Kermakaljaa ja aurinkoa!

Labratyötä. Junamatka. Pizza. Sitruunakakku. Tylypahka. Kermakalja. Partaveikkoseni. Pari koiraeläintä. Näistä muovattiin hyvä syntymäpäivä! Warnerin Potter-studiolla vierailtiin tosin 17.päivä, mutta syntymäpäivälahjan tiimoilta. K kyllä kovasti yritti yhdessä kohtaa uskotella, että oltaisiin menossa Brightoniin. Aamuruuhkassa kysyi sitten, että uskoinko missään kohtaa tähän höynäytysyritykseen. No en oikeastaan. 

Oli aika makea (kermakalja!) kokemus tuo studio, mutta en tainnut syvimmässä suomalaisuudessani olla ihan tarpeeksi fanaattisuuten ja fanitukseen taipuvainen, kun mitä olisi "vaadittu". Hauskinta oli se, että paikalla oli enemmän aikuisia kun lapsia - tosin saattaa johtua siitä, että oltiin koulupäivänä liikkeellä. Ei kyllä olisi uskonut päivän olleen normaali työpäivä ihmispaljouden virtaillessa ympärillä.

Seuraavana päivänä ennätettiin koirain (ja K:n poppoon) kanssa paikallisella luonnonsuojelualueelle lauantai-tepastelulle. Siitäkin huolimatta, että leivottiin pellillinen avokado brownieta. Vanhat ja koirat tuli autolla. Me käveltiin. Piti olla sellanen lyhyt kiva viiden kilsan matka, eestaas. K:n kyseenalaisen kartanlukutaidon tähden matkaa kertyi kaiken kaikkiaan 12km. 

Onneks oli sitten niitä brownieta, joilla sai energiavaroja täytettyä.

Sunnuntaina suuntasin takaisin Sheffieldiin ja painoin pää punaisena töitä torstaihin. Labrassa ja kirjastossa. Sosiologian toimistoon en oo jaksanut raahautua aikoihin. On kaukana ja epämotivoiva työympäristö. Stressasin hulluna palaveria supervisor S:n kanssa. Niin kuin aina. Eipä sieltä mitään negatiivista. Voitaisiin kuulemma kirjottaa mun väikkäri jo nyt. Siis me voitaisiin. Kuulemma. On kuulemma ideoita artikkeleitakin varten jo ja ihan journaalikin valmiiksi mietittynä. Ei siis mulla. Oon vaan tyytyväinen, että Fukushimaan liittyvät raapustamiset on nyt visusti takana. 

Kirjan julkaisupäivän pitäisi olla marraskuun ensimmäinen.

Supervisionista suuntasin suoraan St Pancrasille, maanalaiseen, Graysiin, syliin ja ruokapöytään. Tässä järjestyksessä. Suunnitelmissa oli pyöräillä Leigh-on-Seasta Southendiin lauantaina, mutta säämiehet ennustivat lauantaille kurjaa keliä, joten siirrettiin suunnitelma perjantaille. 

Olikin sitten sortsikeli! Aamusta ennätettiin vielä väkertää mun rahoitushakemuksen kimpussa ja käyttää koirat pissakierroksella ennen kuin lähdettiin. Pyörät tosin jäi Graysiin, kun kummatkin varapyöristä, jotka olivat "hyvässä kunnossa" K:n isän mukaan, olivat lähes jarruttomia ja reikäkumisia. Hurraa! Onni onnettomuudessa sinänsä - tie, joka kuljettiin Leigh-on-Seasta Southendiin oli enimmäkseen pyöräilijöiltä kielletty. Koko päivän reissu saatiin aikaiseksi. 

Käytiin Southend Pierillä, joka on lajissaan maailman pisin. 2.16km. Lounas löysi tiensä napaan ulkona puistossa. Rantabulevardille istutetut palmut sai aikaan ihan autenttisen lomafiiliksen.

Sunnuntaina olikin vuorossa sitten Lontoon Maraton - mun pyynnöstä. Seistiin jossain Limehousen ja Tower Bridgen välillä viimassa ja koleassa kymmenen aikaan aamulla. Melkein kaksi tuntia aiemmin kun nähtiin Radcliffen Paula, jonka tähden K:n sinne tien viereen raahasin. Paljon ehti sitäkin ennen nähdä. Miesten ja naisten eliitin, vammaisurheilijoita (lieneekö tämä enää poliittisesti korrekti sanonta) ja pyörätuolikelaajat - ja näille hemmoille ja hemmottarille nostan hattua varpaillaan seisten. Ovat sen verta rautasta porukkaa, että oksat pois.

Mutta tosiaan Radcliffea oltiin katsomassa. Kamera valmiina. Tuli sieltä, jutellen jonkun kanssajuoksijan kanssa. Kamera oli pois päältä. Harmitti. Harmitti niin maan perkeleesti. Mutta vaan vartti. Sitten valkeni. Siinähän se meni! Ja me nähtiin se, ihan viiden metrin päästä! Olin enemmän innoissani kun sillon 15-vuotiaana kun sain Litmasen Jarin allekirjotuksen. Näin sitä joskus käy - pääsee näitä sankareitaan näkemään ihan oikeassa elämässä. Ihan huippu juttu!