Takaisin täällä. Sheffieldissä. Suomi-viikko sujahti verrataen rakettimaisesti ohi. Ehdin tavata kaikki isovanhemmat. Nekin, jotka eivät enää jaksa muistaa. Näin ja juhlistin kun veljestä tuli virallisesti kokki. Kävin uudessa kodissakin kylässä. Taitaa toiset meistä olla aikuistumassa. Tuijotin Aleksanterinkadulla kuppilan ikkunasta, kuinka valtionvelka pyöri yhä vaan suuremmaksi. Lääkäri tökki varpaita ja sanoi "Mortonin neurooma" (edit. eilen (23.6.) aamutelkkarissa puhuttiin siitä, kuinka pillifarkut ja korkkarit aiheuttaa Mortonin neuroomaa - diagnoosin arvo laski silmissä - joku turhamaisuusvamma!) , rupesi sitten kilpailemaan maraton-ajoilla. Miehet! Leivon ja söin kakkuja. Kävin katsomassa vanhoja ratikoita.
Mutta se on kaikki mennyttä.
Nyt ollaan täällä ja tässä ja koetaan ennenkokemattomia. Kesäkuun puoliväli kohta jo kutittelee, mutta kotoa on mentävä ulos lämmittelemään. Eipä sillä, kyllä ulosmentäessäkin on heitettävä rotsi niskaan (edit. näin juhannuksen jälkeen ei!).
Eilen lämmittelin paikkoja spinningissä. Ensimmäinen urheilukiskaisu sitten Tukholman. Lääkäri iski juoksukiellon, ja polven ITB-vaivatkaan eivät oo pahemmin kannusta liikkumaan. Mutta eilen spinnasin. Jalat tukossa, maraton t-paita päällä - molemmat siis Tukholman tuliaisia. Rupesi sitten se paita siinä nolottamaan. Rinnassa seisoi Finisher Asics Stockholm Marathon 2015. Kaiken kukkuraksi neonkeltainen. Mitä mä tässä naapurikylään hohkaavalla paidallani elvistelemään? Eiks se nyt oo aika hölmöä?
Olalle istahti pirulainen, toiselle kai sitten enkelirinkeli. Juoksusta yhä uupuneet jalat siinä hidastuivat entisestään. Elvistelenkö vaiko enkö? Ylpeä suorituksesta kyllä. En ole ylimielinen. T-paita on vaan muisto yhdestä suurimmista saavutuksistani!
Vai onko? Ei oikeastaan, yllätin itseni ajattelemasta. Ehkä yksi mahtavimmista kokemuksista, muttei mahtavimmista saavutuksista. Ja t-paita on vain t-paita. Toki, yksi elämä on niin laaja-alainen, ettei kaikkia saavutuksia voi edes verrata keskenään. Ja jos oikein filosofiseksi heittäytyisin, niin voisin jopa pohtia, mitä eroa on kokemuksella ja saavutuksella.
Ja jos oikein imeläksi heittäydyn, mahtavin saavutukseni - tietoinen ja tiedostamaton - on suhteeni elämäni ukkeleihin - K:hon ja veljeen. Molemmat suhteet päällepäin syvyydessään yllättäviä. Ehkä odottamattomiakin, jos ei mahdottomia. Veli, lapsen vuosissa ihmisiän nuorempi veli. Ja nyt kaveri. Salaliittolainen (aina). Tuskin kukaan ois uskonut, että oltaisiin elelty niin läheisinä. Eihän me olla kuin paita ja peppu. Mielenkiinnot on omia, mutta meillä on luottamus ja juttumme. Eletään elämiämme ihan eri tavoin, mutta mukana kulkevat samoilla aroilla liikkuvat mielen maailmat ja maisemat.
Viisi kuuta samalla saarella tarkoitti enemmän tekstareita, enemmän kontakia, enemmän kaikkea kuin aikoihin. Oli mahtavaa! Jos pystyn säilyttämään tämän suhteen, nyt kun veljellä on aikuisten huolet ja työkiireet, olen ehkä mahdottoman ylpeä. Tokkopa ihmissuhteita ei voi pakottamaan lähteä, mutta niiden eteen voi muutaman tikun ristiin pistää ja yrittää, oikein yrittää.
Ja sitten tietenkin on mahdoton merimiessuhteeni. En tiedä, kumpi meistä on se merimies tässä, mutta sen tiedän, ettei joka satamassa odota muuta seuraa. Sitäkään en tiedä, miksi mietin sitä merimiessuhteena. Ehkä jotain vanhanajan romantiikkaa, tai omista juurista tulevaan ammentamista. Ne kun meillä lähinnä on - tulevat ja menneet. Muistoihin ei voi jäädä, joten on katsottava eteenpäin: viikonlopun ex tempore treffeihin Peterborough'ssa, jouluun, joka toivottavasti vietetään yhdessä, maaliskuun laskettelureissuun, loppuelämään - toivottavasti. Suunnitelmia, haaveita, toiveita. Kun ollaan yhdessä on nyt, mutta se nyt on harvinainen ja harvassa. Varmasti on vaikea sanoa millon nyt tulee taas. Ehkä maaliskuussa, ehkä myöhemmin.
Suomessa kysyttiin - yllättävän - monasti häistä, perheestä, aikeista. Ei välttämättä edes varsinaisia kysymyksiä, vaan olettamuksia, normeja, kaavojen mukaan etenemistä. En väitä, ettenkö miettisi samoja, vaikka vielä muutama vuosi sitten en itselleni olisi ikinä toista puoliskoa pystynytkään kuvittelemaan. Mutta päällimmäisenä mielessä on nyt. Ja jos se nyt vaan jatkuisi ja jatkuisi niin kauan kun ihmisikä sallii, niin pojat, kyllä siinä kaiken maailman maratonit kalpenee!
