Lukukauden viimeinen viikko. Opiskelijoita ei enää kiinnosta, ja itseänikin kiinnostaa lähinnä joulutortut. Yksi kamuleista väitteli tällä viikolla ja toinen tulee yli-ylihuomisiin valmistujaisiin pokkaamaan tittelinsä. Ja niin joukko aikuistuu.
Kotopuolessa ollaan aikataulussa väitösangstin kanssa. Stressi, riittämättömyydentunne, epäonnistumisen pelko, projektiviha, iso ahdistus ja luovuttaminen. Muun muassa niiden kanssa taisteltiin viikonloppu. Yritän kaivella viimeisen vuoden muistoja, ja löytää sieltä antibioottia A:n ahdistukseen. Muuten edessä on pitkä vuosi.
Yritän olla luja, mutta hellä. Ja vaikeeta on. Kun just oon saanut itseni kevään romahduksen jäljiltä kasaan ja nyt pitää toista kuunnella, kannustaa ja kaitsea. Ja koittaa muistaa, että itsekään en usko tai luota kehuihin, tsemppaamiseen. Niin, että vaikeeta on kun toinen keskittyy siihen, että kaikki on paskaa (ei ole) ja itse on surkea (ei ole), ja väittää, että tämä ei ole ohimenevää (on).
Ja kaikki tämä ihan puun takaa.
Ei tainnut A:kaan osata odottaa.
Sunnuntaina nahisteltiin ja itkettiin. Eilen istuttiin kaksi tuntia puhelin terapiaa. Sanelin, mitä sanoo ohjaajalleen. Kirjoitti ja lähetti.
Kyllä tää tästä.
Kunhan perjantaiset tohtorinnan kruunajaiset ei väännä veistä haavassa, vaan antaa uskoa tulevaan.
Jos minäkin, niin kyllä sinäkin... ja helposti.
No comments:
Post a Comment