Kymmenen yötä, kuusi sänkyä

Möllöttelen junassa kohti Exeteriä. Peppu puoliksi puutuneena reilun kolmen tunnin matkustamisen jälkeen (reilu tunti vielä jäljellä). Sunnuntaina, joka oli pituudeltaan 32 (kiitos aikaeron) tein väsymyskuolemaa ja ajattelin, että olisipa tiistai ja kotimatka. Nyt ajattelen, että ei hemmetti onko pakko mennä kotiin! Eikö vois vielä tovin jatkaa matkaa?

Reissu oli pitkä ja sitä sulatellessa menee varmaan tovi tai kaksi. Tai menisi jos olisi aikaa. Nyt pitää aktiivisesti koittaa työntää viime viikko menneesseen ja keskittyä täyspainoisesti projetkiin, jota ei olla ehditty juurikaan tehdä ja jonka pitäisi olla lähes tulkoon valmis… no, perjantaina.

Siksi vähän ottaakin kuuppaan, että tama ja eilinen päivä vierähti Brightonissa, seminaarisarjan neljännessä otoksessa. Oli sarjan surkein suoritus toistaiseksi – vaikka olenkin varma, että isolle osalle osaanottajista oli antoisa kokemus. Henk.koht. tunsin kuitenkin kahden tärkeän työpäivän huuhtoutuneen jonnekin Atlantin pohjukkaan.

Toki verkostoituminen yms, yms, yms, blaa, blaa, blaa.

Hotellin sänky oli mahtava. Sitä jään kaipaamaan. Samoin kuin Koreanpään aamupaloja ja ylipäätään safkaa. Saarelle paluun jälkeen olen lähinnä tunkenut naamariin leipää, koska ruokavalio. Koreassa taas oli tarjolla tuhatkunta eri kasvista, koska ruokavalio. Toisaalta tasapainona oli myös jo edellisellä käynnillä ilmennyt epävarmuus siitä lasketaanko kinkku vihanneksi vai juurekseksi.