Toruńista toisaalle

Eilen ehdin jo tekstiviestitse kiljua äidille, että paska reissu! Eikä se eilinen ihan putkeen mennytkään. Heräsin aamulla kukonlaulun aikaan (siitäkin huolimatta, että nukkumaan päädyin joskus 1.30 aamuyöstä. Suihkuttelin ja pakkasin. Maksoin hotellin käteisellä kuin paraskin Rockefeller ja suuntasin Toruń Miasto-nimiselle asemalle ostamaan junalippuja ennen aamupalan metsästystä. No, eipä ollut asemalla lippuluukut auki. Päätin, että ottaisin taksin Toruńin pääasemalle myöhemmin ja lähdin hakemaan aamupalaa. Sämpylät oli uunista tuoreita, palvelu ahterista ja ärsytti. Mut sain sapuskaa ja menin pääaukiolle puputtamaan leipiäni. Tässä vaiheessa junan lähtöön oli puolisentoista tuntia, joten päätin kävellä asemalle. Samahan se on, missä sitä odottaa. Matkalla ottaa räpsäytin muutamat kuvatkin vielä (alaoikealla se surullisen kuuluisa konferenssi-illallinen).

Tiistaista viisastuneena olin kirjottanut haluamani junat paperille ja ojensin sen (kovasti huojentuneelle) kassatädille, joka naputteli tilauksen koneeseen ja sai jostain kaivettua tarpeeksi kielitaitoa sanoakseen, että juna lähtee kakkoslaiturilta. Varmistin vielä, että kakkoslaiturilta. Kyllä, kakkoslaiturilta. Kiitin ja menin laiturille odottamaan. Junan lähtöön puolisen tuntia.

Kaksi minuuttia ennen kun junan piti tulla joku iäkkäämpi puolalaisrouva kysyi multa jotain. Pahoittelin, etten ymmärrä. Rouvan kulmat meni kurttuun ja se suolsi säkillisen puolalaista sanastoa mua päin ja katosi niskojaan nakellen. Tässä kohtaa ihmettelin, että missäköhän se juna viipyy. Puolalaiset junat ei oo ennen mun kokemuksen mukaan olleet myöhässä. Kävelin laiturin nokkaan ja siellähän se mun juna meni. Oli just lähtenyt laiturilta KOLME. Kirosin. Ärsyynnyin. Tuijotin niitä junan perävaloja niin tuimasti kun pystyin, ihan kun se olis niiden vika ollut, että en ollut junan kyydissä. Kirosin lisää. Missaisin jatkoyhteyden Bydgoszczta Gdańskiin. Ja sitten kirosin vähän lisää. Miten ihmeessä saisin liput vaihdettua ilmaiseksi kun ei ole yhteistä kieltä!

Taapersin elämän uuvuttamana ja pettämänä takaisin asemarakennukseen, jossa se kulmankurtistajanainen raivosi junalippujaan heilutellen tälle tyypille, jolta olin lippuni ostanut. Ei ollut siis kielimuuri, jonka takia missasin junani. Menin viereiselle kassalle ja kysyin, että puhuuko se englantia. Vastaus oli olkainkohotus. Rohkaisevaa. Selitin, mitä oli tapahtunut ja ilmoitin haluavani uuden lipun. Sain osakseni erittäin halveksivan katseena ja kolme sanaa "No. Platform three". No kyllä mä sen nyt tässä vaiheessa tiesin! Sain kuitenkin lippuni seuraavaan junaan. Kahden tunnin päästä. Jotka vietin mököttäen aseman nurkassa, kun keskustaan ei ollut järkevä lähteä. Mieli synkkeni vielä enemmän siinä kohden kun asema rupesi täyttymään ihmisistä, jotka tunnistin konferenssista (nää ihmiset myös pääsi liikkeelle ennen mua. Oikeus ja kohtuus, missä lienevät...).

Kun vihdoin pääsin junaan, elämä alkoi näyttää jo vähän paremmalta. Aurinkokin tuli esiin. Kaivoin iPadin, jolle olin ladannut uuden maratoonarikirjan, ja luin koko matkan Bydgoszcziin. Siellä mulla oli reilu tunti aikaa ennen Gdańskin junaa, joten päätin suunnata kaupunkiin ja verrytellä jalkoja. Reilut 40 minuuttia tallustelin ympärinsä naatiskellen auringosta - ei se viivästys nyt ehkä sittenkään maailmaa kaatanut - ennen kuin suuntasin takas asemalle. Asemalla bongasin sen kulmainkurtistajan.

Jos juna jolla tultiin S:n ja P:n kanssa Gdańskista oli mitä mukavin ja modernein, niin tää rotisko oli sitten toisesta päästä. Mutta kulki sentään ja sehän oli pääasia! Gdańskin asemalta ulos tullessani sain lievän kakkahalvauksen, kun tulin jostain sivusivusivu-uloskäynnistä enkä sieltä, mistä olin kuvitellut tulevani. Hetken luulin olevani ihan eri kaupungissakin, vaikka aseman olinkin laiturien puolelta tunnistanut. Kolmen askeleen jälkeen pystyin kuitenkin henkäsemään helpotuksesta ja jatkoin matkaa kohti vanhaa kaupunkia ja hostellia. Karttaa mulla tosin ei ollut ja kuvittelin, kuinka äiti ja mummi huomauttaisivat tässä kohden vastuuttomuudesta ja kaikista vaaroista, joita maailma kehittelee nuorten naisten varalle. Pudistin päätäni ja jatkoin matkaa.

Löysin kasvisravintolan ja söin ensimmäisen kunnon ateriani sitten maanantaina. Kukkurallinen ruokaa ja pullollinen vettä vähän reilulla neljällä eurolla. En käynyt valittamaan. Hyvääkin oli. Siitäkin huolimatta, että ruuassa oli persiljaa, hyi. Matka hostellille vei kauemmin kuin kuvittelin sen takia, että harhailin ja hortoilin. Ei, että olisin ollut eksyksissä - mulla oli aika hyvä idea siitä minne päin olin matkalla - vaan siksi, että joka tienristeys toi tullessaan tiukkoja päätöksiä ja pohdintoja, joka puolella kun oli niin paljon nähtävää! Gdańsk oli upea. Toruń oli kiva, mutta Gdańsk oli upea. Löntystelin sinne ja tänne ja lopulta pääsin hostellille, jossa resepsunisti väitti, että näytän ja kuulostan Carey Mulliganilta. Kyllä tollaset kehut ihan mielellään ottaa vastaan, vaikka ne tuulesta temmattuja onkin. Pistin petiin valmiiksi ja suuntasin takaisin kaupunkiin.

Paljon oli turisteja ja paljon oli nähtävää. Kävelin ympyröitä ja ellipsejä. Kiertelin ja kaartelin. Lopulta päädyin kahvilaan, jossa oli tarjolla ihan ihka aito vegaaniomenapiirakka. Huutomerkki. Tilasin, kera teemulillisen. Kai se vähän niin on, että rakkaus ja vegaaniruoka tulee eteen sillon kun niitä vähiten odottaa. Piirakka oli mahtava (liian iso pala ehkä, mutta silti melkein nuolin lautasen puhtaaksi). Teekään ei ollut pöllömpää, jotain kiinalaista nuoruuden lähde humpuukia. Luin aikoja sitten aloittaman Terry Pratchetin loppuun Gdańskin pimentyessä ympärillä. Piirakka ja tee makso enemmän kun illallinen, mutta oli sen arvoista. Jätin huomattavan tipin. Varmaan ihan liian ison, mutta pääsinpähän ainakin osasta hiluista eroon.

Yö hostellissa ei ollut niin tuskainen kun kuvittelin. Eipä, että olisin siellä paljon ehtinyt yötä viettämäänkään. Herätys oli 3.30. Siitä taksilla lentokentälle. Lento lähti etuajassa ja sujui oikein mukavasti. Köpiksessä pikaskype Helsinkiin. Siitä passintarkastukseen ja sutjakasti koneeseen. Boarding meni hyvin. Ja sitten boom! Joku sensori rikki, lento peruttu. Seuraava tuhansien vuosien päästä. Saatiin SAS:lta 100 Tanskan kruunua käyttörahaa, sillä sai just just kahvin ja hummussämpylän (96KR). Erehdyin myös ostamaan salmiakkia! Oh dear.

Manchesterissa oli kamala ruuhka passintarkatuksessa, ja tuuba otsassa kasvoi kasvamistaan. Juoksin kuin raivohärkä juna-asemalle ja ehdin kuin ehdinkin suoraan Sheffieldin junaan. Minuutti jäi vielä hukattavaksi.

Sheffieldiin pääsin lopulta 15h matkustamisen jälkeen. Ei muuten hirveästi naurattanut. Onneks seuraavan kerran matkustan vasta ensi lauantaina... Ha!