Mulla on ikävä sua vielä 2080-luvulla

Tämä käyrä kuvaa juoksunopeuden vaihteluita eilisaamun lenkiltä. Voisi ihan yhtä hyvin kuvata koko viikonloppua. Tunneskaaloja. Sitä, miltä tuntuu kun elämältä vedetään matto alta. Miltä tuntuu kun luulet, että on vielä toivoa. Ja kuinka vielä polvillaan oleva isketään kanveesiin. Tyrmäys. Tyhjyys. Loppu.

Meillä oli puhelin treffit. Puhelin soi klo 17:24. Klo 17:38 maailma hiljeni. Se mikä alkoi 5.2.2012 klo 00:18 opiskelija-asuntolassa, Buffyn ja marjateen äärellä päättyi. Se katkaistiin. Lopetettiin. Sitä katsottiin silmiin ja sanottiin, että se ei ole sen arvoista. Se ei ole tarpeeksi helppoa. Sen eteen täytyy tehdä liikaa töitä.

Minä en ole sen arvoinen.

Mut jätettiin.

Jätettiin.

Puhelimessa.

Hyperventiloin itseni kylppärin lattialle. Olin eläin. Maailma tyhjeni. Kaikesta muusta paitsi ulvonnasta. Mun eläimellisestä, paikantamattomasta lähteestä kummonneesta ulvonnasta. 

Huusin, koska sattui. Huusin, koska en ymmärtänyt. Huusin, koska en suostunut. Huusin, koska sydän revittiin rinnasta. Huusin, koska tulevaisuus revittiin riekaleiksi. Huusin, koska kokematonta sydäntäni ei ole ikinä särjetty näin pahasti.

Makasin kylvyssä. Ihoa poltti. Sattui. Vesi oli kuumaa. Katsoin itseäni ja punaisena helottavaa ihoa. Ällötti. Naivi, typerä. Häpesin. Olin anellut, ettei jättäisi. Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Anellut, että yritettäisiin. Puhuttaisiin ja puitaisiin, mitä koki että oli menny pieleen. Häpesin. Koska luulin, että olisin ollut vahvempi.

Niin luuli sekin. Meni shokkiin kun näki ja kuuli Skypessä reaktioni. Sanoi, että puhutaan huomenna. Toivo. Onko julmempaa. Toivo, jonka koitin litistää maanrakoon. Toivo, jonka käskin menemään pois utopiana. Toivo heräsi. Etsin ratkaisuja. Löysin niitä. Taistelisin tästä suhteesta. Taistelisin viimeisen neljän vuoden edestä. Taistelisin itseni tähden.

Toivo heräsi. Toivo kuoli. Suru muuttui suuttumukseksi. Lauoin lapsellisuuksia, joita en tarkoittanut ja joiden tiesin kuitenkin olevan liian tylppiä satutaakseen toista. Olin täynnä pyhää vihaa. Poistin valokuvia. Poistin historian jäljet sosiaalisesta mediasta. Loputon dialogi alkoi päässäni. Yritin hiljentää sen, mutta se oli liian vahva. Syytin, anelin, suutuin, pyysin anteeksi, kiroilin, kirosin, syljin, kyselin ja kyseenalaistin. Uudelleen ja uudelleen. Tajusin, että millään kielellä ei ole sanaa, joka kuvastaa, mitä tunsin, mitä tunnen nyt. Yhtäkkiä ymmärsin pop-musiikkia. Enkä voinut uskoa, että oma elämäni muuttui Adelen biisiksi. Kuvotti.

Olen maannut kaksi yötä hereillä. Olen pohjalla. En hallitse tunteitani. En jaksa. En jaksa mitään. Vei tunnin, että pääsin sängystä ylös. Olen pohjalla.

Tämä käyrä. Se on paljon lyhyempi. Mutta yhtä tärkeä. Se kuvastaa perhettä, ystäviä Suomessa ja täällä. Se kuvastaa ohjaajani tarjoamaa lohtupullaa ja sympatiaa. Se kuvastaa turvaverkkoa. Läheisyyttä. Välittämistä. Se kertoo, että elämä ei lopu. Tiedän sen ilmankin.
Omani ei ole ensimmäinen särkynyt sydän. Se kuvastaa sitä suuntaa, jonka haluan ottaa. Se kuvastaa, että lopulta pohjalta noustaan. En enää hyperventiloi kylpyhuoneen lattialla.

Olen hauras.
Olen rikki.
Olen surullinen.
En pysty kontrolloimaan itkuani.
Saan joskus voimani takaisin.
Lattialle en jää.

Ja sitten ei ehkä enää ole tilaa ikävälle.