Hiljaa hiipii itku silmään

In action. Paneelikeskustelu. Vasemmalla tuleva kollega J ja oikealla toveri F.

Esitelmä meni ilmeisen hyvin. Paikalla ollut taiteen professori pisti perästä päin käden olalle sanoen "Oot taiteilija. Tarkotan sitä", ja myöhemmin etsi S:n käsiinsä hehkuttaen sekä toveri F:ää ja allekirjoittanutta. Uus pomokin totesi tälle vanhalle versiolle, että oli tosi hyvä esitelmä, johon S tuumasi "No tietty oli", vaikkei ollut paikalla kyseistä suoritusta todistamassa.

Konferenssi oli kaiken kaikkiaan mitä oli, mutta tapasin kaikki, ketkä pitikin tavata. Lämmittelin suhteita Antwerpenin yliopiston suuntaan, mikä myös oli suunnitelmissa. Saatiin aikaan myös kunnon polemiikki, jonka keskiössä S oli. Draamaa, draama.

Nyt oon ollu kotosalla pari päivää. On tullut pyykkäiltyä ja pakkailtua. Läppärin sisällönkin siivosin, niin että siellä ei ole enää mitään väitköseen tai opetukseen liittyvvää. Tuntui jotenkin isolta askeleelta. Ihan kun jonkun kirjan kannet olis nyt sulkeutuneet. Muuttoon on kolme viikkoa ja se alkaa tuntumaan fiiliksissä ja unen laadussa. Yöt menee painajaisissa ja katkeransuloisessa apeudessa. Ilolla, helpottuneena ja maltillisin odotuksin lähden, mutta sydäntä särkee.

Toki tykitän myös suru-musiikkia korvakäytävään kolmatta tuntia, mikä saattaa vaikuttaa. Mutta jäähyväisistä tulee vaikeat.

Marssien kohti tulevaa. Hop.