Virstanpylväs

Tänään on iso päivä kahdesta syystä. Ensimmäinen, mitättömämpi, on mun Sheffieldiin tulon yksivuotispäivä. Vuosi sitten oltiin pelkkää itkua ja tuherrusta. Surua ja irtipäästämistä. Ei sitä edes miettinyt tulevaa. Mutta nopeasti se vuosi meni. Jäljellä siitä on pöytälaatikollinen junalippuja, muutama lentolippu ja kasapäin hyviä ja, no, erilaisia muistoja. Vuoristorataa on ollut, henkisesti ja akateemisesti. Mutta eteenpäin! Myöhemmin tänään saan tietää konfirmaation lopputuloksen ja sitten katsotaan, mitä tapahtuu. Joka tapauksessa, edessä on uusia haasteita. Jotain uutta ja arvaamatonta.

Mutta suurempi juhlan syy on meidän mummin SATAVUOTISSYNTYMÄPÄIVÄ. Mummin sanoja, ei mun. Pikkupirpanasta oon juossut mummin kannoilla. Ihannoinut, halunnut huomiota ja halunnut olla kuin mummi, ja ukki tietysti. Mietin aina, että meidän mummilla on paras nimi ikinä, koska sellasta ei oo kenelläkään mu!

Vaikka ei musta koskaan merten kauhua tullutkaan, mummin ja ukin rakkaus mereen istutettiin syvälle mun sydänjuuriini meidän purjehdusreissuilla. (Siitäkin huolimatta, että ihan vikoja reissuja lukuunottamatta koisasin kaikki reissut. Mutta mikäs onkaan meri-ilmaa parempaa! )

Ei musta taiteilijaakaan tullut, mutta silti tykkään käydä näyttelyissa ja nautin yhä piirtämisestä vaikka ei se tänäpäivänä muuta olekaan kuin vaan tuhertelua muistiinpanojen lomaan.

Historiaa lähdin suureksi osaksi opiskelemaan mummin ja ukin lapsuuden sota-ajan tarinoiden takia. Tai ansiosta. Uteliaisuus, mielenkiinto ja kunnioitus menneitä kohtaan kaiverettiin kahvipöydän ääressä. Oon monesti miettinyt, että kasvoinkin (ainakin) puoliksi historiassa.

Vanhetessani opin luottamaan mummin kaksinaismoraaliin, mitä herkkuihin tulee. Karkit on pahasta, mutta aina niitä löytyi (onneksi ei enää!). Kunhan vaan söi hedelmät ja vihannekset. Popsi, popsi porkkanaa! Muistan kuinka maattiin mahoillamme, luettiin Viisikkoja ja syötiin Dumleja sängyssä. Paukutin jalalla patjaa aina kun oli mun vuoro lukea. Mummi hermostui ja tarjotutui lukemaan kaksi kappaletta mun kappaletta kohden. Kuunteleminen olikin paljon kivempaa, mummin ääntä oli kiva kuunnella. Niin ja... jäipä mulle myös enemmän niitä Dumleja!

Matkalla Stanariin halailtiin puita, yritettiin saada kädet vanhojen mäntyjen ympärille ja rutistaa niistä energiaa ja pitkää ikää. Kuunneltiin, kuinka puro mennä pulputti kaikessa rauhassa. Oli vihreää, vehreää ja maagista. Tehtiin juttuja, joita vanhemmat ei ehtineet tehdä. Meillä oli omat jutut.

Näitä asioita mietin päivittäin. En ehkä kaikkia samaan aikaan tai joka päivä, mutta kannan mummia olallani joka päivä ja oon vakaasti sitä mieltä, että ilman mummia ja ukkia en olis ikinä päätynyt tähän sängylle kirjoittamaan tätä päivitystä tässä kaupungissa vieraassa maassa kaukana kotoota. Mummi ja ukki muovas musta seikkailijan, uteliaan, vapaan kuin meren aallon, joka ei kuitenkaan unohda, mistä tulee ja missä ne juuret on, millaisista kokemuksista ja selviytymistarinoista munkin tarinani sai alkunsa.

En tuo kiitollisuuttani tästä kaikesta läheskään tarpeeksi esiin, ja se harmittaa. Joten kiitos mummi!  Ja mahtavaa syntymäpäivää! Kahden viikon päästä tavataan ja aion rutistaa satavuotiaita (pyh! pah!) luitasi niin, että varmasti kolottaa rakkaudesta jälkeenpäin!