Arlandan kautta arkeen.

Möh!

Täällähän sitä lentokentällä tyypillisessä ruotsalaisessa kuppilassa - Starbucksissa - tuijotan SASin koneen perää ja toivon, että aika kuluis nopeammin. Osaksi siksi, että matka pääsisi jo jatkumaan ja toisekseen siksi, että Lapin laskettelureissu olis jo lähempänä. Joulu Suomessa kun jää tänä vuonna haaveeksi. Vaikea se on käsittää, että 10 päivää viuhahti ohi. Tosta noin vaan, yhtään hidastamatta.

Eilinen oli kyllä aika hyvä päätös tällä semi-lomareissulle. Käytiin hakemassa rinkka täyteen ruisleipää ja kahvia (muumi talvikahvia - oi innostus!), ja muutamat levyt tuliaissuklaitakin mahtu mukaan. Salmiakkia ja lakua tuli Helsingissä vedettyä kaksin käsin molemmille jaloille siihen tapaan, että niitä en tule vähään aikaan kaipaamaan. Tai no, en aina usko tulevani.

Niin ja pääsihän siinä melkein talvisiin fiiliksiin kun käytiin sukulaisia helssaamassa Maunulassa. Kirpsakka pakkassää oli, mutta auringossa kaikki näytti mahtavalle. Ja tuli perjantaina löydetty uusi laskettelutakkikin koeajettua. Kahdesti. Kun sitten hautumaareissun jälkeen reippailin Nurkalle tutustumaan hoidossa olleeseen koiranpentuseen. Kyllähän siinä sydän suli! Eikä hampaistakaan jäänyt jälkiä.

Illalla saunan jälkeen koin suurimman voittoni, kun banaaniletut uppos kun häkä.
Ei kaikki hippiruuat pahoja olekaan! ;)

Huomenna jatkuu raataminen toimistossa ja lenkkipolulla.
Pitää saada pää ja jalat vauhtiin.
Ja salmiakkikilot sulateltua.

Vilinää!

Ja vilskettä. Mutta eipä tän kai mikään täysloma kuulunutkaan olla.


Maanantaina suunnattiin Olkiluotoon. Äiti hovikuskina ja moottoripyörän GPS kartturina. Ajettiin ja ajettiin, ja sitten mentiin 20km harhaan. Kartturin kyvyt todettiin vajavaiseksi. Tosin jos harhailusta pitäis jotain positiivista pitäis löytää niin päästiinpä ajamaan Vuojoen kartanon pihan läpi ja nähtiin siis Posivan toimisto - josta olen kovasti lukenut. Kun vaihdettiin GPS kartturi, ihmiskartturiin niin johan löytyi TVO:n vierailukeskuskin.

Tuli vähän sellanen snadisti nörtti olo, kun innostus ja jännitys nousi johonkin sataan kun näin Onkaloon tienviitan. Siis tienviitan. Reikään maassa. Onhan se toki miljardien arvoinen reikä. Kaukaisuudesta nähtiin myös Olkiluodon ykkös- tai kakkosreaktori. Olin varma, että oltiin kovastikin radioaktiivisia sisältä käsin. Että hyvin (lue: huonosti) on uponnut kaikki, mitä tänä vuonna olen oppinut ydinreaktoreiden turvasysteemeistä ja  vapautumisesteistä. Hoh hoijaa.

Itse vierailukeskus oli aika magea. Tiedollisesti siellä ei puhuttu paljoakaan sellaisesta, mitä en olisi etukäteen jo tiennyt (ehkä jotain on sittenkin jäänyt päähän!), mutta kaiken kaikkiaan varsin informatiivinen ja interaktiivinen paikka tuo vierailukeskus. Pääsi siellä sitten ihan itse loppusijoittamaankin yhden kuparikanisterillisen korkea-aktiivista jätettä, mikä jälleen kutkutteli allekirjoittaneen nörttihermoja. Äitikin tuntui tykkäävän. Takas tullessa käytiin Raumalla salaattilounalla. Kyllä maistui! Ja ruokajuomaksi tuulivoimalla tuotettua limonaatia. Ai, ai!

Tiistaina ennätin perheenpään kanssa Didrichsenin taidemuseoon Munch-näyttelyyn ja sitten vielä Taidehalliin kummastelemaan nykytaidetta. Kummassakaan museossa en ollut ennen käynyt, että ihan nasta päivä. Munch ei tarjonnut mitään suurta elämää mullistavaa kokemusta, vaikka ei näytelly suinkaan huono ollut. Mutta kyllä van Goghia, Monet'a tai ihan kotoisia Janssoneita ja Schjerfbeckejä katsellessa tulee kuitenkin jonkinlainen wau-elämys aina koettua. Munch jäi vähän lättänäksi, mutta varmastikin osaksi myös sen takia, etten herralta muuta tiennyt kuin Huudon, josta Didrichsenillä oli tarjota luonnos.

Keskiviikkona iski täysi uupumus. Puolikkaan päivän istuin R:na R:n paikalla toimistossa ja mennä pistin lukemaan. Loppupäivä menikin sitten zombina televiission edessä. Osottautui ihan oivaksi valinnaksi siinä mielessä, että torstai oli taas tarmoa täynnä. Päivällä kävin Vanhalla Ylioppilastalolla kuuntelemassa Suomi EU:ssa 20 vuotta seminaaria - puhujana muuan ulkoministeri ja muutama muu. Ihan ok juttuja. Kaupungista suhautin isälle, josta suunnattiin toisen vanhempainsetin kanssa Flamingoon katsomaan Kyrön kirjaan perustuva Mielensäpahoittaja. Mentiin ihan ilman ennakko-odotuksia kaikki. Ja kyllä tykättiin! Minäkin, joka tuppaan katsomaan kotimaisia elokuvia vähän vinoon. Nyt jos sitä vielä ennättäis kirjan saada rinkaan niin hyvä tulis.

Tänään fiilistelin syksyä. Ensin pikkulenkillä (-3 astetta, brrr!) ja sitten löntystin kotinurkilta Tapanilan asemalta ja kävin koukkaamassa äidin toimistolta kaupungille. Vähän tällasta laatuaikaa. Löydettiin äidille lenkkarit ja mulle uus laskettelutakki (ei tarvitse enää kulkeä veljen vanhoissa, jes!). Nyt kun tulis enää lumi ja maaliskuun skimbareissu Ylläkselle! Tarjosin Stockalla viinit ja äiti WTC:n Teerenpelissä mustikkasiiderin. Molemmilla kerroilla kysyttiin paperit ja tunsin itseni nuoreksi ja hehkeäksi. Kyllä kelpas. Ja kelpais ens vuonnakin.

Viisi päivää Helsinkiä

Hullut päivät. Ravintolapäivät. Työpäivät. Lomapäivät. Perhepäivät. Juoksupäivä(t). Sadepäivät. Kaikkea sitä muutamassa pienessä ajassa ehtiikin! Huh. Niin ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan on tullut kaupungilla kävellessä sellanen olo, että no huh - täähän on mun kaupunki! Siis koti. Vaikka samaan aikaan tunnenkin itseni jonkin asteiseksi turistiksi. Mutta syksy. On se vaan jotain.

Hulluilla päivillä kävin torstaina, koska ne vaan nyt sattu olemaan. Ei pitänyt ostaa mitään, mutta niinhän siinä kävi. Kaksi Murakamia ja yksi Atkinson tarttui mukaan. Kolme kirjaa alta 15€. Eihän siinä nyt nörtti voinut vastaan taistella. Akateemisesta jatkoin matkaani Senaatintorin kautta Laajasaloon. Laatuaikaa mummin kanssa. Ehdittiin Stanariin syömään. Tekivät mulle oman ruoka-annoksen ja jälkkärinkin! Tuli syötyä enemmän kuin, mitä kaavailin, mutta jeskamandeera kun oli hyvä ruoka. Niin ja parempi mieli!

Perjantaina kiikutin kameran huoltoon. Peukut pystyyn, että korjaushemmo ehtii saada masiinan kuntoon ennen lähtöä. Olin Tennarissa tuplatreffeillä Marilynin ja Latourin kanssa triplatreffeillä. Kahvikin tuli paikalle, mutta oli karseen makusta. Liian makeeta. Fasulla sen sijaan sai sellasen priimakaffen, että sitä olis voinut ottaa sangollisen. Mmm...! Illasta aamuyöhön parannettiin R:n kanssa ainakin suomalaista yhteiskuntaa - jos ei nyt koko maailmaa - kun äiti oli rouvain kanssa pämppäämässä.

Lauantaina suunnattiin kolmisin Kulmikselle haitelemaan menneitä - perheen historiaa ja sieltä katsomaan sitä liruttelevaan jeppeä Kauppatorin kulmaan. Hakaniemen sillalta kun katseltiin Pitkääsiltaa ja Krunikkaa niin ei voinut olla tuumimatta, että kyllä se Helsinkikin osaa olla upea. Eteenkin näin syysasussaan. Iltapäivä ja ilta vierähtikin sitten tytteleiden kanssa syöden ja kahvitellen. Kun muut siirtyivät aikuisten juomiin, itse siirryin vesilinjalle, tämän päiväistä puol maratonia silmällä pitäen.

Itse juoksu oli ihan kamala. En uskonut mihinkään loistoaikaan, vaikka salaa sellaista toivoinkin. Salmiakilla ja pizzalla tankkaaminen sekä kaks reilu 8km lenkkiä viikolla ei ollut paras mahdollinen valmistautuminen. Ja sitten vielä amatöörimaisesti lähdin ihan liian kovaa liikenteeseen. Ensimmäinen kolmonen menikin ihan lystikkäästi ja sitten tuli seinä vastaan. Loppu 18km oli sinnittelyä maaliin, siihen nähden aika oli kelvollinen vaikka olikin nelisen minuuttia hitaampi kuin kuukausi takaperin.

Ensimmäistä kertaa mun ohi juostiin enemmän kuin, mitä ohittelin itse. Silti naisten sarjassa 52 sija 294 maaliin asti juosseen joukossa ei ollut ihan pöhkö. Vaikka sijoituksista en niin välitäkkään. Tärkeintä on se aika. Tai no, tänään kyllä maaliin pääsy. Oli sen verta pieni tapahtuma, että minkäänlaista kisafiilistä ei ensimmäistä 500 metriä lukuunottamatta oikein tullut. No ehkä se viimeinen puolisentoista kilsaa oli ihan jees, kun aloin saavuttaa ja ohitinkin monta selkää joita olin saanut kaukaisuudesta katsella.

Mummi, äiti ja R oli kannustamassa ja kisan jälkeen juotiin mitalikahvit. Huippua! Nurkallekin ennätin ihan vaan siviilikahveille. Mahtihomma sekin! Kerrassaan. Ensi viikosta on tulossa oikein kultturelli ja kiireinen. Huomenna tehdään Road Trip Olkiluotoon, tiistaina treffit Munchin kanssa, torstaina luento Suomen EU taipaleesta ja leffaankin pitäis ehtiä!

Kohtaamisia

Viime viikkoina kaikki matkustamiseen liittyminen on mennyt päin mäntyä. Joten ei muuta kuin shame on you SAS! Kolme kuudesta lennosta on ollut myöhässä syystä jos toisesta. Pääasia kuitenkin, että pääsin Helsinkiin asti, ja vielä yhtenä kappaleena (plussaa!).

Viikonloppu oli aika pitkälle sellanen kuin pelkäsin kuvittelinkin. Tukka putkella mentiin perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan ja mihin suuntaan kääntykin niin siellä oli aina joko Fletcher tai Graham.  Perjantaina pizzastettiin vaatimattomasti vaan kymmenellä hengellä. Sunnuntaina sitten perhe-illallisella olikin sitten vaan 26 henkilöä. K:n äiti antoi sunnuntailounaalla sympatiatukea. Tuntui kuin oisin ollut Selviytyjissä. Taisin ollakin. Ainakin selviydyin. Vaikka perheriidoilta ei vältyttykään. K:n äiti ja sisko otti yhteen, ja olihan K:lla ja mullakin omat kahakkamme, ei mitään vakavaa kuitenkaan.

Tapasin Amerikan serkutkin, enkä ole myöskään enää suvun uusin tyttöystävä (jes!!). K:n täti ja setä on ryhtyneet vegaaneiksi myös, mitä setä D nyt olikin ruokavalio-lomalla viikonlopun ajan. Hyvin näytti pihvi maistuvan! Täti C taas on ihan into pinkeänä uudesta ruokavaliosta, ja mä taas helpottunut, että vihdoinkin on jotain yhteistä puhuttavaa.

Häät oli aika mageet. Siviili vihkiminen. Nopeasti hoidettu. Pari puhetta. Ensimmäinen oli kaunis. Toisesta en saanut paljonkaan selvää, puhujaa jännitti sen verran, että vetäisi puheensa Usain Boltin tahtiin. Mikäs siinä! Valojaan vannoessaan sulhanen ja morsian oli kumpainenkin tyyneyden perikuvia. Ei värähdelleet äänet. Yllätyin. Vieraita riitti. Ruoka oli hyvää. Olut ja viini virtasivat. Oli kilttejä ja pukuja. Sulhanen suhautti paikalle Ritari Ässän autolla ja hääkakkuna oli Disney-linna. K:n tähden yritin vähän pistää jalalla koreastikin.

Viikonlopun paras hetket osui kuitenkin ehkä sunnuntaille. Herättiin hitaasti ja syötiin aamupala kahden yhdessä rantabulevardin kuppiloista. Käveltiin rannalla, ja vaikka oli kylmä oli kivaa. Aurinko paistoi. Iltapäivällä mentiin kirjakauppaan. K osti uuden Murakamin ja mentiin kirjakaupan kuppilaan kahville. Luettiin ja nautittiin. Mulla oli kassissa K:n jo lukema Murakami. Siinä sitten istuttiin kahvikuppeinemme, no K:lla kyllä oli kahvivati (siinä oli kaks kahvaa tai mitä lie kun oli niin iso!) ja luettiin Murakamejamme. Löysin itseni oman kirjani päähenkilöstä vähän turhankin hyvin, ja K naureskeli, että ajatteli ihan samaa kuin luki sitä kirjaa, outo japanilainen versio Mariskastahan se siinä. Mutta oli kivaa. Kahvia ja kirjoja. Siinä vaan oltiin. Kelpasi.

Vasemmalle Torryn majakat. Oikealla AWFUL AUNTIE, täti R! ;) 

Se olikin sitten Aberdeen siinä. K muuttaa launtaina länsirannikolle. Jätin omat avaimeni jälkeeni. Maaliskuussa reissataan kaupunkiin K:n väittelyyn ja kesällä todennäköisesti valmistujaisiin. Siis jos K on oikealla mantereella ja jos pääsen ite lähtemään kenttätöistä Suomen villistä lännestä. Mutta joka tapauksessa. Aberdeen on kohta vain palanen (meidän) historiaa. Mutta hittolainen, mikä palanen se onkaan! Huh huh! Tunteissa ja valokuvien määrässä kokonainen lohkare! Järkäle oikein! Pitäisi varmaan kumartaa Linköping yliopiston suuntaan kun päättivät peruuttaa sen maisterin ohjelman, johon hain kauan sitten talvella 2011. Ei tullu musta pohjoismaisen politiikan ja kulttuurin asiantuntijaa, mutta sainkin paljon enemmän kun pelkän tutkinnon.

Ylös ja eteenpäin, mars!

Eilen oli hyvä supervision. Nyt on pelisuunnitelma ainakin marraskuun puolväliin. Teoreettinen kehys tutkimukselle pitäis olla valmiina silloin. No ainakin melkein. Valmis. Jotain sinnepäin. Seuraava retkikin on jo valmiina. Suuntana Nottingham, 23.-24. lokakuuta. Kyllähän mä siinä vaiheessa oon jo melkein ehtinyt pestä edellisen reissun likapyykit. Lisää geologiaa, tiedettä ja teknologiaa tiedossa. Fukushiman seuraavakin luonnos tulee olemaan yhtä tiukalla aikataululla repästy kuin edellinen. Supervisor S kun hiihtelee Bostonissa ja Oslossa, noin ainakin. Ilmeisesti supervisor N on tyytyväinen mun konfirmaation läpi menosta. Sietäiskin. Se saa puolet mun lukukausimaksuista vaikkei oo pistänyt tikkua ristiin koko projektin eteen. Mutta tästähän se alkaa.

Huomenna matkaan Aberdeeniin häihin. Kolme päivää Fletchereita ja Grahameita. Voi olla, etten kestä. Mukavia ihmisiä kaikki, mutta viimeks kun juhlittiin ukki Grahamin kasikymppisiä niin näki, että suku oli lopensa kyllästynyt toisiinsa kahden päivän jälkeen. Ha! Huomiselta lounaalta pääsen luistamaan kun mulla on hiusten huolto. Ja tosiasiassa mulla ei nyt muutenkaan olis hirveetä hinkua istua lounaspöytään puolen suvun kanssa seitsemän tunnin junassa haisemisen jälkeen. Yyh.

No sentään tulee tärkeä huilipäivä jaloille. Jäi eiliset treenit väsymyksen takia väliin, niin tänään vedin kaks juoksua. Aamu ja ilta kuudelta. Phuu. Vähän tuntu/u jaloissa.

Ylöspäin kartalle ja tiistaina fyysisesti, hoplaati Helsinki! Hitaasti mutta varmasti.

Riemuretki Lontooseen

Aamulla eteenkin oli riemukasta! Kännykkää pirisytti klo 5. Ei auttanut kun nousta ulos ja suunnata suihkun kautta asemalle. Suuntana good ol' Londontown ja Geological Society of London. Doncasterin (Sheffieldistä pohjoiseen eli väärään suuntaan eli täh?!) kautta tosin. Junaliput sieltä sattuivat olemaan £30 halvemmat kuin Sheffieldistä. Kaikkea sitä.

Kun vihdoin pistin pyllyni Lontoon-junan penkkiin tunsin lievästi olevani väärässä paikassa. Vaunu oli täynnä bisnesmiehiä, jotka pisti menemään läppäreitään naputellen. Puvut päällä ja laakerikengät kiiltäen. Minä siellä rupisine reppuineni, nilkkoihin käärityissä pillifarkuissa ja kirkkaanpunaisissa tennareissani. Sentään oli kauluspaita! Niin ja se läppäri. Sitä osasin käyttää ihan yhtä vakavasti ja vakavana. Tapitin NDA:n loppusijoituslaitokselle laatimaa turvallisuus arviota (Safety Case) kun mikäkin. Niin ja olihan mulla takeaway kahvikin lisäämässä uskottavuutta.

Oli muuten mahtava auringonnousu! Olisin voinut jäädä sinne pelloille kuvia näppäilemään. Nytkin istuksin huuli pyöreenä, että olipas mageeta. (Ne bisnesmiehet ei nähny, kun eivät voineet exceleistään nostaa katseitaan kertaakaan.)

King’s Crossilta suuntasin jalan kohti Piccadillya ja Geological Societyä. Landepaukku suurkaupungissa. Vähän sellainen olo tuli. Tuttuja katuja tosin, enkä enää erottunut tennareissani väkijoukostakaan. Löysin paikan helposti ja etuajassa, joten menin käymään Waterstonesissa siinä Piccadillyllä. KUUS KERROSTA KIRJOJA! Ihan kun kenenkään lompakko sellaista kestäis! Onneksi oon tällä hetkellä mieltynyt noihin juoksukirjoihin ja Waterstonesilla on ihan kamalan huono tarjonta niiden suhteen (eteenkin ottaen huomioon, että tossa kyseissä kaupassa oli kokonainen osasto venäjänkielisiä kirjoja). Löysin mä sieltä tosin kirjasen otsakkeella Graphic Introduction to the Philosophy of Science. Melkein ostin. Jos voin yhdistää sarjikset ja akatemian, niin eihän sitä voi vastustaa! Saman kirjan saa netistä kolme kertaa halvemmalla, joten lisäsin sen mun amazonin ostoskoriin odottelemaan lihavempia aikoija.

Mutta niin, koko reissun syy siis oli siinä, että tuolla GS:ssa oli UK:n loppusijoituslaitoksen paikanmetsästämisprosessin alkulaukaus tänään. Tosi pieni alkulaukaus, sellaista nallipyssytasoa, mutta kumminkin. Geologit ja muut kivi- ja vesiexpertit alkaa nyt suunnitella tai kiistellä kriteereistä, joiden perusteella voidaan tehdä pöytätutkimusta ja tunnistaa potentiaalisesti hyviä ja/tai huonoja paikkoja loppusijoituslatiokselle.

Vähän hukkareissu tavallaan. Ehkä. Kuus esitelmää ei tarjonnut tiedollisesti/maalaisjärjellisesti paljonkaan uutta (toki tää arvio voi muuttua kunhan käyn muistiinpanot läpi). Oon tainnut jotain siis ensimmäisen opiskeluvuoden aikana lukea/oppia. Muutamia mielenkiintoisia ilmauksia ja lauseita sieltä napsin vihkooni ja pari mielenkiintosta yleisökysymystäkin tuli. Yleisö itseäni lukuunottamatta siis kaikki geologeja tai muita tiedeseppoja.

Jotain viisasta sanottavaa pitäis huomiseen supervisioniin varmaan keksiä tästäkin tapauksesta. Siis muutakin kun “osaan liikkua Lontoossa ilman karttaa!”. Niin ja supervisioniin pitäis mennä konfirmaatiosessiossa ottamieni muistiinpanojen ja seuraavan kolmen kuukauden aikataulun kera. Eihän mulla kumpaakaan ole! Vähän koitin tänään paluumatkalla miettiä, mitä mulle viime viikolla sanottiin. Jotain. Kai. Se oli viime viikolla! Ja mitä siihen aikatauluun tulee, niin siellä on Aberdeenin, Helsingin, Lontoon, Pariisin ja Edinburghin reissuja, mutta akateemisesti näyttää tyhjältä. On mulla ehkä joku mututuntuma, millon haluaisin/mun pitäis aloittaa kenttätyöt, mutta sen eteen en ole vielä tehnyt mitään. Mutta kaipa sen voisi sinne kalenteerin läntätä ja mahdollinen konferenssi Nottinghamissa ensi kuun lopulla…

Olisi sitä ehkä voinut ajatella, että ei tää PhD lopu siihen, että pääsee toiselle vuodelle… nythän se peli vasta alkaa. Hupsan!  

Plymouth

= Aberdeen+Sheffield.

Maanisdepressiivisiä mäkiä ja merta! Veli tuntuu olevan kovasti tyytyväinen oloonsa ja miksei olisi. Kaupunki on mukava ja kovasti tuntuu tykkäävän opiskelukavereistaan. Ikä vaan painaa, tai sen puute. Mutta ehdittiin me(kin) pubiin. Fudista ja pubiruokaa, veli pääsi kunnolla paikalliseen kulttuuriin sisään. Mitä nyt se tuoppi puuttui.

Käveltiin paljon. Sinne, tänne ja tonne. 22km. Kierreltiin rantabulevardilla. Käytiin katsomassa majakkaa ja laituria, josta Mayflower aikanaan lähti Amerikkaa kohti. Käytiin katsomassa kaupungin ostosmekkaa ulkopuolelta ja eksyttiin Plymouthin yliopiston kampukselle. T esitteli koulunsa (rinta rottingilla). Pääsin myös käymään sen asumuksessa. Tapasin sen "emännän", ruotsalaisen huonekaverin ja talon koiran. Innokas pikkukarvapallo. Katsottiin Doctor Who, launtai-illan perinne tällä saarella. Sunnuntaina aamulla kävin kympin lenkillä kun T nukkui. Oli aika mukava auringonnousu ja sää oli muutenkin mitä parhain. Lämmin!

Kahviteltiin ja istuttiin auringossa katsomassa kun jonkun paikallisen potkupalloilusarjan matsia. Höpötettiin, eikä tehty mitään maailmaa mullistavaa. Puhuttiin mahdollisesta Sheffieldin visiitistä kuun lopulla, mutta voipi olla, että on liian kallis reissu. T myös ryhty viikonloppuna Newcastle Unitedin kannattajaks. Poika, joka ei siedä jalkapalloa. Ehkä siitä tulee mies, joka rakastaa jalkapalloa. Opinhan mäkin juomaan teetä ja kahvia kun tänne tulin.

"Your work is indeed of PhD standard"

Harmi, ettei täällä saa silinterihattua ja miekkaa! 

Toinen vuosi, here we come.

Virstanpylväs

Tänään on iso päivä kahdesta syystä. Ensimmäinen, mitättömämpi, on mun Sheffieldiin tulon yksivuotispäivä. Vuosi sitten oltiin pelkkää itkua ja tuherrusta. Surua ja irtipäästämistä. Ei sitä edes miettinyt tulevaa. Mutta nopeasti se vuosi meni. Jäljellä siitä on pöytälaatikollinen junalippuja, muutama lentolippu ja kasapäin hyviä ja, no, erilaisia muistoja. Vuoristorataa on ollut, henkisesti ja akateemisesti. Mutta eteenpäin! Myöhemmin tänään saan tietää konfirmaation lopputuloksen ja sitten katsotaan, mitä tapahtuu. Joka tapauksessa, edessä on uusia haasteita. Jotain uutta ja arvaamatonta.

Mutta suurempi juhlan syy on meidän mummin SATAVUOTISSYNTYMÄPÄIVÄ. Mummin sanoja, ei mun. Pikkupirpanasta oon juossut mummin kannoilla. Ihannoinut, halunnut huomiota ja halunnut olla kuin mummi, ja ukki tietysti. Mietin aina, että meidän mummilla on paras nimi ikinä, koska sellasta ei oo kenelläkään mu!

Vaikka ei musta koskaan merten kauhua tullutkaan, mummin ja ukin rakkaus mereen istutettiin syvälle mun sydänjuuriini meidän purjehdusreissuilla. (Siitäkin huolimatta, että ihan vikoja reissuja lukuunottamatta koisasin kaikki reissut. Mutta mikäs onkaan meri-ilmaa parempaa! )

Ei musta taiteilijaakaan tullut, mutta silti tykkään käydä näyttelyissa ja nautin yhä piirtämisestä vaikka ei se tänäpäivänä muuta olekaan kuin vaan tuhertelua muistiinpanojen lomaan.

Historiaa lähdin suureksi osaksi opiskelemaan mummin ja ukin lapsuuden sota-ajan tarinoiden takia. Tai ansiosta. Uteliaisuus, mielenkiinto ja kunnioitus menneitä kohtaan kaiverettiin kahvipöydän ääressä. Oon monesti miettinyt, että kasvoinkin (ainakin) puoliksi historiassa.

Vanhetessani opin luottamaan mummin kaksinaismoraaliin, mitä herkkuihin tulee. Karkit on pahasta, mutta aina niitä löytyi (onneksi ei enää!). Kunhan vaan söi hedelmät ja vihannekset. Popsi, popsi porkkanaa! Muistan kuinka maattiin mahoillamme, luettiin Viisikkoja ja syötiin Dumleja sängyssä. Paukutin jalalla patjaa aina kun oli mun vuoro lukea. Mummi hermostui ja tarjotutui lukemaan kaksi kappaletta mun kappaletta kohden. Kuunteleminen olikin paljon kivempaa, mummin ääntä oli kiva kuunnella. Niin ja... jäipä mulle myös enemmän niitä Dumleja!

Matkalla Stanariin halailtiin puita, yritettiin saada kädet vanhojen mäntyjen ympärille ja rutistaa niistä energiaa ja pitkää ikää. Kuunneltiin, kuinka puro mennä pulputti kaikessa rauhassa. Oli vihreää, vehreää ja maagista. Tehtiin juttuja, joita vanhemmat ei ehtineet tehdä. Meillä oli omat jutut.

Näitä asioita mietin päivittäin. En ehkä kaikkia samaan aikaan tai joka päivä, mutta kannan mummia olallani joka päivä ja oon vakaasti sitä mieltä, että ilman mummia ja ukkia en olis ikinä päätynyt tähän sängylle kirjoittamaan tätä päivitystä tässä kaupungissa vieraassa maassa kaukana kotoota. Mummi ja ukki muovas musta seikkailijan, uteliaan, vapaan kuin meren aallon, joka ei kuitenkaan unohda, mistä tulee ja missä ne juuret on, millaisista kokemuksista ja selviytymistarinoista munkin tarinani sai alkunsa.

En tuo kiitollisuuttani tästä kaikesta läheskään tarpeeksi esiin, ja se harmittaa. Joten kiitos mummi!  Ja mahtavaa syntymäpäivää! Kahden viikon päästä tavataan ja aion rutistaa satavuotiaita (pyh! pah!) luitasi niin, että varmasti kolottaa rakkaudesta jälkeenpäin!

Toiselle vuodelle, lompsis?

Äiti lähetti eilen kuvan lumisesta Ukkohallasta. Joulu ja glögit peliin, mmm!! Toivottavasti päästää jouluksi kotiin. Velimiehen menoista ja tuloista kun ei vielä ole tietoa. Jos se ei pääse, niin jään tänne sitten sen seuraksi. T muuten päivittelee elämästään täällä. Täytyy sanoa, että sen eilisessaä postauksessa olevat kuvat saa meikäläisen ihon vähän vihertämään. Meri! Vaikka ei Sheffieldkään nyt niin pahalta auringonpaisteessa näytä.

Saatiin eilen editoijilta palautetta ensimmäiseen kappaleeseen. Semmonen kevyt läpsy kasvoillehan se oli. Sitä me kai odotettiinkin. Palautetta lukiessa tuli samanlainen olo kun syksyllä 2012 kun pelattiin Honkaa vastaan Koudalla. Puolustaja tervehti mun nilkkaa napit edellä, mutta tuomari huitoi vaan, että "ei kontaktia, peli jatkukoon". En sitten voinut olla juoksemaan tuomarin luo kyselemään, että miten ihmeessä se päätöksensä päätyi. Sanoi vain, että ei ollut kontaktia, piste. "Siinä sulle ei kontaktia!" tiuskahdin ja osoitin nilkasta revennyttä ja vähän veristä sukkaa. Pässi. Siitä suivaantuneena tein tai syötin maalin, sitä en enää muistaa.

Samanlainen suivaannus tuli nytkin. Joka sitten haihtui aika pian, kun kävin palautteen kohta kohdalta läpi ja raapustelin itselleni muistiin juttuja palautteen perusteella. Siinä meni 6,5 tuntia! Jäi kaffetkin kuppiin! Seuraavan deadline on 28 marraskuuta, että onhan tässä aikaa saada jotain vähemmän noloa aikaiseksi. Edellinen luonnos, kun vähän vaan oksennettiin viikossa parissa paperille. Ja siltä se näyttikin... ei sentään heitetty pellolle!

Tiistaina oli tosiaan se konfirmaatio/kuulustelu/toiselle vuodelle siirtymishomma. Taisin mennä tilaisuuteen vähän henkseleitä paukutellen, edellisen viikon sukseen seurauksena. Eipä sillä, mun paneli oli tosi mukava. Kolme ihmistä mua siellä kuulusteli 45 minuuttia. Lähinnä metodologiasta ja metodeista. Jos oisin ollut viisas ja keskittynyt niihin henkseleihin vähän vähemmän, olisin ehkä osannut ennakoida osan kysymyksistä, mutta nyt tuli ihan puun takaa. Etiikasta selvisin vähän paremmin. Sain kiitosta analyyttisestä ja kriittisestä ajattelusta, ja myöskin kiitosta hyvästä ja selkeästä kirjottamisesta ja puhumisesta.

Joka tapauksessa huoneesta, hyvästä tunnelmasta huolimatta, poistuin paikalta vähän mieli maassa. Eikä eilenkään ihan hirveästi naurattanut. Kunnes juttelin muiden kanssa, jotka kävi eilen kuulusteltamassa. Niiden fiilikset oli ihan samat kun mun. Ei mua sittenkään naurattanutkaan, mutta ainakaan en poikennut normista, joten ei se varmaankaan kauhean huonosti mennyt! No, ei ainakaan niin huonosti, että mulla näytettäisiin ovea. Yksi mun paneelissa olleista pyysi mua puhumaan laitoksen sisäisessä STS seminaarissa marraskuussa, joten oletus on, että olen täällä tohtorikoulutettavana vielä silloin!

Huomenna tulee tuomio.
Siitä onkin sitten hyvä siirtyä viikonloppuun.

Se ois sitten syksy!

Opiskelijat on palanneet kampukselle. Piiloutukoot ken voi! Joudun jonottaa, että pääsin kampukselta pois. Pisti hermostumaan. Sen verran, että viiden vuoden patoutamat purkautu ja olkapää olkapäätä vasten yhden tyttösen kanssa. Niitä kulki viisi rinnan, eivätkä voineet väistää. Sisäinen Raunoseni pääsi valloilleen. Pyysin kyllä anteeks, että se siitä. Oon asunut liian kauan tällä saarella. Kaikenlaiset muodollisuudet ja tapakulttuuri on tarttunut kuin ruoste tai keskikropan pelastusrengas!

Toimistolla istuin tyhjän panttina muutamia tunteja. Kaikenlainen ajatustoiminta on supistunut minimiin - perusselviytymiseen liittyvät komennot on tallessa, mutta pää on jostain saanut vihiä, että ensi viikon perjantaina alkaa kesälomanen (jep), eikä sitä enää kiinnosta. Tässä oon koittanut hirveästi selittää sille, että matkailu ei tarkoita lomaa. Helsinkiin meno ei tarkoita lomaa, ainoastaan työtä eri ympäristössä, ja ehkä vaan kolmosvaihteella, mutta silti. Hoh hoijaa, ei mene viestit perille. Yhteys heikko.

Ei sillä, että hyviäkin juttuja tähän päivään mahtui. Vaikka suutuspäissäni ostinkin neuleen. Varasin vihdoin junaliput Plymouthiin, jonne veli kavereineen selvisi ihan hyvin. Vähän ehkä ylpeänäkin täällä keskimaassa, pikkuveli osaa kulkea suvereenisti Lontoon maanalaisessa. Ei mikään turha jässikkä! Asuu kuulemma jonkun opettajan luona tän ensimmäisen kuukauden. Niin ja koiran. Ja kai sinne jonkun ruotsalaisenkin pitäis vielä liittyä joukkoon hilpeään. Huomenna sitten heti koulunpenkille. Jännittävät paikat.

Mulla on huomenna se konfirmaatiosurkeus. Tänään vähän luin tutkimussuunnitelmaa, ja mulla tuli sellanen pieni "ai jaa, mäkö tän muka oon kirjottanut"-hetki siinä. Pitäis ehkä lueskella vähän tarkemmin läpi, jos vaikka kysyvät jotain. Konfirmaatiosessio on klo 13. Ehkä pahin mahdollinen aika. Yhdestä kolmeen oon yleensä ihan täysin tehoton ja tuijottelen seinää. Toivottavasti ei käy yhtä hilpeästi huomenna! Eipä sillä, että oon huomisesta ihan vähän innoissanikin. En kylläkään akateemisista syistä, vaan siksi, että maratoonitreeni alkaa! Jihuu. 152 juoksua ja 1477km edessä ennen Tukholmaa ja toukokuuta. Huomenna alkaa massiivessalla 5km juoksulla 6min/km. Huh, huh. Ehkä sitä voi vähän nopeempaa mennä... noin hitaasti en oo juossut viittä kilsaa sitten.... ööö.. koskaan? Mutta jes. Suunnitelmallisuutta! Kohti ääretöntä ja sellai. Ehkä pitäis tosta akatemiastakin vähän innostua taas... sitten joskus. Vaikka ens tiistaina kun meen sinne Lontooseen pönöttämään.

Viikonloppu!

Huomaan tuhlaavani elämäni netissä googlaillen ja vertaillen eri juoksusortsien ominaisuuksia ja haaveillen uusista juoksutopeista. Ostoskorit on pursua yhden jos toisenkin nettikaupan sivuilla, mutta mitään en ole raaskinut ostamaan. Välineurheilija sanoivat kun pallo potkin. Ehkäpä, mutta eihän kukaan nyt rikkinäisellä näppäimistöllä töitä rupeais tekemään... Ha! Vähän mietin kyllä, että jos siihen Vantaan puolikkaaseen sais vähän motivatiota syksyn keltaisista juoksupöksyistä... Kattellaan!

Tänään oli ihan päästä lenkille. Oli syksyä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, syksy tuoksui ja Sheffield nukkui kun lähdin liikkeelle. 15km rapsahti, 12 oli tavoitteena. Seuraavan neljän viikon aika yritän saada plakkariin 160km ja katsella vähän kuinka helppoa/vaikeeta se on, että tietää sitten kun maraton treeni alkaa. Silloin kun niitä kilometrejä pitäisi kertyä noin 50 viikossa. Uudet lenkkarit! ;)

Tuntuu, että elelen taas superkaukosuhteessa. K on Ateenassa akateemikkona, tai kai se nyt on jo jossain muualla päin Kreikkaa harjoittamassa akateemista pönötystä. Sillä on mun mielestäni ens viikon proggiksessa kahden tunnin luennon pitäminen. Pistää vähän ton mun 15 minsan sukseen perspektiiviin! Ei se nyt niin suuri juttu ollutkaan, mutta tarpeeks iso, että koen olevani lomailu kunnossa. Siitäkin huolimatta, että tiistaina olis sitten se kauhujen kauhu tai läpihuutojuttu (riippuen keneltä kysyy), jonka seurauksena mut todetaan surkeaksi tai passeliksi ja kouraan lätkäistään hyväksyntä tutkimusetiikoista. Tuntuu, että pitäis stressata, mutta laiskottaa. Pää on ajelehtinut jo puoleenväliin kohti viikonloppua, Plymouthia ja karhuveljeä! Hurraati.

Toruńista toisaalle

Eilen ehdin jo tekstiviestitse kiljua äidille, että paska reissu! Eikä se eilinen ihan putkeen mennytkään. Heräsin aamulla kukonlaulun aikaan (siitäkin huolimatta, että nukkumaan päädyin joskus 1.30 aamuyöstä. Suihkuttelin ja pakkasin. Maksoin hotellin käteisellä kuin paraskin Rockefeller ja suuntasin Toruń Miasto-nimiselle asemalle ostamaan junalippuja ennen aamupalan metsästystä. No, eipä ollut asemalla lippuluukut auki. Päätin, että ottaisin taksin Toruńin pääasemalle myöhemmin ja lähdin hakemaan aamupalaa. Sämpylät oli uunista tuoreita, palvelu ahterista ja ärsytti. Mut sain sapuskaa ja menin pääaukiolle puputtamaan leipiäni. Tässä vaiheessa junan lähtöön oli puolisentoista tuntia, joten päätin kävellä asemalle. Samahan se on, missä sitä odottaa. Matkalla ottaa räpsäytin muutamat kuvatkin vielä (alaoikealla se surullisen kuuluisa konferenssi-illallinen).

Tiistaista viisastuneena olin kirjottanut haluamani junat paperille ja ojensin sen (kovasti huojentuneelle) kassatädille, joka naputteli tilauksen koneeseen ja sai jostain kaivettua tarpeeksi kielitaitoa sanoakseen, että juna lähtee kakkoslaiturilta. Varmistin vielä, että kakkoslaiturilta. Kyllä, kakkoslaiturilta. Kiitin ja menin laiturille odottamaan. Junan lähtöön puolisen tuntia.

Kaksi minuuttia ennen kun junan piti tulla joku iäkkäämpi puolalaisrouva kysyi multa jotain. Pahoittelin, etten ymmärrä. Rouvan kulmat meni kurttuun ja se suolsi säkillisen puolalaista sanastoa mua päin ja katosi niskojaan nakellen. Tässä kohtaa ihmettelin, että missäköhän se juna viipyy. Puolalaiset junat ei oo ennen mun kokemuksen mukaan olleet myöhässä. Kävelin laiturin nokkaan ja siellähän se mun juna meni. Oli just lähtenyt laiturilta KOLME. Kirosin. Ärsyynnyin. Tuijotin niitä junan perävaloja niin tuimasti kun pystyin, ihan kun se olis niiden vika ollut, että en ollut junan kyydissä. Kirosin lisää. Missaisin jatkoyhteyden Bydgoszczta Gdańskiin. Ja sitten kirosin vähän lisää. Miten ihmeessä saisin liput vaihdettua ilmaiseksi kun ei ole yhteistä kieltä!

Taapersin elämän uuvuttamana ja pettämänä takaisin asemarakennukseen, jossa se kulmankurtistajanainen raivosi junalippujaan heilutellen tälle tyypille, jolta olin lippuni ostanut. Ei ollut siis kielimuuri, jonka takia missasin junani. Menin viereiselle kassalle ja kysyin, että puhuuko se englantia. Vastaus oli olkainkohotus. Rohkaisevaa. Selitin, mitä oli tapahtunut ja ilmoitin haluavani uuden lipun. Sain osakseni erittäin halveksivan katseena ja kolme sanaa "No. Platform three". No kyllä mä sen nyt tässä vaiheessa tiesin! Sain kuitenkin lippuni seuraavaan junaan. Kahden tunnin päästä. Jotka vietin mököttäen aseman nurkassa, kun keskustaan ei ollut järkevä lähteä. Mieli synkkeni vielä enemmän siinä kohden kun asema rupesi täyttymään ihmisistä, jotka tunnistin konferenssista (nää ihmiset myös pääsi liikkeelle ennen mua. Oikeus ja kohtuus, missä lienevät...).

Kun vihdoin pääsin junaan, elämä alkoi näyttää jo vähän paremmalta. Aurinkokin tuli esiin. Kaivoin iPadin, jolle olin ladannut uuden maratoonarikirjan, ja luin koko matkan Bydgoszcziin. Siellä mulla oli reilu tunti aikaa ennen Gdańskin junaa, joten päätin suunnata kaupunkiin ja verrytellä jalkoja. Reilut 40 minuuttia tallustelin ympärinsä naatiskellen auringosta - ei se viivästys nyt ehkä sittenkään maailmaa kaatanut - ennen kuin suuntasin takas asemalle. Asemalla bongasin sen kulmainkurtistajan.

Jos juna jolla tultiin S:n ja P:n kanssa Gdańskista oli mitä mukavin ja modernein, niin tää rotisko oli sitten toisesta päästä. Mutta kulki sentään ja sehän oli pääasia! Gdańskin asemalta ulos tullessani sain lievän kakkahalvauksen, kun tulin jostain sivusivusivu-uloskäynnistä enkä sieltä, mistä olin kuvitellut tulevani. Hetken luulin olevani ihan eri kaupungissakin, vaikka aseman olinkin laiturien puolelta tunnistanut. Kolmen askeleen jälkeen pystyin kuitenkin henkäsemään helpotuksesta ja jatkoin matkaa kohti vanhaa kaupunkia ja hostellia. Karttaa mulla tosin ei ollut ja kuvittelin, kuinka äiti ja mummi huomauttaisivat tässä kohden vastuuttomuudesta ja kaikista vaaroista, joita maailma kehittelee nuorten naisten varalle. Pudistin päätäni ja jatkoin matkaa.

Löysin kasvisravintolan ja söin ensimmäisen kunnon ateriani sitten maanantaina. Kukkurallinen ruokaa ja pullollinen vettä vähän reilulla neljällä eurolla. En käynyt valittamaan. Hyvääkin oli. Siitäkin huolimatta, että ruuassa oli persiljaa, hyi. Matka hostellille vei kauemmin kuin kuvittelin sen takia, että harhailin ja hortoilin. Ei, että olisin ollut eksyksissä - mulla oli aika hyvä idea siitä minne päin olin matkalla - vaan siksi, että joka tienristeys toi tullessaan tiukkoja päätöksiä ja pohdintoja, joka puolella kun oli niin paljon nähtävää! Gdańsk oli upea. Toruń oli kiva, mutta Gdańsk oli upea. Löntystelin sinne ja tänne ja lopulta pääsin hostellille, jossa resepsunisti väitti, että näytän ja kuulostan Carey Mulliganilta. Kyllä tollaset kehut ihan mielellään ottaa vastaan, vaikka ne tuulesta temmattuja onkin. Pistin petiin valmiiksi ja suuntasin takaisin kaupunkiin.

Paljon oli turisteja ja paljon oli nähtävää. Kävelin ympyröitä ja ellipsejä. Kiertelin ja kaartelin. Lopulta päädyin kahvilaan, jossa oli tarjolla ihan ihka aito vegaaniomenapiirakka. Huutomerkki. Tilasin, kera teemulillisen. Kai se vähän niin on, että rakkaus ja vegaaniruoka tulee eteen sillon kun niitä vähiten odottaa. Piirakka oli mahtava (liian iso pala ehkä, mutta silti melkein nuolin lautasen puhtaaksi). Teekään ei ollut pöllömpää, jotain kiinalaista nuoruuden lähde humpuukia. Luin aikoja sitten aloittaman Terry Pratchetin loppuun Gdańskin pimentyessä ympärillä. Piirakka ja tee makso enemmän kun illallinen, mutta oli sen arvoista. Jätin huomattavan tipin. Varmaan ihan liian ison, mutta pääsinpähän ainakin osasta hiluista eroon.

Yö hostellissa ei ollut niin tuskainen kun kuvittelin. Eipä, että olisin siellä paljon ehtinyt yötä viettämäänkään. Herätys oli 3.30. Siitä taksilla lentokentälle. Lento lähti etuajassa ja sujui oikein mukavasti. Köpiksessä pikaskype Helsinkiin. Siitä passintarkastukseen ja sutjakasti koneeseen. Boarding meni hyvin. Ja sitten boom! Joku sensori rikki, lento peruttu. Seuraava tuhansien vuosien päästä. Saatiin SAS:lta 100 Tanskan kruunua käyttörahaa, sillä sai just just kahvin ja hummussämpylän (96KR). Erehdyin myös ostamaan salmiakkia! Oh dear.

Manchesterissa oli kamala ruuhka passintarkatuksessa, ja tuuba otsassa kasvoi kasvamistaan. Juoksin kuin raivohärkä juna-asemalle ja ehdin kuin ehdinkin suoraan Sheffieldin junaan. Minuutti jäi vielä hukattavaksi.

Sheffieldiin pääsin lopulta 15h matkustamisen jälkeen. Ei muuten hirveästi naurattanut. Onneks seuraavan kerran matkustan vasta ensi lauantaina... Ha!