Makasin taas hereillä. Tuijotin kattoon, mutten nähnyt sitä.
Ainoastaan K:n. Järkytyin kaikista niistä yksityiskohdista, jotka pulpahtelivat
esiin tuolta jostain ikävän potpuroimana.
Muistin jalkapöytien pehmeyden. Selän luomikartaston. Arven
silmäkulmassa. Toisen, ihan pienen, jonka parta yleensä peitti. Kemikaalien
sormiin jouduttamat kovettumat.
Muistin, miltä tuntui maata toisen vieressä. Turvassa toisen
sylissä. Silitellä rintakarvoja ojennukseen. Miltä tuntui kun sänki raapi poskea.
Kuinka maattiin sängyssä, tuijotettiin ikkunasta taivasta, eikä tarettu nousta
ylös.
Muistin kaiken ja tyyny kostui. Muistin kaiken. Ja halusin
kaiken takaisin.
En uudelleen vaan niin kun joskus oli.
Tiesin, että se oli tyhmää, turhaa ja kyyneleet virtasivat
katkerammin.
Mutta nyt sentään vaan yöllä.
No comments:
Post a Comment