Siltikin tuntuu siltä, että pikkuhiljaa päästään eteenpäin. Tällä viikolla oon painanut jo lähemmäs 30 tuntia töitä. Konfirmaatiopaperit sain sisään maanantaina, enpä mä muuta odotellutkaan kun S:n allekirjoitusta yhteen dokkariin. Onpa sekin tehty. Nyt vaan konfirmaatiota odotellessa. Niin ja töitä vääntäessä kuin kaheli!
Onneksi vähän alkaa tuntumaan siltä, että Fukushiman kanssa epätoivon erämailla pyöriskely alkaa (ehkä) hissuksiin tulla päätökseensä. Tosin pakkohan se on. Viikon päästä jo kun pitäis asiasta puhua varsin vakuuttavasti. Huomenna saattaa olla esitelmän koeajo, josta en ole sitten tippaakaan innoissani. Sentään on jonkun näkönen powerpoint kasassa, mutta analyysi on vieläkin sen verran hentoinen, etten sitä kovin mielelläni muille esittelis vielä. Voi olla, etteivät edes huomaa koko analyysia kun on sen verran laihanlaista argumentointia. Mutta eipä tässä nyt murjottaminenkaan auta, eteenpäin sano mummo lumessa. Niin ja jahvat tulloo kans.
Lenkkaritkin oon ehtinyt jo solmia kahteen otteeseen. Tänään juhlistin 11,5 tunnin työpäivää 11,5 kilometrin lenkillä. Kun joka päivä pystyiskin juoksemaan istutut tunnit pois, kyllä kelpais! Olis varmaan sunnuntaina pitänyt pinnistellä menemään vähän kovempaa, sen verta kevyesti tänäänkin meni. Eilen huljuttelin crosstrainerilla menemään yhden käden sormilla laskettavat kilometrit ja vedin siihen sivuun kunnon keskivartalotreenin. Tai siltä se ainakin tänään tuntu. Ovien avaaminen
No comments:
Post a Comment