Lopuista

Kolme vuotta elämästä pakattu.
Jäljellä vain blogi.

Tähän liittyy lähes yhtä paljon kyyneleitä kuin siihen vuoden ensimmäiseen loppuun. Surua tässäkin, mutta lähinnä ihan tajutonta kiitollisuutta. Se kumpuaa jostain niin syvältä, etten edes tiennyt sen olemassaolosta.

Tänään oli viimeinen työpäivä Sheffieldissä.

Aamusta en meinannut saada tehdyksi mitään, koska ihmisiä juttelutti. Illasta istuttiin pubissa hyvän ruuan ja juoman ääressä. C:n kauniimpi puoli matkusti Leedsistä sanomaan moikka. Tossa vieressä istuu kortti toimistotovereilta, jota en ole vielä uskaltanut kyyneliltä katsoa. Sai jo pubissa pyyhkiä pikkutihruja rilleistä kun antoivat läskijäislahjan. Tuli ihan puskista. No melkein. Kyllähän sitä huomasi tänään vähän sellasta joulumaista supatusta, mutta en silti osannut odottaa.

Pahin paikka oli sanoa C:lle moit. Rutisti niin, että meni kylkiluut solmuun.
Tuntui, että merkitsin jotain. Että lähtö merkitsi.
Taakse jää hyvä ystävä.
Eikä C ole ainoa.
Mutta se tärkein.