Kermakaljaa ja aurinkoa!

Labratyötä. Junamatka. Pizza. Sitruunakakku. Tylypahka. Kermakalja. Partaveikkoseni. Pari koiraeläintä. Näistä muovattiin hyvä syntymäpäivä! Warnerin Potter-studiolla vierailtiin tosin 17.päivä, mutta syntymäpäivälahjan tiimoilta. K kyllä kovasti yritti yhdessä kohtaa uskotella, että oltaisiin menossa Brightoniin. Aamuruuhkassa kysyi sitten, että uskoinko missään kohtaa tähän höynäytysyritykseen. No en oikeastaan. 

Oli aika makea (kermakalja!) kokemus tuo studio, mutta en tainnut syvimmässä suomalaisuudessani olla ihan tarpeeksi fanaattisuuten ja fanitukseen taipuvainen, kun mitä olisi "vaadittu". Hauskinta oli se, että paikalla oli enemmän aikuisia kun lapsia - tosin saattaa johtua siitä, että oltiin koulupäivänä liikkeellä. Ei kyllä olisi uskonut päivän olleen normaali työpäivä ihmispaljouden virtaillessa ympärillä.

Seuraavana päivänä ennätettiin koirain (ja K:n poppoon) kanssa paikallisella luonnonsuojelualueelle lauantai-tepastelulle. Siitäkin huolimatta, että leivottiin pellillinen avokado brownieta. Vanhat ja koirat tuli autolla. Me käveltiin. Piti olla sellanen lyhyt kiva viiden kilsan matka, eestaas. K:n kyseenalaisen kartanlukutaidon tähden matkaa kertyi kaiken kaikkiaan 12km. 

Onneks oli sitten niitä brownieta, joilla sai energiavaroja täytettyä.

Sunnuntaina suuntasin takaisin Sheffieldiin ja painoin pää punaisena töitä torstaihin. Labrassa ja kirjastossa. Sosiologian toimistoon en oo jaksanut raahautua aikoihin. On kaukana ja epämotivoiva työympäristö. Stressasin hulluna palaveria supervisor S:n kanssa. Niin kuin aina. Eipä sieltä mitään negatiivista. Voitaisiin kuulemma kirjottaa mun väikkäri jo nyt. Siis me voitaisiin. Kuulemma. On kuulemma ideoita artikkeleitakin varten jo ja ihan journaalikin valmiiksi mietittynä. Ei siis mulla. Oon vaan tyytyväinen, että Fukushimaan liittyvät raapustamiset on nyt visusti takana. 

Kirjan julkaisupäivän pitäisi olla marraskuun ensimmäinen.

Supervisionista suuntasin suoraan St Pancrasille, maanalaiseen, Graysiin, syliin ja ruokapöytään. Tässä järjestyksessä. Suunnitelmissa oli pyöräillä Leigh-on-Seasta Southendiin lauantaina, mutta säämiehet ennustivat lauantaille kurjaa keliä, joten siirrettiin suunnitelma perjantaille. 

Olikin sitten sortsikeli! Aamusta ennätettiin vielä väkertää mun rahoitushakemuksen kimpussa ja käyttää koirat pissakierroksella ennen kuin lähdettiin. Pyörät tosin jäi Graysiin, kun kummatkin varapyöristä, jotka olivat "hyvässä kunnossa" K:n isän mukaan, olivat lähes jarruttomia ja reikäkumisia. Hurraa! Onni onnettomuudessa sinänsä - tie, joka kuljettiin Leigh-on-Seasta Southendiin oli enimmäkseen pyöräilijöiltä kielletty. Koko päivän reissu saatiin aikaiseksi. 

Käytiin Southend Pierillä, joka on lajissaan maailman pisin. 2.16km. Lounas löysi tiensä napaan ulkona puistossa. Rantabulevardille istutetut palmut sai aikaan ihan autenttisen lomafiiliksen.

Sunnuntaina olikin vuorossa sitten Lontoon Maraton - mun pyynnöstä. Seistiin jossain Limehousen ja Tower Bridgen välillä viimassa ja koleassa kymmenen aikaan aamulla. Melkein kaksi tuntia aiemmin kun nähtiin Radcliffen Paula, jonka tähden K:n sinne tien viereen raahasin. Paljon ehti sitäkin ennen nähdä. Miesten ja naisten eliitin, vammaisurheilijoita (lieneekö tämä enää poliittisesti korrekti sanonta) ja pyörätuolikelaajat - ja näille hemmoille ja hemmottarille nostan hattua varpaillaan seisten. Ovat sen verta rautasta porukkaa, että oksat pois.

Mutta tosiaan Radcliffea oltiin katsomassa. Kamera valmiina. Tuli sieltä, jutellen jonkun kanssajuoksijan kanssa. Kamera oli pois päältä. Harmitti. Harmitti niin maan perkeleesti. Mutta vaan vartti. Sitten valkeni. Siinähän se meni! Ja me nähtiin se, ihan viiden metrin päästä! Olin enemmän innoissani kun sillon 15-vuotiaana kun sain Litmasen Jarin allekirjotuksen. Näin sitä joskus käy - pääsee näitä sankareitaan näkemään ihan oikeassa elämässä. Ihan huippu juttu!

Harmien huhtikuu

Viime viikolle on tasan yksi sana, tai no itse asiassa aika montakin, mutta niistä jokaikinen painokelvottomia. Tuntui, että kaikki meni pipariksi ja pipari palo pohjaan, ettei jäänyt edes mitään säälimurusia.

Pääsiäismaanantaina pikkukoira puri läpi urheilukellon USB-johdon, ja niin kauan kun uusi matkaa postissa kello on käyttökelvoton. Herkkupala makasi vieressä koskemattomana.
Keskiviikkona hajosi tietokone. Tosta noin, ilman varotusta.
Torstaina meni jalka, lienee joku rasitusperäinen pikkuvamma siellä.
Torstaina matkasin myös Manchesteriin tutkimuksen perässä. Tuli mutkia matkaan junan ollessa peruttu. Myöhästyin itse järjestämästäni tapaamisesta.
Lauantaina matkasin Manchesteriin toistamiseen kylän muiden suomalaisten kera. Kansalaisoikeutta täyttämään. Täytettiin ja päälle ylihintainen lounas. Raahasin kaupasta niska vääränä kiinteetä ja nestemäistä tankkausmateriaalia sunnuntaisen puolimaratonia varten.
Sunnuntai-aamuna päätin, etten juoksekaan. En uskaltanut. Jalan tähden. Harmitti, ja vaihtoehtona kisalle tein kymmenen tuntia töitä.

Aurinko sentään paisteli, vaikka viikolla piipahtanut lämmin ilma haihtui viikonloppuun mennessä. Naapurin pihalla seikkaili minitiikeri ja sunnuntai-iltana käytiin katsomassa naapuruston lyhtykulkuetta. Puuroakin söin kahdesti. Kyllä - lasketaan plussaksi.

Maanantaina kone elvytettiin. Neljännen kerran. Monen mutkan ja kommervenkin kautta.
Jalka kaipaa vielä elvytystä, mutta sitä prosessia ei taida voida hoputtaa.
Käytin monia rahoja junalippuihin, mutta nyt on kaikki kevään reissut maksettu.
K:n valmistujaisiakin varten varasin jo varmuudeksi hotellin. En tiedä kunpaa odotan enemmän; sitä että pääsen taas Aberdeeniin vai sitä, että nään K:n kaavussa ja lakki päässä. Ehkä fifty-sixty.
Tänään pönötin turhanpäiväisessä konferenssissa, mutta sentään oli kotikulmilla.
Huomenna matkaan viikonlopuksi etelään. Edessä yllätys ja toivomani sitruunakakku.

Kakku!

Päivityspläjäys

Suomi näytti tältä.

K laski - jos ei nyt kuin vanha tekijä - niin ihan uskottavan pohjoismaalaiseen tyyliin. Äiti hurrasi, R kikatti ja minä palelin. Vaan onnistuu Saaren mieheltä puusaunankin sytyttäminen. Johan sitä viime kerralla harjoiteltiinkin. Rinne-ranskikset pursu korvista ja filtterikahviinkin melkein ehti tottua. Omat laskut oli ihan tuhnua ja menivät vielä surkeampaan suuntaan kun nilkka väännähti juostessa, mutta tulipahan juostua napapiirin tuolla puolen. Suksia palauttaessa K totesi mahtipontisesti huokaisten, että on ikävä laskemista. Ensi vuoden reissu lienee suunnitteilla.

Vaan ehdittiinpä myö hommiinkin etelässä hommiinkin.
Ennen reissua napa oli ratketa mummin mustikkapiirakasta ja kaffesta.
Reissun jälkeen ehdin treffeille professorin kanssa, ja sen verta pitkä palaveri olikin, että meinasin myöhästyä fyssarin runnonnasta kaupungin toisella puolella.
Fasulla käytiin hakemassa Mignoneita K:n perheelle, kun ensin syötin sille vaarojen lomassa yhden testattavaksi. Saarelle raahasin ruisleipää ja ruishiutaleita viikonloppupuuroja varten. Mukana myös kolme askillista Sisuja isännälle.

Pääsiäisen piti näyttää tältä.

Vaan näyttipä tältä.

Perjantaina laahustin kirjastoon klo 6:15. Klo 14:15 juoksin kohti juna-asemaa. Oli taas näitä extempore rakkaus on ja rakkaus vie juttuja. Loihdittiin pizzat iltaruoaksi ja päätettiin, että pizzoja ei tarvitse enää pizzerioista tilailla. Ollaan kehitelty ylivoimaiset versiot. Katteltiin K:n porukoiden kanssa Euroviisu-karkeloita ja parhaita Disney-lauluja.

Kun herrasväki lauantaina suuntasi kohti Cambridgea, jossa K:n isä hankki koulutuksensa jäätiin tekemään töitä. Laiskoteltiin ja katteltiin telkkaria. Fudista ja muuta. Sunnuntaina suuntasin ensimmäiselle pitkälle juoksulle sitten marraskuun toisen. Ja niinhän siinä kävi. Kaikki selvisivät ja kukaan ei kuollut, vaikk kahdentoista kilometrin jälkeen oli huutava vessatarve. Aamupäivää vietetiin koirien kanssa takapihalla. Yritin tehdä töitä (aikuisten oikeasti), mutta pienempi veijari tykkää läheisyydestä, vaan ei niin välitä töistä ja hyppäsi aina syliin lukemiston päälle jos en kiinnittänyt huomiota. Isommalle riitti, että heitteli palloa.

Käytiin myös kävelyllä viereiseen Orsettin kylään, jonka jälkeen korkattiin pääsiäismunaset (mullekin oli) ja vetäydyttiin katsomaan The House of the Spirits läppäriltä. Nukahdettiin leffaan. Taisi vähän väsyttää. Maanantai olikin ihan työpäivä ja iltapäivällä tihrustettiin paikallisella juna-asemalla. St Pancrasilla olikin sitten ruuhka. Vaikutti siltä, että koko Yorkshire pyrki samaan junaan. Sain pepulleni paikan, vaikka paikkavarausta ei ollutkaan. Suksee!

Seuraavan kerran suuntaan etelään viikonlopuksi uunituoreena kaksytseitsemän vuotiaana. Ja sitten viikkoa myöhemmin Lontoon maratonia katselemaan.

Sitä ennen ja siinä välissä pitäis kai jonkunlaisia hommiakin tehdä ja hyppäänkin taas torstaina junaan haastattelun tähden. Lauantaina suuntana Manchester ja ennakkoäännestys, jota seuraa sunnuntainen puolimaraton, joka pelottaa ihan pirusti.

7:45am

Kyllähän se lauantai-aamu näinkin sujuu...

Mutta tulipahan myös laiskotellessa haastattelukysymysten oikeaa muotoa pohtiessa varattua lento Tukholmaan maratonia varten! Juoksujalkaa kutittelee jo, ei ihan maraton, mutta huomisen treenijuoksu ja vuoden eka kisakin siintää jo kuukauden päässä. Oi, oi! :)

Still Alice

Eilen tein koko päivän labratöitä. Siellä käsittelin aineita, joilla voi olla vakaviakin terveysvaikutuksia. Alku hirvistyksen jälkeen unohdin sen kokonaan ja keskityin vaan siihen, mitä tein. Illalla hirvitti, kuinka sitä osaskin niin unohtaa mokoman seikan. Mutta niin sitä vaan. Ehkä se kertoo ihmismielestä jotain.

Kymmentuntiseksi humahtaneen työpäivän jälkeen päätin hemmotella itseäni subwaylla (söin jopa pienen sipsipussin!) ja annoin itselleni luvan mennä kirjakauppaan. Kirjaa en kyllä ostanut, mutta ylihintaisen kangaskassin, joka on niin magee, että ihan hymyilyttää. Ja vielä sopivan kokoinen läppärille! 

Päädyin lopulta myös leffaan katsomaan Still Alice. Kertoo Alzheimerin tautiin sairastuvasta ja hiljalleen rappeutuvasta professorista. Oli ihan mahtava ja kamala leffa. Voimakas. Kaks minuuttia leffan alun jälkeen tiesin, että nyt tuli ehkä tehtyä vika valinta illan viihteen suhteen. Ahdisti, myöhemmin itketti ja ahdisti taas. Pisti ajattelemaan omaa elämää. Teininä mun lempibiisissä sanottiin "life is only as good as the memories we make". Oon kai jollain tasolla aina elänyt sen mukaan. Välillä oikein pinnistänyt, että varmasti muistan jonkun hetken - hyvän tai huonon. Niin kuin vaikka yhden kesäisen sunnuntaiaamun kun luin Aberdeenissa kirjaa, ulkona oli sininen taivas, meillä oli sängyssä K:n isovanhempien vanhat pastellinvirheät lakanat. K nukkui siinä pää mun rintaa vastaan. Kaikki oli rauhallista ja tyyntä. Se hetki oli täynnä rakkautta ja harmonia. Ja sitten toisaalta on niitä vaikeita muistoja. Niin kuin se kun ukki pisti kätensä mun hartioiden ympärille tammikuun ensimmäisenä 2012, että mummi ottaisi meistä valokuvan. Olin lähdössä kotiin ja seuraavana päivänä takaisin Skotlantiin. Kun kuva oli otettu, ukki puristi mun vasenta olkapäätä. Se oli lämpimin ja rakastavin kosketus, vaikkakin pieni ja arkinen. Se kosketus sanoi, että ukki teki kuolemaa. Se oli hiljainen ymmärrys meidän välillä, ei ehkä ikinä nähtäisi enää. 

Nää ja kaikki muut muistot, jopa se balettituntihirvitys vuonna 1991, tekee musta mut. Ei ne ehkä ole kellekään muulle mitään, mutta ne on muokanneet mua, sitä miten toimin, ajattelen ja suhtaudun maailmaan pääni ulkopuolella. Miten suhtaudun muihin ihmisiin ja millaisia suhteita luon. Ne vaikuttaa kaikkeen, muistot. Ne on arvokkainta, mitä eletystä elämästä jää. Mitalit tai todistukset, asiat ja esineet ei oo mitään ilman niihin liittyviä kokemuksia, muistoja ja tuntoja. Mitä jos ne viedään pois? Muistot. Mitä jos oma minä yhtäkkiä alkaa haalistumaan reunoiltaan? Kun uusia muistoja ei synny ja vanhatkin haihtuu ja katoaa? Mitä sitten jää?

Pisti ajattelemaan omia isovanhempia ja sitä totaalista ymmärryksen puutetta niiden sairaudesta ja tilasta. En osaa kuvitella, sisäistää tai kysyä. Miltä tuntuu? Miltä tuntuu kun on Alzheimerin tauti? Miltä tuntuu kun asioita, muistoja, minä unohtuu? Voiko sellaista ees kysyä? Saako sellaista kysyä? Ja vastaako kukaan? Meidän suvussa, mun näkökulmasta, yksityisyyden rajat on kylmät ja korkeat, sulkeutuminen on jalostettu taiteenlajiksi asti. Kaikki on "ihan hyvin". Kohteliaita ollaan ja käytöstavat on hallussa ainakin suurimmaksi osin. 

Miten silloin voi kysyä mitään henkilökohtaista? 

Mitään ehkä - muttei välttämättä - loukkavaa?

Miltä tuntuu kun lipuu pois, eikä enää saakkaan kiinni?

Tiistai-tyytyväisyys

Jos joku olis viime yönä saanut kakistetuksi, että tästä tulee hyvä päivä olisin kohottanut kulmiani epäuskossa. Uni jäi jostain mystisestä syystä jonnekin matkan varrelle ja aamu tuli ihan liian nopeasti. Päätin olla menemättä labraan ja suuntasin sen sijaan omalle toimistolle. Työpäivä ei niinkään tehokas ollut. S on alkanut delegoimaan asioita, enkä pidä siitä. Hän on järjestämässä seminaarisarjaa ensi vuodelle tähän ydinjäte/voima-hässäkkään liittyen. Yhtäkkiä mun to do-listalla on kasa isoja nimiä, joille mun pitäis lähetellä sähköpostia ympäri Eurooppaa. Niin ja sitten ois vielä kirjotettava muutama sivunen yhteenveto loppusijoituksen viime aikaisesta kehityksestä täällä S:llä, jotta hän vaikuttaa asiantuntevalta ja pystyy puhumaan lievällä auktoriteetilla kokouksessa, jonne hän on menossa. En minä. Tyypillästä PhD-tavaraa. Eipä siinä. Auttaapa välttelemään oikeita töitä..

Takaisin tähän päivään. Ja sen ylimaalliseen kivuuteen.
Puolenpäivän maissa tuli tekstari, että varaapa itselles junat Essexin suuntaan syntymäpäiväviikonlopuksi. Yllätys odottaa! Tiedän, ehkä mikä, mutta siitä enemmän kun asia on ajankohtainen. Se olikin työpäivän kohokohta.

Lähdin toimistolta jo puoli neljän aikaan, kun olin siellä verrattaen aikaseen aamulla ja eilen itsestäni riippumattomista syistä tuli tehtyä lähemmäs 12-tuntinen päivä. Kotona odotti E, joka teki kotipäivän yksityisyrittäjänä. Päätettiin lähteä lenkille. Juostiin paikoissa, joissa en ollut ennen käynytkään. Tää muutto on avartanut mun näkemystäni tästä kaupungista, eikä enää edes hirveästi iljetä myöntää, että löytyy siitä kivojakin plänttejä. Kirmattiin yhdessä reilu 5.5km. E jatkoi siitä kotiin, minä vielä toiset 3.6km. Ai, ai! Aurinkoa ja sortsit. Eikä kipuja. Mikä parasta. Vauhtihan ei päätä huimaa, mutta se ei haittaa ollenkaan. Nyt painellaan mummoin kanssa lumessa eteenpäin niin maan vietävästi. Maltilla toki.

Illalla kävin ostamassa ylihintaisia mustikoita ja tein mahtavan palkintoillallisen hyvän juoksun kunniaksia. Mustikoilla ei ollut sen kanssa tekemistä.
Olin vääntämässä muuan nettikurssin tehtäviä kun K pirautti. Päätin tosiaan viikonloppuna, että aikaa on vaikka millä mitalla ja ilmottauduin kahdelle nettikurssille. Toinen alkoi jo viikko sitten, niin on vähän kiinni otettavaa. Kulkee otsikolla Water for Liveable and Resilient Cities. Seuraava alkaa vasta elokuussa (onneksi). Joka tapauksessa olin siis näin sivistämässä itseäni kun K soitti.
Järjestettiin puhelin-sähköposti-kombolla vihdoin K:n viimevuotinen syntymäpäivälahja kuntoon. Elokuussa peruuntunu kuumailmapallolento on nyt varattu toukokuulle ja yhdistetty viikonloppuun Peak Districtillä.
Keväästä on tulossa ihan älytön.
Siis puhtaasti ja vain ja ainostaan hyvässä mielessä.
Nyt pitäis enää malttaa sinne sänkyyn kömpiä.

Tekevä ehtii ja ehtivä tekee

Tämän viikon matkakohteena oli Frankfurt am Main, Euroopan pankkikeskus ja Saksan rikollisin kaupunki. Lokakuussa lentoja varatessa matkan tarkoitus oli selkeä: vuoden ensimmäinen puolimaraton helsinki-peräisen toverini kera. Talven sairastelut tottahan toki repivät kyseisen suunnitelman tuhannen tuusaksi, mutta reissu tuli joka tapauksessa. Ja ennätettiin me yhdessä juoksemaankin vaikka tänään seisoinkin vain tien penkereillä. Jo pelkkä lenkki tuntui suureltakin saavutukselta. Ensimmäinen juoksu ulkona sitten reiden repeämisen ja sairasteluiden jälkeen. Ja sortseissa! Kyllä kelpas. Eikä mitään jälkiseurauksiakaan ole tullut. Mikäs sen parempi!

Eilen otettiin rennosti. Käytiin kaupungilla vähän. Katsottiin fudista, kasattiin 2000-palaista peliä. Kokkailin juoksijalle vegaanisafkat ja iltaeväät, kun ei tosta mun kasvissyöjäkääntymyksestä ole mitään tullut. Muutama leffakin ehdittiin katsoa ja Helsingin Midnight Runillekin suunniteltiin osallistuvamme, kun meni tämä mönkään.

Tänään lähdettiin aamuaikaisella liikenteeseen. Suuntasin keskenäni Frankfurtin keskustaa Leonard Cohenin viimeisimmän levyn pauhatessa korvissa. Aurinko lämmitti, vaikka kello oli vasta kahdeksan. Starbucksiin ennätin aamupalalle ja töitä tekemään reiluksi tunniksi. Löytyi vegaani ciabattakin, toisin kun Saaren kuppilain tarjonnasta. Lämmitti mieltä ja mahaa.

Mainin rannalla sain napattua ihan kelpo kuvan juoksijasta ja sitten kiiruhdin eteenpäin seuraavaan merkitsemääni kohtaan, mutta olin muutaman minuutin myöhässä enkä nähnyt muuta kuin vyöryvän aallon saksalaisia juoksijoita. Kisa päättyi paikallisen potkupallotiimin stadionille, jonka sisään en kavunnut ihmistungoksessa. Melkein loppusuoralla bongasin tutun askelluksen ja sitten siirryin aurinkoon nautiskelemaan appelsiinimehun jämistä.

Stadionilta juna toi lentokentälle ja täällä sitä nyt ollaan. Aikaa kuluttamassa rästitöiden viihdyttämänä. Selkeästi.

Huomenna takaisin oravanpyörään. Ja mitä todennäköisimmin lenkille. ;)

Oli

Oli viikonloppu. Oli ruuhkajuna. Oli seisomapaikat Yorkista Berwickiin. Oli Pandan lakritsi-matkayllätys. Oli tulevaisuudesta kuiskuttelua. Oli intialaista. Oli syrjäinen hotelli. Oli kaksi yhden hengen sänkyä. Oli läheisyys. Oli ahtaus. Oltiin me.

Oli lihaskolotus. Oli paikallisbussimatka ja herkullinen aamiainen, olinhan lähettänyt kaiken uppopaistetun K:n lautaselle ja saanut vaihtokaupassa grillatun tomaatin. Oli jono pubiin. Oli olutta pubissa ja sen ulkopuolella, vaan ei mun mahassa. Oli rugbya. Oli Aberdeenin tuttuja ja enimmäkseen tuntemattomia. Oli kaatosade. Oli kylmä. Oli läpimärät tennarit. Oli hyvä illallinen. Oli taksimatka hotellille. Oli kylpy. Oli lauantaitelkkari ja jalkapalla. Oli ehkä tietokonepeli. Oltiin me.

Oli aamukahvi Waverleyn asemalla. Oli aamujuna Sheffieldiin. Oli työjuna. Oli hakua sinne ja tänne.. Oli hyvän sään Skotlanti. Oli tuulinen Sheffield. Oli kylmä päämaja. Oli kahvia ja teetä. Oli lisää rugbya (ihan kun sitä olisi kukaan kaivannut). Oli eksynyt pizzakuski. Oli perille löytänyt pizzakuski. Oli pizzaa. Oli kuumavesipullo. Oli päikkärit. Oli jäähyväiset. Oltiiin me.

Oli aika uuden odotuksen. Oli kevään ensimmäinen päivä.

Oltiin me.

Päämajasta

Suomessa juhlitaan suvun jatkoa ja tulevaisuutta. Hurraat! :)

Minä täällä muuton myötä matkailen ajassa taaksepäin. On kuin vuosi 2010. Talo on kiva, kotoisa, kylmä ja kolea. Unta etsin kahden peiton alla, aamutakkiin kääriytyneenä kuumavesipulloa hellien. Päällä fleecetakki, pitkähihainen t-paita, yöpuvun housut ja tulpa villasukat. Kaulassa ainakin kaksimetrinen liina. Suihkun paineessa on toivomisen varaa, mutta seura on hyvää ja huoneessa kirjahylly. Kyllä tässä heinäkuun puoleen kelpaa olla.

Muutto oli hässäkkää ja yhtä juoksemista tavaroiden kanssa. Niitä kun ilmesty aina kun luulin saaneeni kaiken kasaan. Kissallekin oli lupautunut tarjoilemaan maanantai-aamuun asti, vaikka lauantaina jo muutin. Kyllähän tuo kummalliselta tuntui kun avaimet luovutin maanantai-iltana, vaikka niin kovaa väitin olevani tunteeton tota tönöä kohtaan. Olihan se yläkerran hyytävä ullakkohuone kuitenkin mun päämaja. Sieltä korkeuksista kuikuilin Sheffieldiä tuntien turhautumista ja ärsyyntymistä kaupunkia kohtaan, mutta olihan ne näkymät aina välistä aika vaikuttavatkin. Nyt en voi avata verhoja, ettei kylmä kipua ikkunoista sisään. Mutta eteenpäin!

Tutkimus kentällä on vihdoinkin alkanut tohinalla. Ja oon ihan naattipallo. Työpäivät tällä viikolla on vaihdelleet yhdeksän ja kahdentoista tunnin välillä. Mielenkiintosta on ollut ja raskasta. Tiistaina heiluttelin taas vasaraa ja sitten ollaankin ton rintalastan kanssa oltu taas kädenvääntöä. Sitä kun ei vaan noin vaan vakuuteta olemaan kunnossa. Johan on pirulainen. Tässä kun muuten on taudit ja selätetty, niin menojalkaa vipattais kovin kun päivätkin pitenee. Sen sijaan juoksukunto ja kesäkunto karkailevat käsi kädessä kauas auringonlaskun tuolle puolen ja täällä seison vyötärön ympärys paisuen! Kyllä osaa naista turhauttaa.

MUTTA. Huomenna junailen Hardianuksen muurin tuolle puolen ja lauantaina katsellaan kun skottiurhoot törmäilevät italialaisten kanssa ja sitten jollain jossain on hallussaan kumman muotoinen pallo. On viivaa ja tolppia ja kaikilla liian lyhyet sortsit! Rugbya siis. K ja muutama yhteinen Aberdeen-tuttu. Sunnuntaina matkataan takasin tähän suuntaan, K tehden varikkopizzapysähdyksen Sheffieldissä. Oi, onnea!

Ja seuraavana viikonloppuna Saksaan jossa piti juosta vuoden eka kisa, mutta muuttukin vaan lomailuksi.

Costochondritis

Tuplapäivitys! Miksi tyytyä yhteen? Tai jotain.

Mutta; costochondritis.

Google kääntää sen Tietzen oireyhtymänä, mutta käännös on väärä.
Kävin siis tänään juttelemassa lääkärisedän kanssa.
Taas.

Henkitorven tulehdus jätti jälkeensä rintalastan rustojen tulehduksen, joka on lyöny koko rintarangan ihan jumiin. Pahimmillaan hengittäminen oli yhtä tuskaa, vasaran heiluttelusta, jota harrastin tiistai-iltapäivänä kenttätutkimukseni tiimoilta, puhumattakaan.

Hyvä uutinen tässä on se, että diagnoosi oli tasan tarkkaan se, jonka oletinkin sen olevan ja tärkeämpänä vielä: itse hengitysvermeet ja pumppu ovat hyvässä kunnossa. Urheilunkin saan kuulemma aloittaa heti kun se tuntuu hyvältä (hurraati!). Tähän riemuun saattaa toki mennä seitsemänkin viikkoa, mikä on vähemmän riemukasta (buuati!). Ettei menis nyt sit Lappi-reissun mönkään. Tosin aion nyt vetää optimisti-pipon syvälle päähäni. Sen verran merkittävää parantumista on tapahtunut parissa päivässä. Elän autuaan naiivissa toivossa, että sama meno jatkuu!

Helpottaakseni tuskailua ja ihan muutenkin maalaisjärjen käyttöä myötäillen oon lääkärissä ravaamisen lisäksi satsannut pikku työtilaani ja hankinnut kaikenlaisia ergonomiaa parantavia apuvälineitä. Jos sais mitotettua sitä omaa tilaansa vähän tälläselle vertikaalisesti haasteelliselle ihmiselle kun koripalloilijan mittoihin en vieläkään ole kasvanut vaikka kuinka olenkin proteenia kiskonut nassuun. Mutta on se kyllä vaikeeta pitää kroppa kuosissa ihan ilman urheiluvammojakin.

Tulossa: muuttoviikonloppu

Aberdeenista muutin yhden matkalaukun ja repun kanssa. Tälla kertaa kapsäkkejä on enemmän. Ne muuttivat eilen, seuraan lauantaina perässä.

Yritin eilen illalla vähän viritellä jotain haikeutta, mutta ei onnistunut.  Ei niin millään. Ei vaikka en ole asunut yhtäjaksoisesti missään näin kauaa sen jälkeen kun lähdin opiskelemaan. Jotenkin juureuduin tähän hullujen huoneeseen vuodeksi, neljäksi kuukaudeksi ja 25 päiväksi. Yritin miettiä, mitäs kaikkea kivaa tohon aikaan on mahtunut. Vaikka ja mitä, mutta ei juurikaan mitään tässä talossa, ei ainakaan nykyisten asukkaiden kanssa.

Eilinen oli viimeinen niitti, kun E:llä oli vielä otsaa vetää herneet nenään siitä, että muutin tavarani jo eilen. Olinhan tästä ennakkoon maininnut vain kolmasti. Se koki myös oikeudekseen penkoa mun ruokakaappini läpi ja antaa inventaarion siitä, mitä kaikkea mulla vielä on jäljellä sekä valistaa mua siitä, etten mitenkään pysty syömään kaikkea ennen kuin muutaman. Tuijotin sitä alta kulmain pöllämystyneenä ruokakaappi yksityisyyteni härskistä rikkomisesta ja lähdin ostamaan lisää ruokaa. Takaisin tullessani huomasin muuttuneeni näkymättömäksi kun keittiöön astuessani ei voitu edes moita sanoa.
Tämä järjestely kelpaa mulle ihan täysin.

PS. Siellä ruokakaapissa on neljää eri kahvia kahvia ja mausteita. Kahvipurkillinen riisiä, kolme porkkanaa, kaksi bataattia, lasagnelevyjä ja aski salmiakkia. Niin ja tyhjä purkki siirappia, joka on jäänyt sinne ylähyllylle uinumaan joulun leipomuksien jälkeen kun en siihen yltä. Niin, ja kortti Suomussalmelta.
Tämän kaiken tiedän ilman inventaariotakin.
Kiitos ja uusia ruokakaappeja täyttämään!

Kullallinen viikonloppu

Elämäni miehet ravaa täällä perä perää. Ensin kävi velikulta toissa viikonloppuna ja sitten oli partamusukan vuoro viime viikonloppuna. Perjantai-illan juna toi miehen neljän tunnin työhaastattelusta koillisesta synteettisen biologian firmasta. Uutisia saadaan kahden viikon päästä. Tehtiin pizzat. Hyvänä kotivaimona väänsin taikinan etukäteen. Paiston jälkeen sain kehuja poikkeuksellisen erinomaisesta pizzapohjasta. Viinipullokin oli. Hienoin etiketti, jonka kaupasta bongasin. Very francais. Niin ja viinipullo jäi. Ei ollut talossa avaajaa.

Lauantaina käytiin Applella katsomassa läppäriä kuntoon. Jäi sairaseläkkeelle kaks ja puoli viikkoa sitten. Toissa viikon diagnoosi rikkinäisestä kovalevystä (jonka jouduin itse ostamaan/asentamaan) osoittautui hudiksi. Vika löytyi kaapelista joka yhdistää kovalevyn koneeseen. Vähän suututti. Korjaus maksoi £42, mikä ei sinänsä ole paljon. Mutta tuli edellisenä viikonloppuna käytettyä saman verran uuteen kovalevyyn ja £15 ruuvimeisseleihin, että sain läppärin kannen auki ja irti. Kuntoon tuli. Pääasia. Ennätettiin brunssille ja keskusteltiin ruokatapojen muutoksesta. Terveyden nimissä käänsin kelkkani ja selkäni vegaaniudelle. On muuten ottanut henkisesti koville. Enemmän kuin oisin uskonut. Sunnuntaina kun ostettiin mozzarellaa lasagneen olin lähellä vääntää kyyneleen tai kymmenen. Mutta hiihdän nyt astiani edelle.

Lauantai-illalle olin suunnitellut currymausteisen piirakan ja K paistoi kyytipojaksi ranskalaisia. Kotona tehtyjä tietenkin. Viinipullo virnuili meille pöydän reunalta, mutta kyllä ne kolajuomatkin ihan hyvälle maistu! Katseltiin syödessä rugbya, josta en vieläkään ymmärrä paljolti, mutta jotain sentään. Esimerkiksi sen, että jos ikinä jälkikasvua pääsen tähän maailmaan ponnistamaan niin ne ei kyllä rugbypelaajiksi ryhdy. Ruuan jälkeen kävelytin parrakkani teatteriin. The Sound of Music Sheffieldin Lyceum teatterissa. Onnittelin itseäni sillä olin saanut hankittua meille oikein priimapaikat. Onnittelin itseäni vielä enemmän kun K hoilas menemään musikaalin kappaleita kotiin mennessä ja sunnuntai-iltana oikein YouTubesta kuunneltiin. Ei ollut aiemmin nähnyt edes elokuvaa, joka on nyt sitten ohjelmassa Lappi-lomalla. Sori vaan äiti ja R. ;)

Sunnuntaina oli vuorossa sellainen nörttihömppäpäivä, että K kielsi ottamasta valokuvaa. Päivä alkoi jo lähes sunnuntaiperinteeksi muodostuneella banaanipannarilla, joka tällä kertaa oli pilkutettu muutamalla mustikalla (n. 125g). Aamiaisen jälkeen käytiin itkettämässä mua siellä kaupassa Kn lohdutellessa, että en oo pettämässä ihmis- ja eläinkuntaa päätökselläni. Nyökkäsin ja kotiintullessa esi-väänsin lasagnen paistokuntoon. Sitten alotettiin nörttihömppä. Pelattiin henkiinherätetyllä läppärillä fudista, iPadissa oli päällä Aberdeenin peli (voitto!) ja oikeessa telkkarissa Wales ja Skotlanti juoksivat rugbypallon perässä. Kyllä siinä joutu keskittymiskyky testiin.

Mutta kivaa oli.
Ja lasagnekin oli ihan hyvää.
Myönsi kokkikin, vaikka juustoa vähän  karsastikin.

Veljellinen viikonloppu

Velimiehen matka Teräskaupunkiin ei mennyt niin kuin piti. Rugby sotki Walesin liikenteen ja juna ehti mennä menojaan ennen kuin velimies ennätti vetimineen asemalle. Murheissa päin oltiin tahoillamme, luovutettiin. Päätin kuitenkin vilasta muita mahdollisia junia ja sitten hulluna liikkeelle. Monenmoisen mutkan ja etä-stressin jälkeen seisoin Sheffieldin asemalla lauantaiaamuna klo 1.40 Big Mac-ateria kourassa kun konnari samaan aikaan herätteli veljeä junassa. Pääsi poika perille ja sai ruokaa napaan. Samaan katkesi mun viiden vuoden Mäkkärissä käyntitauko, mutta oli sen arvoista.

Lauantaina käytiin Applella näyttämässä mun läppäriä. Kovalevy rikki, kone kotiin ja tee se itse-nörtti asennus käyntiin myöhemmin viikonlopun aikana. Ennätettiin kampuksen kautta Hillsborough'on katsomaan kun Sheffield Wednesday pelasi Cardiffia vastaan. Oli ihan kelpo peli noin velimiehen ensimmäiseksi potkupallokokemukseksi. Käveltiin koko kaupungin halki varpaat suliks ja palkittiin itsemme pizzoilla ja kekseillä. Hengailtiin. Nukahdettiin telkkariin.

Aamulla annoin pojan koisia. Hengittelin höyryä ja huuhdoin nenää suolaliuoksella. Henkitorven tulehdusta lievittääkseni. Juotiin aamu(päivä)kaffet ja käytiin metsästämässä ruuvareita läppärin hoitoon, oli varsinainen rumba. Kovalevy saatiin koneeseen (ei toimi vieläkään), velimiehelle hankittiin elektronisia sarjakuvia. Katsottiin Newcastlen peliä banaanipannarin kanssa. Oli kuulemma sika hyvää. Vegaanivoitto, hahaa! Harmi, että jalkapallokentällä ei tullut samanlaista tulosta.