Tarina tehokkuudesta.
Maanantai-aamu, ruuhkabussissa. Nytkytti menemään. Jarrua. Kaasua. Jarrua. Kaasua. Itketti. Väsytti. Turhautti. En jaksa. En tahdo. Sitä vaan mietin. Jäin aikaisemmalla pysäkillä pois. Laahustin. Kauppaan. Salmiakkiaski ja kaksi laihaa lakua. Ostinpa kohtuudella mietin. Mahtuivat takin taskuun. Olisin halunnut enemmän. Kohtuuttomasti. Mutta kaupalla ei ollut tarjota. Mökötin eteenpäin.
Ei huvittanut vieläkään. Laku auttoi vähän. Korkkasin salmiakitkin. Istua nyhjötin. Kaivoin repusta läppärin, liput ja laput. Sieltä löytyi to do-lista. Yök. Tuli tehtyä. Kaikki mitä listassa oli. Lähti viikko lentoon. Luin kertaalleen Fukushimat läpi. Ei löytynyt virheitä. Check. Nyt voidaan odotella julkaisua. Kai vihdoinkin. Sähköpostitin haastattelupyyntöjä. Liudan. Check. Luin, mitä piti. Iltapäivällä jo myhäilin.
Kaksi päivää myöhemmin. Seitsemästä pyynnöstä viiteen on myöntävä vastaus. Asettuvat siellä nyt valtion virkamiehet ja eri instituuttien tutkijat jonoon, että voin tivata vastauksia ja udella tyhmiä. Aikuisten maailma yllättää joskus. Ihmiset auttavat mielellään. Kunhan eivät vaan ryhdy tytöttelemään. Jos ryhtyvät perun sanani.
Järjestelyrumban lomassa ennätin Martinlaakson lukioon. Eilen. "Vieraileva luennoitsija Sheffieldin yliopistosta", esitteli lapsuuden ystävä opiskelijoilleen kun luokan edessä seisoin. Tunsin itseni velmuksi huijariksi. Vähän samoin kun vuonna 2007 kun kaulaan pujoitettiin SM-pronssi. Mutta vähemmällä huonolla omalla tunnolla. Tällä kertaa olin joutunut huijaritilanteeseen omin avuin ja työn kautta, mitali oli vain sattuma.
Puhuin.
Puhuin.
Puhuin.
Ja puhuin.
Ainakin 45 minuuttia. Kuka olisi uskonut. Että pystyn. Senat menivät sakaisin. Pysyivät järjestyksessä. Silloin kun viitsivät. Tuli kysymyksiäkin. Hyviä vielä. Näki, että olivat kuunnelleet. Nekin jotka möykkäröivät. Vastatakin osasin. Oli vähän kuin olisi ollut pro. Asiantuntija.
Mutta vain vähän.
Hymyilytti joka tapauksessa.
No comments:
Post a Comment