Huominen, toivo, rakkaus

Tein pyhän päätöksen, etten vihaa, katkeroidu, soita suutani, en hauku. Jos olisi tyhmä, meidän historia olisi lyhyempi. Tai sitä ei olisi ollenkaan. Pyrin kypsyyteen ja arvokkuuteni säilyttämiseen. Ajattelen, että tässä oli mies, joka muuttui, pakeni, meni mistä aita oli matalin.

Päätöksiä koetellaan. Hän koettelee. Alotettiin byrokratian purku samantien: mitkä tavarat kenellekin, kenellä on oikeus Netflixiin, lomien peruutukset, hyvitykset lentolipuista jne, jne.
Kohteliasta. Sivistynyttä. Etäistä. Niin kun kuuluukin.
Niin kun halusin.

Sitten yhteys katkesi. Velvollisuudet roikkuvat. Asiat repsottavat auki.
Suututtaa.  Surettaa. Miksi pitkittää? Miksei voi hoitaa asiaa kerrallaan?
Kun kerran tahtoo erota, eikö voisi edes antaa siistiä kerrasta poikki-eroa? Tekeekö kiusaa?
Vai eikö se sittenkään halua päästää lopullisesti irti?
Voiko olla niin itsekäs? Voiko tosiaan?
Haluan vaan irti ja eteenpäin. Miksei se päästä?

Sinnittelen ja rimpuilen. Joka päivä on uusi päivä. Joka aamu uusi alku lähempänä uutta alkua. Ja muita kliseitä. Koko elämä on muuttunut surkeaksi kokoelmaksi metaforia. Kaikella on merkitys. Joku syvempi, mutta kuitenkin niin kiusallisen pinnallinen, merkitys.
Valoa pimeään huoneeseen.
Rikkoutunut vetoketju.
Sateen jälkeen aurinko.
Kaikelle jotain. Ja liikaa.
Ajatukset hurisee. Sydämeen koskee. Sielu kamppailee katkeruutta vastaan.
Uni ei tule. Pakenen kirjoihin tai lenkille.
Odotan, että pää hajoaa. Mutta sinnittelen ja rimpuilen.

Tukiverkko toimii ja siihen nojaan.
Jos tässä jotain hyvää, niin rakkaus.
Niin ironista kuin se onkin.