Still Alice

Eilen tein koko päivän labratöitä. Siellä käsittelin aineita, joilla voi olla vakaviakin terveysvaikutuksia. Alku hirvistyksen jälkeen unohdin sen kokonaan ja keskityin vaan siihen, mitä tein. Illalla hirvitti, kuinka sitä osaskin niin unohtaa mokoman seikan. Mutta niin sitä vaan. Ehkä se kertoo ihmismielestä jotain.

Kymmentuntiseksi humahtaneen työpäivän jälkeen päätin hemmotella itseäni subwaylla (söin jopa pienen sipsipussin!) ja annoin itselleni luvan mennä kirjakauppaan. Kirjaa en kyllä ostanut, mutta ylihintaisen kangaskassin, joka on niin magee, että ihan hymyilyttää. Ja vielä sopivan kokoinen läppärille! 

Päädyin lopulta myös leffaan katsomaan Still Alice. Kertoo Alzheimerin tautiin sairastuvasta ja hiljalleen rappeutuvasta professorista. Oli ihan mahtava ja kamala leffa. Voimakas. Kaks minuuttia leffan alun jälkeen tiesin, että nyt tuli ehkä tehtyä vika valinta illan viihteen suhteen. Ahdisti, myöhemmin itketti ja ahdisti taas. Pisti ajattelemaan omaa elämää. Teininä mun lempibiisissä sanottiin "life is only as good as the memories we make". Oon kai jollain tasolla aina elänyt sen mukaan. Välillä oikein pinnistänyt, että varmasti muistan jonkun hetken - hyvän tai huonon. Niin kuin vaikka yhden kesäisen sunnuntaiaamun kun luin Aberdeenissa kirjaa, ulkona oli sininen taivas, meillä oli sängyssä K:n isovanhempien vanhat pastellinvirheät lakanat. K nukkui siinä pää mun rintaa vastaan. Kaikki oli rauhallista ja tyyntä. Se hetki oli täynnä rakkautta ja harmonia. Ja sitten toisaalta on niitä vaikeita muistoja. Niin kuin se kun ukki pisti kätensä mun hartioiden ympärille tammikuun ensimmäisenä 2012, että mummi ottaisi meistä valokuvan. Olin lähdössä kotiin ja seuraavana päivänä takaisin Skotlantiin. Kun kuva oli otettu, ukki puristi mun vasenta olkapäätä. Se oli lämpimin ja rakastavin kosketus, vaikkakin pieni ja arkinen. Se kosketus sanoi, että ukki teki kuolemaa. Se oli hiljainen ymmärrys meidän välillä, ei ehkä ikinä nähtäisi enää. 

Nää ja kaikki muut muistot, jopa se balettituntihirvitys vuonna 1991, tekee musta mut. Ei ne ehkä ole kellekään muulle mitään, mutta ne on muokanneet mua, sitä miten toimin, ajattelen ja suhtaudun maailmaan pääni ulkopuolella. Miten suhtaudun muihin ihmisiin ja millaisia suhteita luon. Ne vaikuttaa kaikkeen, muistot. Ne on arvokkainta, mitä eletystä elämästä jää. Mitalit tai todistukset, asiat ja esineet ei oo mitään ilman niihin liittyviä kokemuksia, muistoja ja tuntoja. Mitä jos ne viedään pois? Muistot. Mitä jos oma minä yhtäkkiä alkaa haalistumaan reunoiltaan? Kun uusia muistoja ei synny ja vanhatkin haihtuu ja katoaa? Mitä sitten jää?

Pisti ajattelemaan omia isovanhempia ja sitä totaalista ymmärryksen puutetta niiden sairaudesta ja tilasta. En osaa kuvitella, sisäistää tai kysyä. Miltä tuntuu? Miltä tuntuu kun on Alzheimerin tauti? Miltä tuntuu kun asioita, muistoja, minä unohtuu? Voiko sellaista ees kysyä? Saako sellaista kysyä? Ja vastaako kukaan? Meidän suvussa, mun näkökulmasta, yksityisyyden rajat on kylmät ja korkeat, sulkeutuminen on jalostettu taiteenlajiksi asti. Kaikki on "ihan hyvin". Kohteliaita ollaan ja käytöstavat on hallussa ainakin suurimmaksi osin. 

Miten silloin voi kysyä mitään henkilökohtaista? 

Mitään ehkä - muttei välttämättä - loukkavaa?

Miltä tuntuu kun lipuu pois, eikä enää saakkaan kiinni?