niin ja kuulemma saisin sitten kirjoittaa meidän kappaleen loppuun keskenäni, koska "esitelmän kautta luonnokseen on tullut pieniä lisäosia, ja yhtäkkiä koko jutussa on paljon enemmän järkeä".

Ehdin myös verkostoitua suomalaisen akateemikon kanssa, sain kehuja toiselta suomalaiselta ja lounaalla sai vegaanisafkaa. Varsin menestyksekäs päivä. Siihen asti, että uudet kengät hiersi jalat niin pahasti vesikelloille, että en oo toistaseks päässyt vessaa pidemälle hotellihuoneessa. Huomenna toivottavasti parempi päivä. Aion myös mennä kuuntelemaan esitelmää juoksuteknologiasta tms. Yhdistetään työ ja hupi kun oma urakka on takana! Hoplaa!

PS. Esiintymiskammo lienee lähes tulkoon kadonnut, vaikka en mä nyt vieläkään aio sukujuhlissa puheita alkaa pitämään. Mutt ei tärrää polvet ja punastuksista en piittaa pätkääkään. Ylenpalttista hurraamista!

Tuesday 16 September 2014

Good evening Europe, this is Toruń calling!


Herätys 4:45. Juna 6:11. Lento 10:20. Kööpenhamina 13:10. Lento 14:40 (n. 30min myöhässä). Gdańsk 15:40. Gdańskin juna-asema 16:00. Lippujono 16:03. Toinen lippujono 16:06. Liput kädessä 16:11. Junassa 16:12. Juna liikkeelle 16:13. Huh! Kaksi kamalaa tuntia junassa. Istuttiin S:n kanssa osastossa, jossa oli koko kulkuvälineen ainoa englantia puhuva puolalainen mies. Ja hitto, että se tykkäsikin puhua! Eikä siitä meinannut saada mitään selvää. Papatti menemään kuin mikäkin. Eikä ymmärtänyt kansainvälistä "otan kirjan esiin ja koitan lukea sitä, älä puhu mulle"- merkkiä! Olin ihan pulassa. S torkku jämä olin tän tyypin armoilla. Ei sillä. Ihan mukava. Kai. Mutta joku raja. Niin ja se pyys mun puhelinnumeroa. Olin ihan, että jaahas kääk! Totesin vaan, että ei tällä kertaa, kiitos vaan. En anna numeroani tuntemattomille. Ymmärsi ja jatkoi (harmikseni) jutustelua.

Kun laitoksenjohtaja P tuli kuikuilemaan meidän osastoon viisi minuuttia ennen kuin oltiin junanvaihtopaikkakunnalla, tää herra Polski kysy, että onks P mun isä. No ei! Ja yhtäkkiä suuri osa sen kysymyksistä ja jutustelusta kävikin järkeen. Luuli, että S on mun äiti. Huh, huh (vaikka kyllähän se oikeasti ikien perusteella olis mahdollista). En miettinyt asiaa sitten sen enempää. Tuumaisen vaan, että cool, taitaa olla aika brittiaksentti tällä typyllä, ei mitään häkkistä!

Toruńiin saavuttiin Vihdoin klo 19:jotain. Takseilla hotelleihin; S asuu kunnon linnassa ja mun tönö on enemminkin joku 1970-luvun itäsaksalainen alppimaja. Ilman alppimajan charmia. Kävin kaupungilla etsimässä ruokaa. Hirveän pitkälle en viitsinyt pimeässä seikkailla, joten illalliseksi oli tarjolla leipää, sipsejä, manteleita ja persikka. Jääteen kera. Huippuateria!

Huomisen esitelmän oon lukenut/puhunut kertaalleen läpi, jos ei nyt itsevarmuutta niin ujoa optimismia huokuen. Seisoo tällä hetkellä 14,5 minuutissa kun maksimi on 15. Huomenna saattaa tosin supistua kahdeksaan jos hermostuksissaan pistää pulputtamaan oikein kunnolla. Mutt eipä siitä mikään kauhea katastrofi pitäisi tulla. Kunhan löydön konferenssipaikalle!

Luulen, että aika iso osa jännityksestä laukesi siinäkin, että selvisin hyvin koko päivän S:n ja P:n seurassa olematta hiljaa! Jahuu. Huonona puolen päivään laskettakoon se, että se Heminsleyn kirja on melkein luettu. Ei kestä koko kotimatkaa. Onneks on toinen hupikirja mukana, mutta se on ihan fiktiota ja nyt tekis mieleni lukea vaan juoksua. Hurahtanut mikä hurahtanut.

PS. Täällä haisee syksy paljon enemmän kun Sheffieldissä, vaikka sielläkin aina välillä tuoksahtelee. Kun vaan tulis jo ruska!

Saturday 13 September 2014

Krapuloista


Tonni täynnä! Hurraa!

Kyllä nää juoksuaiheiset päivitykset pian loppuu. Toivottavasti. Melkein pistää jo hävettämään tää jatkuva juoksuteemaisuus. Hurahtanut, mikä hurahtanut. Luen parhaillaan Alexandra Heminsleyn kirjaa Running Like a Girl ja muistaakseni just tästä kirjasta luin ehkä parhaimman kuvauksen juoksemisesta. Se menee jota kuinkin näin: juokseminen on kuin käänteinen krapulatila. Alkoholin tuottama humala kestää ja on hauskaa vain pienen hetken, ja seuraukset on kamalia jos on kallistanut kuppia kunnolla. Krapula kestää paljon kauemmin kuin itse humala. Juoksun kanssa on toisinpäin. Krapula, se kamala osa (eli itse juoksusuoritus) tulee ensin ja kestää vain pienen hetken, mutta sitä seuraava humala ja huuma kestää huomattavasti kauemmin.

Ainakin kisoissa juoksemisen (10km+) osalta allekirjoitan tämän luonnehdinnan ihan täysin. Harjotusjuoksujen kannalta en. Ainakaan tänään. Sen verta tuskaa oli tän päivän 14,5km lenkki. Ehkä sitten kun maraton treeni alkaa ja (toivottavasti) huomaa kykenevänsä juoksemaan yli sen maagisen puolmaraton rajan. Ehkä sitten treenaamisestakin seuraa humala. Toivotaan. ;)

Mutta noista krapuloista, pienen aasinsillan kautta Skotlannin kansanäänestykseen. En oo siitä täällä vielä mitään puhunut. Ei sillä, että mulla olis mitään kovinkaan sivistynyttä ja syväluotaavaa mielipidettä asiasta. Vaikka mulla ei äänioikeutta olekaan niin kyllähän tässä on tullut mietittyä, että miten päin sitä äänestäis jos ääntään sais käyttää. Enkä kyllä tiedä. En osais sanoa niin yhtään.

Reilu vuosi sitten kun hain kieltäydyin siitä BBC:n haastattelusta kansanäänestykseen liittyvään tutkijan duuniin, olisin ehdottomasti ollut äänestämässä kyllä. Pienien kansojen solidaarisuus yläfemmat lähinnä oli mielessä. En ajatellut asiaa muuten kuin, että kyllähän sitä jokaisella kansalla on itsemääräämisoikeus ja oikeus itsenäiseen valtioon. K oli muuten ehdottomasti äänestämässä ei.

Vuoden aikana ollaan huojuttu molemmat miten sattuu, minä ehkä enemmän. Pari viikkoa sitten katsottiin väittely Salmondin (kyllä) ja Darlingin välillä (ei). Tultiin siihen tulokseen, että "eillä" ei ole mahdollisuuksia. Darling on ehkä saman verran karismaa kuin Ahti sillipurkilla. Jäi ihan Salmondin jalkoihin, vaikka ihan juupas-eipäs väittelyksi se meni. Seurailin sivusilmällä keskustelua twitterissä ja aika moni skotti kommentoi, että väittely nolasi skotit muun Britannian silmissä ihan täysin. En voi väittää vastaan. Kovaa ainakaan.

Meissä molemmissa väittely sai aikaan aika rajun ensireaktion "kyllää" vastaan, ehkä just Darlingin saamattomuuden takia. Ja vähän nappasi väärällä tavalla, Salmondin ja "kyllän" riippuvaisuus öljystä kaikissa taloudellisissa argumenteissa. Ei öljyn varaan enää voi pidä laskea. Pari päivää myöhemmin hyljeksin vuorostaan "eitä". Niiden vaalimainos oli niin seksistinen ja konservatiivinen, että katselin sitä huuli pyöreenä.

Mainoksessa mistään mitään tietämätön (ihan kun kaikki ei vuoden jälkeen olis selvillä ketkä kampanjoita johtaa) kotirouva pohdiskelee keittiössä ketäköhän sitä äänestäis. Aviomies aikoo äänestää "ei", ja pomoja (lapsia) ei kiinnosta, niiden hommat jatkuu ihan niin kuin ennenkin, että onkos sillä mitään väliä miten äänestää...? Sitten blaa, blaa, blaa teekuppeja ja aviosormuksia ja blaa, ja lopulta tää kotirouva päättää seurata miehensä esimerkkiä ja äänestää "ei", koska hän on hyvä ja välittävä äiti.

Sosiaalisessa mediassa ja nettilehdissä mainosta seurasi iso kohu, eikä auttanut kun todeta, että "ei"-kampanja kusi omaan saappaaseensa ja pahasti. Sen jälkeen törmättiin netissä "kyllä"-kampanjaa tukevan aberdeeniläisen miehen parodiaan tästä vaalimainoksesta ja se pisti vihaksi vielä enemmän. Parodia oli vielä ylimielisempi ja seksitisempi, kuin mitä alkuperäinen oli seksistinen ja konservatiivinen. Kun video vihdoin loppui niin K totes vaan, että jaahas nähtiin sitten ehkä paras "ei"-vaalimainos, harmi ettei ne itse pysty tuottamaan sellasta mainontaa, joka sais äänestämään niitä.

K:n perheessä on iso jakauma, mitä äänestykseen tulee. K:n isovanhemmat on ehdottomasti "ein" kannalla ja täti ja setä myönteisestä kannasta ei ole mitään epäselvyyttä. K itse ei tiedä vielä, mitä tekisi. Luulen, että päätynee "eihin".

Mutta mielenkiintoisin kysymys (jonka esitti joku herrasmies yleisöstä siinä väittelyssä, joka katsottiin) tähän mennessä (mulle) on, että entä äänestyksen jälkeen. Äänestyksestä on tulossa tiukka ja tunteet käy kuumina molemmin puolin. Mitäs jos äänestyksen tulos on tiukin mahdollinen, mutta tulos saadaan suuntaan tai toiseen, mitäs sitten? Miten Skotlanti saadaan "yhdistettyä" taas? Vai tuleeko siitä jakautunut kansa? Miten hoivata kampanjointi- ja äänestyskrapulaa?

PS. Oikeista krapuloista en tiedä mitään! :)

Friday 12 September 2014

Sitä samaa

Löysin itseni eilen internetistä! Oxfam on tällä viikolla lataillut järjestön ottamia kuvia flickriin. Bongasin itseni sieltä photostreamista kuin harvinaisen linnun. Leipäluukku lääpällään ja tukka putkella. Tuttu ja taattu tyyli. Jos toi suu nyt kuitenkin harjotuksen kautta saatais repsottamaan aukinaisena vähän vähemmän. Ihan kivat rusketusrajat reisissä kuitenkin. Eteenkin kun ottaa huomioon, että juoksuja lukuunottamatta oon käyttänyt tänä vuonna sortseja neljä kertaa.

Huomisella lenkillä tulee tonni täyteen. 1000km. Niistä 700 on juostu tämän vuoden huhtikuun jälkeen. Tahti on hurjistunut! Tilaisuutta juhlistaakseni lahjoitin itselleni putkirullan, jolla voi aivan itse hieroa pohkeet ja reidet kuosiin. Jos vähenis noi penikkapelotkin. Notkeutuminenkaan ei haittais ollenkaan, olis kiva taas saada varpaista kiinni.

Eilen esitelmä näytti valmiilta, mitä nyt pieniä muutoksia siellä ja täällä. Tänään siisteimmät sivut näytti tältä. Jopas! Seitsemän tuntia väänsin tänään niitä "pieniä muutoksia", eikä valmista tullut. Hienosäätöähän tää kaikki nyt enää on. Löydetään suuhun parhaiten sopivat sanat.
Vähän kun tekohampaita tai uusia ruokia kokeilis. Tää lause on aika hyvä, mutta ei se nyt ihan istu tai maistu oikealle. Toivottavasti huomenna löytyy oikeet hampaat ja oikeet mausteet, että sunnuntaina voi alkaa hakkaamaan esitelmää muistiin. Paperit keskiviikkona mukana toki, mutta vaan kävelykeppinä, jos muisti alkaa huojumaan hermostuksesta.

Thursday 11 September 2014

Lähtökuopissa

Näin S:ää tänään pitkästä aikaa. Lörpöteltiin aamupäivästä ja iltapäivällä oli SaTis-miittinki. Jouduttiin päästiin CG:n ja R:n kanssa treenaamaan puheita Puolaa varten. S:kin vähän testaili omia ajatuksiaan.

Paperista lukienhan se pitkälti itelläni meni. Mikä tosin lienee ihan ok tähän kohtaan, kun kirjottelin puhetta vielä 20 minuuttia ennen kokousta. Jännittikin. Ei ollut hirveän mieluisaa tulkita S:n osuutta analyysista sille, ennen kuin ollaan kertaakaan koko kirjoitustyöstä puhuttu.

Tuomio...oli varsin positiivinen. Palaute oikeastaan kaikin puolin hyvä. Vaikka viikonloppu menneekin powerpointin kiillottamisessa,  uskallan hengähtää vähän. Sillä tavalla tarpeeksi, että sitten tiistai-keskiviikkona ei stressatessa ja jännittäessä tarvitse nukkua ollenkaan. ;)

Mutta oli kuulemma mielenkiintoinen (aidosti mielenkiintoinen - yleisesti ottaen "mielenkiintoinen" sosiologisissa/STS piireissä tuppaa tarkoittamaan "hyvä yritys, älä nyt liikaa sure") esitelmä. S:kin sano, että meidän hapuilevasta luonnoksesta oli puhjennut varsin erinomainen puhe. Hyvä, hyvä.

Meilailin tänään myös amerikkalisen antropologin kanssa, joka teki kenttätyönsä Eurajoki-Helsinki-akselilla. Mielenkiintoisia kokemuksia sain lueskella. Aikalailla sellainen vaikeuksien kautta voittoon kenttätyökokemus tällä antropologilla. Kyselin vähän ihan elämiseen liittyvistäkin jutuista kenttätyötä silmällä pitäen, että minne sitä olis paras asettua. Raumalle, Poriin vai Eurajoelle.

Alkaa tää PhD taas hissuksiin maistumaan, kun pääsee eteenpäin!

Wednesday 10 September 2014

Takaisin satulssa

Vaikka mulla ei oo ees hevosta!

Siltikin tuntuu siltä, että pikkuhiljaa päästään eteenpäin. Tällä viikolla oon painanut jo lähemmäs 30 tuntia töitä. Konfirmaatiopaperit sain sisään maanantaina, enpä mä muuta odotellutkaan kun S:n allekirjoitusta yhteen dokkariin. Onpa sekin tehty. Nyt vaan konfirmaatiota odotellessa. Niin ja töitä vääntäessä kuin kaheli!

Onneksi vähän alkaa tuntumaan siltä, että Fukushiman kanssa epätoivon erämailla pyöriskely alkaa (ehkä) hissuksiin tulla päätökseensä. Tosin pakkohan se on. Viikon päästä jo kun pitäis asiasta puhua varsin vakuuttavasti. Huomenna saattaa olla esitelmän koeajo, josta en ole sitten tippaakaan innoissani. Sentään on jonkun näkönen powerpoint kasassa, mutta analyysi on vieläkin sen verran hentoinen, etten sitä kovin mielelläni muille esittelis vielä. Voi olla, etteivät edes huomaa koko analyysia kun on sen verran laihanlaista argumentointia. Mutta eipä tässä nyt murjottaminenkaan auta, eteenpäin sano mummo lumessa. Niin ja jahvat tulloo kans.

Lenkkaritkin oon ehtinyt jo solmia kahteen otteeseen. Tänään juhlistin 11,5 tunnin työpäivää 11,5 kilometrin lenkillä. Kun joka päivä pystyiskin juoksemaan istutut tunnit pois, kyllä kelpais! Olis varmaan sunnuntaina pitänyt pinnistellä menemään vähän kovempaa, sen verta kevyesti tänäänkin meni. Eilen huljuttelin crosstrainerilla menemään yhden käden sormilla laskettavat kilometrit ja vedin siihen sivuun kunnon keskivartalotreenin. Tai siltä se ainakin tänään tuntu. Ovien avaaminen sattui tuntui. Sen verta kipeät oli rintalihakset. Aivastuksiakin rupesi ujostuttamaan ihan hirveästi kun tajusivat kuinka paljon ne vatsalihaksiin koski. Eipä sillä, Tukholmaa varten pitää olla rautainen keskikroppa! Liikaa tosin ei voi kuntosalilla huhkia vielä, kun pitää se Vantaan puolikaskin valloittaa ennen kun voi hengähtää. Vähän.

Sunday 7 September 2014

Boom!


Oli kuulkaas kisa viikonloppua kerrakseen! Lauantaina 5km kisa ja tänään sitten puolikas maraton. Ennätykset paukku menemään niin, että korvatulpille olis ollut tarvetta. Vitosella juoksin kilsan, mailin ja vitosen ennätykset uuteen uskoon. Tammikuusta vitosesta on viilautunut ihan kiitettävät kolmisen minuuttia pois. K:kin paransi tammikuista vitosen aikaansa kolmella minuutilla, mutta ei suostunut olemaan tyytyväinen. Joutui kävelemään vähän kun alotti liian kovaa. Vajaan kilometrin kohdalla se porhalsi mun ohi ja kisan jälkeen kävi ilmi, että siinä kohtaa molemmat oli ajatelleet, että "o-ou, nyt K menee liian kovaa!".

Mutta tänään. Tänään räjähti! Puol maraton juostiin aika tiukoissa oloissa. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta (mikä kieltämättä viime vuotiseen vesisateeseen ja tuuleen verrattuna oli ihan kiva, noin fiiliksen kannalta), asteita ehkä 17. Matkan aikana näin kuutisen pyörtymätapausta, joista viimeisin loppusuoralla. Kaksi kilometriä maalista eräs naisjuoksija neuvotteli ensiapu ihmisten kanssa, josko sais jatkaa loppuun asti vaikka kävellen. Se pysyi pystyssä tuettuna.

Mutta siitä räjähdyksestä. Tuli sitten juostua. Ennätys parani reilulla 12 minuutilla (tai 13 minuutilla jos kysytään mun Nike kellolta), ja tavoiteaika 1h 49 minuuttia alittui reippaasti. Melkein heitin itelleni yläfemmat. Systemaattinen harjoittelu tuotti tulosta. Mukavaa! Mutta se runner's high, joka muuten kemiallisesti näyttää tältä:


kokematta. Pitäis varmaan juosta kovempaa! Hah! Mutta jonkinlaista perverssiä mielihyvää sain kuitenkin taas siitä kun juoksin kevyesti keski-ikäisten ukkojen ohi. En tiettykään kaikkien. Joidenkin vaan. Jostain syystä kisaan aina niitä kaljuja vastaan. Tiedä sitten miksi. Ehkä ne kiiltävät päät on helppo poimia sieltä joukosta virstanpylväiksi joidenka ohi on mentävä. Tai sitten niitä on vaan niin paljon, että ovat sopivia siksi.

Juoksu oli tänään helppoa. Ihan hämmästytti. Torstaina piti jättää lenkki kesken kun penikat vaivasi. Eilen jännitti, että mitenköhän se vitonen. Hyvin kesti ja taisi se kunnolla revittely auttaa ja lihaksia avata, koska tänään mentiin ongelmitta. Kisan aikana kerääntynyt nestehukka ei saanut sen kummempia tuntoja aikaan. Huominen tarina tosin saattaa olla ihan eri!

Oli siellä muuta muukin tänään... :)




Friday 5 September 2014

Junista ja stressistä


Luulin, että tää junissa roikkuminen loppuis tässä hiljalleen. Mutta vauhti tuntuu vaan kiihtyvän! Ainakin tässä kuussa, suuntina Newcastle (tänään) Manchesterin lentokenttä reilun viikon päästä, kuun lopussa varmasti Lontoo ja mahdollisesti Plymouth. Niin paljon oon suoltanu pennejäni tän maan junaverkoston ylläpitoon, että jonkunlainen kunniamitali tai junavaltaistuin ei olis enää yhtään liioiteltua! Mutta mikäs siinä, paikoissa pitää käydä ja junalla pääsee.

Tunnin päästä pitäis raahat luut asemalle, että pääsee viikonloppuna kisaamaan. Lauantaina 5K lämmittely ja sunnuntaina olis sitten tosi kyseessä. Tällä hetkellä eniten jännittää se onko molemmat juoksunumerot ja ajanotto chipit repussa. Oon harjotellut koko viikon nesteytystä, juoksut jääneet vähemmälle, mutta ei ihan hirveän freessi olo näissä kintuissa. Toivottavasti adrenaliini parantaa tilanteen!

Viikonloppu sais mun puolesta jatkua vähintään ikuisuuden. Maanantaina pitää jättää konfirmaatioon vaadittavat dokumentit liput ja laput. Kyseessä ei siis mikään uskonnollinen tapahtuma, vaan piinaava kuulustelu ja siitä toivottavasti seuraava allekirjoittaneen opiskelija siirto toiselle vuodelle. Sitten vaan tutkimusetiikat käteen ja baanalle. Supervisor S on ollut iäsiyyden lomalla, joten on tullut väännettyä noita dokkareita vähän oikealla kädellä, ja vähän vasemmalla kädellä. Vähän tosissaan ja vähän vähemmän tosissaan. Saas nähdä. Kaipa se siitä.

Vielä enemmän kyllä stresssa se Puolan esitelmä, jonka pitäis olla jonkunlaisessa kuosissa jo ens viikolla. Vähän oon sitäkin tökiskellyt, mutta en saa jutusta minkäänlaista otetta. Sormet lipsuu. Tänään ehkä jossain kaukana horisontissa pilkahti pieni ajatuksen jyvänen, mutta ei se siellä kauaa siellä viipyillyt. Pitää varmaan luottaa alitajunnan mahtavaan voimaan. Jos sieltä vaikka pläjähtäis aikateeminen lottovoitto, ei tarvitsis olla ees mikään jättipotti. Sellanen pieni viis oikein vaan. Jos sitten ei vaikka enää tuntuis, että oon labyrinttiaivoissani vankina. Aivan itse. Minä.

Wednesday 3 September 2014

Aberdeen flashback


K:n synttäriyllätys ei mennyt niin kuin Strömssössä. Aamuviideltä sain tietää, että sää perui hankkimani kuumailmapallolennon. Jep! Piti olla paras synttärilahja i-k-i-n-ä. Onneksi voidaan varata uusi, suunniteltiin sitä jo ensi kevääksi. Ehkä mun synttäreiden tienoilla, jos olis vaikka lämmin.


Päästiin kuitenkin koluamaan uutta tienoota Aberdeenshiressä. Yövyttiin Kemnayn pikkukylässä. Sen käveli ehkä kymmenessä minuutissa päästä päähän. Kohtuuhintainen illallinen syötiin ylihinnoitellussa hotellissa. Palvelu tosin oli hyvää, ja ruoka myös. Intialaista! Nam! Käveltiin myös 8km Castle Fraseriin ja takaisin. Historiaan tutustumaan. Oli kyllä vähän tylsä tönö. Mutta tulipahan nähtyä. Reissun paras kohta oli ehkä se kun lehmälauma ihmetteli meitä ihan tosissaan. Autoista eivät olleet moksiskaan. Mutta patikoijia... no kaikkea sitä!




Synttäreiden kunniaksi ehdittiin vielä pizzalle ja leffaan. Niin ja kaiken kaikkiaan leivottiin kolme synttärikakkua. Kaksi banaanikakkua väännettiin yhdessä molempiin labroihin. Yllätys manteli-raparperikakun päätin kiepauttaa, kun opiskelu ei maistunut. Kakku liiankin hyvin! Eteenkin, kun vielä viimeisenä viikonloppuna tuunattiin tädin blogista bongaamastani punajuurisuklaakakusta vegaaniversio. Mm....nam! Onneksi viime kuussa tuli juostua 178km. Muuten olis kakut tarttuneet äkäiseen tohon lantionseuduille.

Kaiken kakkuilun ja juoksentelun ohessa ennätettiin Cruden Bayhinkin ja Aberdeenissa museoon josta ei oltu ennen kuultukaan. Cruden Bayssa tepasteltiin Slain's Castleen, jossa käynnistä ollaan puhuttu keväästä 2012. Kyseinen linna, josta ei ole muuta jäljellä kun seinät ja kourallinen ei-mihinkään johtavia portaikkoja oli aikanaan inspiraationa Draculan linnalle. Fakta!



Se Aberdeenin museo, jonka nimi nyt karkaa mielestä, oli ihan hurjan magee! Oli ehkä pienin missä olen ikinä ollut, mutta hyvin sinne oli pakattu iso pläjäys kaupungin historiaa, vaikka se lähinnä keskittyikin Jakobiittien kapinan aikoihin (1688-1746). Jakobiitit siis kapinoi Englannin kruunua vastaan ja yrittivät palauttaa syrjäytetyn Charles II:n Englannin valtaistuimelle. Näissä kapinoissa oli pääasiassa kyse siitä, mikä suku hallitsee. Charles II:n myötä Jakobiitit mieli palauttaa kruunun ja sitä myöden vallan katolilaisille Stuarteille. Siis K:n esi-isille (muistaakseni vielä K:n isoisoäiti oli tyttönimeltään Stuart). Tosi juttu. Yhtäkkiä koko ajanjakso ja kapina tuntui paljon mielenkintoisemmalle! Historiaa opiskellessa kuorsasin menemään näitä kapinoita koskevan luennon...



Museossa oli myös pienoismalli keski-aikaisesta Aberdeenista (yllä) ja jotenkin tosi sosialistista realismia huokuva havainnekuva suunnitelmista kaupungin varalle. Ei ollut meidän kotikatua näissä suunnitelmissa, mutta kuvana ihan magea joka tapauksessa!


Säistä sen verran (kun Britanniassa ollaan), että olivat karmeita! Pääsin villapaitaa ja pipoa käyttämään muutamaan otteeseen. Ja vettä, sitä tuli niin maan perkeleesti (mikään muu ilmaisu ei kelpaa tähän kohtaan). Melkein joka pirun päivä. Ihan lokakuiset olot, mistään loppukesästä ollut mitään tietoakaan. Johtunee siitä, että koko kesä oli verrattaen kyseenalainen. Toisaalta oli siitä kurjasta säästä jotain iloakin. Näitä...


...näkyi enemmän yhden viikon aikana kun koko vuonna. Näin triplasateenkaarenkin. Tuplan oon nähnyt aiemminkin, mutta tripla! Huh huh. Ja monasti olivat ihan täysiäkin, ainakin kun rannalla lenkkeili. Kuvassa muuten koti. Ja oikeassa yläkulmassa makkarin ikkuna.

Vaan ei ole koti enää kauaa. Lokakuussa palaan sinne viimeisen kerran, ja ihan pariksi päivää vaan. Sitten suuntaan hetkiseksi Suomeen ja K Obaniin. Oltiin molemmat ihan nostalgisissa ja melankolisissa tunnelmissa, kun K saattoi mut sunnuntaina juna-asemalle (ihan kun normaalisuruissa ja hyvästeissä ei olisi tarpeeksi!). Vika junamatka Aberdeenistä Sheffieldiin on nyt takana. Kohta Skotlantikin on enää pikkupalanen omaa historiaani, omaa tarinaani. Hyvä palanen!

Monday 1 September 2014

Viiden päivän valtiovierailu

Arkistojen havinaa. Kaukaa menneisyydestä viime kuun puolesta välistä. En tällä kertaa ollut hovikuvaajana, joten kuvasatoa on viiden kuvan verran. Kuva per päivä. Hotelli juna- ja linta-autoasemien vieressä osottautui enemmän kuin hyödylliseksi!

Päivä 1: York.


Koluttiin kaupungin muuret alusta loppuun, ja seikkailtiin alueilla, joita ei oltu ennen nähty (siitäkään huolimatta, että tää oli mun viides kerta kylässä). Lounastettiin pubissa. Typically English. Oltiin ensimmäiset asiakkaat ja valittiin silti paikat kaukasimmasta nurkasta. Typically Finnish. Aurinko paistoi. Lämmintäkin oli sen verran, että jopa minä otin t-paitasilleni. Kaikkea! Jätskiä ei kuitenkaan ostettu. Ehkä vähän viiniä hotellihuoneeseen. :)

Päivä 2: Sheffield.


Sukulaismuksut S&A ja poikaystävä tuli kylään kaukaan etelästä. Ehdittiin sitä ennen käydä marssimassa ympäri kaupunkia. Lähinnä West Endissä. Käytiin kasvitieteellisessä puutarhassa keskenämme ja myöhemmin vieraiden kera. Monasti oon juossut ohi, mutta nyt ensimmäistä kertaa porttien sisäpuolella. Äiti taisi tykästyä! Heeley Bank näkyi puutarhaan asti, näytti kaukaa jopa kiitettävältä. Pizzalounas, Starbucks kaffet, mustamaijaa ja kampuskierros. Niin ja pubi. Englannissa ollaan.

Päivä 3: Chatsworth House, Derbyshire.

Lauantai. Kylmä päivä. Aamulla bussiin sadan aasialaisen opiskelija-turistin kera. Bussimatka oli yksi kamalimmista ikinä. Kaksikerroksinen bussi huojui tuulessa kuskin kaahatessa Peak Districtin kapeita teitä ja mäkiä alas. Ei kuulkaas naurattanut! Hypättiin Baslow'n kylässä pois ja käveltiin 2km matka Chatsworth Houseen, jossa olin vieraillut jo joulukuussa. Puutarhassa tuli vastaan kaks tuttua heppulia; Roosevelt ja Churchill. Eivät vielä joulukuussa istuneet tässä. Puutarhassa kiertelyn jälkeen lounastettiin tilan entisissä talleissa. Tomaattikeitto lämmitti sisuksia tuulisen kävelyn jäljiltä oikein mukavasti! Äidinkin salaatti humpsahti masuun ihan mukavasti. Ei mun, vaan äidin. Itse Chatsworth House tarjosi ihan erilaisen kokemuksen kuin viimeksi. Eri huoneet ja eri portaikot oli avoinna yleisölle. Sängyt sillon joskus ennenmuinoin oli ihan kaamean pieniä. Ostettiin lakua ja veljelle keittokirja. Bussimatka takaisin oli paljon mukavampi kuin mennessä. Onneksi!
Päivä 4: Newcastle.


Jalkapalloa! Käytiin käynnistämässä Valioliigakausi 2014-2015. Newcastle-Manchester City. Ei mennyt niin kuin Strömssössä, mutta yllättävän hyvä esitys kotijoukkueelta. Tupakin oli lähes täysi. Ihan hyvä matsi, noin äidin ensimmäiseksi Valioliigapeliksi. Vähän ehdittiin nähtävyyksiäkin, no "nähtävyyksiäkin" käydä katsomassa. Pikaisesti ehdin mököttääkin kun olin kylmissäni. Mutta vähän vaan! Kampuksella käytiin. Ovat siistineet sitä sitten viimenäkemän. Enää ei tuntunut minkään muotosta nostalgiaa. Tai no ehkä sellainen ihan pieni nipistys jossain syvällä vatsanpohjalla, mutta ei mitään mainitsemisen arvoista oikeastaan.

Päivä 5: Sheffield (ja lähtö).


Aamulla käytiin kampuksella tulostamassa molempien boarding passit. Portteri Elmfieldissä katseli vähän kummeksuen kun istuttiin lörpöttämässä Suomea läppäri sylissä. Käytiin kaffella ja aamupalalla ennen kun suunnattiin Endcliffe Parkiin. Ei taitanut äidin silmään sattua. Lounas syötiin ihan mukavassa pubissa, jossa en ollut ennen käynyt. Iltapäivällä suunnattiin yhteisvoimin Manchesterin lentokentälle. Äiti suuntasi Helsinkiin, minä Aberdeeniin vaikken meinannutkaan turvatarkastuksesta päästä kun boarding passin viivakoodi ei ottanut toimiakseen. Kentällä söin äidin tuomia lakuja ja mietin maailmaa.