Päämajasta

Suomessa juhlitaan suvun jatkoa ja tulevaisuutta. Hurraat! :)

Minä täällä muuton myötä matkailen ajassa taaksepäin. On kuin vuosi 2010. Talo on kiva, kotoisa, kylmä ja kolea. Unta etsin kahden peiton alla, aamutakkiin kääriytyneenä kuumavesipulloa hellien. Päällä fleecetakki, pitkähihainen t-paita, yöpuvun housut ja tulpa villasukat. Kaulassa ainakin kaksimetrinen liina. Suihkun paineessa on toivomisen varaa, mutta seura on hyvää ja huoneessa kirjahylly. Kyllä tässä heinäkuun puoleen kelpaa olla.

Muutto oli hässäkkää ja yhtä juoksemista tavaroiden kanssa. Niitä kun ilmesty aina kun luulin saaneeni kaiken kasaan. Kissallekin oli lupautunut tarjoilemaan maanantai-aamuun asti, vaikka lauantaina jo muutin. Kyllähän tuo kummalliselta tuntui kun avaimet luovutin maanantai-iltana, vaikka niin kovaa väitin olevani tunteeton tota tönöä kohtaan. Olihan se yläkerran hyytävä ullakkohuone kuitenkin mun päämaja. Sieltä korkeuksista kuikuilin Sheffieldiä tuntien turhautumista ja ärsyyntymistä kaupunkia kohtaan, mutta olihan ne näkymät aina välistä aika vaikuttavatkin. Nyt en voi avata verhoja, ettei kylmä kipua ikkunoista sisään. Mutta eteenpäin!

Tutkimus kentällä on vihdoinkin alkanut tohinalla. Ja oon ihan naattipallo. Työpäivät tällä viikolla on vaihdelleet yhdeksän ja kahdentoista tunnin välillä. Mielenkiintosta on ollut ja raskasta. Tiistaina heiluttelin taas vasaraa ja sitten ollaankin ton rintalastan kanssa oltu taas kädenvääntöä. Sitä kun ei vaan noin vaan vakuuteta olemaan kunnossa. Johan on pirulainen. Tässä kun muuten on taudit ja selätetty, niin menojalkaa vipattais kovin kun päivätkin pitenee. Sen sijaan juoksukunto ja kesäkunto karkailevat käsi kädessä kauas auringonlaskun tuolle puolen ja täällä seison vyötärön ympärys paisuen! Kyllä osaa naista turhauttaa.

MUTTA. Huomenna junailen Hardianuksen muurin tuolle puolen ja lauantaina katsellaan kun skottiurhoot törmäilevät italialaisten kanssa ja sitten jollain jossain on hallussaan kumman muotoinen pallo. On viivaa ja tolppia ja kaikilla liian lyhyet sortsit! Rugbya siis. K ja muutama yhteinen Aberdeen-tuttu. Sunnuntaina matkataan takasin tähän suuntaan, K tehden varikkopizzapysähdyksen Sheffieldissä. Oi, onnea!

Ja seuraavana viikonloppuna Saksaan jossa piti juosta vuoden eka kisa, mutta muuttukin vaan lomailuksi.

Costochondritis

Tuplapäivitys! Miksi tyytyä yhteen? Tai jotain.

Mutta; costochondritis.

Google kääntää sen Tietzen oireyhtymänä, mutta käännös on väärä.
Kävin siis tänään juttelemassa lääkärisedän kanssa.
Taas.

Henkitorven tulehdus jätti jälkeensä rintalastan rustojen tulehduksen, joka on lyöny koko rintarangan ihan jumiin. Pahimmillaan hengittäminen oli yhtä tuskaa, vasaran heiluttelusta, jota harrastin tiistai-iltapäivänä kenttätutkimukseni tiimoilta, puhumattakaan.

Hyvä uutinen tässä on se, että diagnoosi oli tasan tarkkaan se, jonka oletinkin sen olevan ja tärkeämpänä vielä: itse hengitysvermeet ja pumppu ovat hyvässä kunnossa. Urheilunkin saan kuulemma aloittaa heti kun se tuntuu hyvältä (hurraati!). Tähän riemuun saattaa toki mennä seitsemänkin viikkoa, mikä on vähemmän riemukasta (buuati!). Ettei menis nyt sit Lappi-reissun mönkään. Tosin aion nyt vetää optimisti-pipon syvälle päähäni. Sen verran merkittävää parantumista on tapahtunut parissa päivässä. Elän autuaan naiivissa toivossa, että sama meno jatkuu!

Helpottaakseni tuskailua ja ihan muutenkin maalaisjärjen käyttöä myötäillen oon lääkärissä ravaamisen lisäksi satsannut pikku työtilaani ja hankinnut kaikenlaisia ergonomiaa parantavia apuvälineitä. Jos sais mitotettua sitä omaa tilaansa vähän tälläselle vertikaalisesti haasteelliselle ihmiselle kun koripalloilijan mittoihin en vieläkään ole kasvanut vaikka kuinka olenkin proteenia kiskonut nassuun. Mutta on se kyllä vaikeeta pitää kroppa kuosissa ihan ilman urheiluvammojakin.

Tulossa: muuttoviikonloppu

Aberdeenista muutin yhden matkalaukun ja repun kanssa. Tälla kertaa kapsäkkejä on enemmän. Ne muuttivat eilen, seuraan lauantaina perässä.

Yritin eilen illalla vähän viritellä jotain haikeutta, mutta ei onnistunut.  Ei niin millään. Ei vaikka en ole asunut yhtäjaksoisesti missään näin kauaa sen jälkeen kun lähdin opiskelemaan. Jotenkin juureuduin tähän hullujen huoneeseen vuodeksi, neljäksi kuukaudeksi ja 25 päiväksi. Yritin miettiä, mitäs kaikkea kivaa tohon aikaan on mahtunut. Vaikka ja mitä, mutta ei juurikaan mitään tässä talossa, ei ainakaan nykyisten asukkaiden kanssa.

Eilinen oli viimeinen niitti, kun E:llä oli vielä otsaa vetää herneet nenään siitä, että muutin tavarani jo eilen. Olinhan tästä ennakkoon maininnut vain kolmasti. Se koki myös oikeudekseen penkoa mun ruokakaappini läpi ja antaa inventaarion siitä, mitä kaikkea mulla vielä on jäljellä sekä valistaa mua siitä, etten mitenkään pysty syömään kaikkea ennen kuin muutaman. Tuijotin sitä alta kulmain pöllämystyneenä ruokakaappi yksityisyyteni härskistä rikkomisesta ja lähdin ostamaan lisää ruokaa. Takaisin tullessani huomasin muuttuneeni näkymättömäksi kun keittiöön astuessani ei voitu edes moita sanoa.
Tämä järjestely kelpaa mulle ihan täysin.

PS. Siellä ruokakaapissa on neljää eri kahvia kahvia ja mausteita. Kahvipurkillinen riisiä, kolme porkkanaa, kaksi bataattia, lasagnelevyjä ja aski salmiakkia. Niin ja tyhjä purkki siirappia, joka on jäänyt sinne ylähyllylle uinumaan joulun leipomuksien jälkeen kun en siihen yltä. Niin, ja kortti Suomussalmelta.
Tämän kaiken tiedän ilman inventaariotakin.
Kiitos ja uusia ruokakaappeja täyttämään!

Kullallinen viikonloppu

Elämäni miehet ravaa täällä perä perää. Ensin kävi velikulta toissa viikonloppuna ja sitten oli partamusukan vuoro viime viikonloppuna. Perjantai-illan juna toi miehen neljän tunnin työhaastattelusta koillisesta synteettisen biologian firmasta. Uutisia saadaan kahden viikon päästä. Tehtiin pizzat. Hyvänä kotivaimona väänsin taikinan etukäteen. Paiston jälkeen sain kehuja poikkeuksellisen erinomaisesta pizzapohjasta. Viinipullokin oli. Hienoin etiketti, jonka kaupasta bongasin. Very francais. Niin ja viinipullo jäi. Ei ollut talossa avaajaa.

Lauantaina käytiin Applella katsomassa läppäriä kuntoon. Jäi sairaseläkkeelle kaks ja puoli viikkoa sitten. Toissa viikon diagnoosi rikkinäisestä kovalevystä (jonka jouduin itse ostamaan/asentamaan) osoittautui hudiksi. Vika löytyi kaapelista joka yhdistää kovalevyn koneeseen. Vähän suututti. Korjaus maksoi £42, mikä ei sinänsä ole paljon. Mutta tuli edellisenä viikonloppuna käytettyä saman verran uuteen kovalevyyn ja £15 ruuvimeisseleihin, että sain läppärin kannen auki ja irti. Kuntoon tuli. Pääasia. Ennätettiin brunssille ja keskusteltiin ruokatapojen muutoksesta. Terveyden nimissä käänsin kelkkani ja selkäni vegaaniudelle. On muuten ottanut henkisesti koville. Enemmän kuin oisin uskonut. Sunnuntaina kun ostettiin mozzarellaa lasagneen olin lähellä vääntää kyyneleen tai kymmenen. Mutta hiihdän nyt astiani edelle.

Lauantai-illalle olin suunnitellut currymausteisen piirakan ja K paistoi kyytipojaksi ranskalaisia. Kotona tehtyjä tietenkin. Viinipullo virnuili meille pöydän reunalta, mutta kyllä ne kolajuomatkin ihan hyvälle maistu! Katseltiin syödessä rugbya, josta en vieläkään ymmärrä paljolti, mutta jotain sentään. Esimerkiksi sen, että jos ikinä jälkikasvua pääsen tähän maailmaan ponnistamaan niin ne ei kyllä rugbypelaajiksi ryhdy. Ruuan jälkeen kävelytin parrakkani teatteriin. The Sound of Music Sheffieldin Lyceum teatterissa. Onnittelin itseäni sillä olin saanut hankittua meille oikein priimapaikat. Onnittelin itseäni vielä enemmän kun K hoilas menemään musikaalin kappaleita kotiin mennessä ja sunnuntai-iltana oikein YouTubesta kuunneltiin. Ei ollut aiemmin nähnyt edes elokuvaa, joka on nyt sitten ohjelmassa Lappi-lomalla. Sori vaan äiti ja R. ;)

Sunnuntaina oli vuorossa sellainen nörttihömppäpäivä, että K kielsi ottamasta valokuvaa. Päivä alkoi jo lähes sunnuntaiperinteeksi muodostuneella banaanipannarilla, joka tällä kertaa oli pilkutettu muutamalla mustikalla (n. 125g). Aamiaisen jälkeen käytiin itkettämässä mua siellä kaupassa Kn lohdutellessa, että en oo pettämässä ihmis- ja eläinkuntaa päätökselläni. Nyökkäsin ja kotiintullessa esi-väänsin lasagnen paistokuntoon. Sitten alotettiin nörttihömppä. Pelattiin henkiinherätetyllä läppärillä fudista, iPadissa oli päällä Aberdeenin peli (voitto!) ja oikeessa telkkarissa Wales ja Skotlanti juoksivat rugbypallon perässä. Kyllä siinä joutu keskittymiskyky testiin.

Mutta kivaa oli.
Ja lasagnekin oli ihan hyvää.
Myönsi kokkikin, vaikka juustoa vähän  karsastikin.

Veljellinen viikonloppu

Velimiehen matka Teräskaupunkiin ei mennyt niin kuin piti. Rugby sotki Walesin liikenteen ja juna ehti mennä menojaan ennen kuin velimies ennätti vetimineen asemalle. Murheissa päin oltiin tahoillamme, luovutettiin. Päätin kuitenkin vilasta muita mahdollisia junia ja sitten hulluna liikkeelle. Monenmoisen mutkan ja etä-stressin jälkeen seisoin Sheffieldin asemalla lauantaiaamuna klo 1.40 Big Mac-ateria kourassa kun konnari samaan aikaan herätteli veljeä junassa. Pääsi poika perille ja sai ruokaa napaan. Samaan katkesi mun viiden vuoden Mäkkärissä käyntitauko, mutta oli sen arvoista.

Lauantaina käytiin Applella näyttämässä mun läppäriä. Kovalevy rikki, kone kotiin ja tee se itse-nörtti asennus käyntiin myöhemmin viikonlopun aikana. Ennätettiin kampuksen kautta Hillsborough'on katsomaan kun Sheffield Wednesday pelasi Cardiffia vastaan. Oli ihan kelpo peli noin velimiehen ensimmäiseksi potkupallokokemukseksi. Käveltiin koko kaupungin halki varpaat suliks ja palkittiin itsemme pizzoilla ja kekseillä. Hengailtiin. Nukahdettiin telkkariin.

Aamulla annoin pojan koisia. Hengittelin höyryä ja huuhdoin nenää suolaliuoksella. Henkitorven tulehdusta lievittääkseni. Juotiin aamu(päivä)kaffet ja käytiin metsästämässä ruuvareita läppärin hoitoon, oli varsinainen rumba. Kovalevy saatiin koneeseen (ei toimi vieläkään), velimiehelle hankittiin elektronisia sarjakuvia. Katsottiin Newcastlen peliä banaanipannarin kanssa. Oli kuulemma sika hyvää. Vegaanivoitto, hahaa! Harmi, että jalkapallokentällä ei tullut samanlaista tulosta.

Hädässä ystävä tunnetaan! Ja muita ihania latteuksia

Helmikuu alkoi loistavasti! Asuntopulma ratkesi. Entisestä kämppis E:stä ja E:n urhosta tulee nyt vuokraemäntä E ja vuokraisäntä C. Kävin tänään E:n tykönä leipomassa karjalanpiirakan tai kakskytkahdeksan. Tuli siinä sivussa maristua tästä mun tilanteesta. Kun olin hädintuskin ennättänyt koti(ha!)ovesta sisään kännykkä vilkutti E:ltä viestiä, että ne oli jutellut asiasta ja niiden ylimääräinen makkari olis mun käytettävissä jahka lähden Suomea tutkimaan. Sain minä sängyn ja huoneen ja E ja C tarvitsemaansa lisätuloa. Yksityisyrittäjä ja opiskelija. Siinä ei shillingeissä pöyhtäröidä. Kaikki hyötyy, mikä on mainiota. Juhlistin karjalanpiirakalla tai kahdella. Ai, ai. Kelpaa hymyillä.

Työtkin sujuu. Viikonlopun kestäneen litteroinnin jälkeen ensimmäisestä tekemästäni haastattelusta on 28/79 minuuttia näpytettävänä. Dataa on kertynyt jo 19 sivua. Melkein hirvittää ajatella sitä kun olen kaikki suunnittelemani haastattelut tehnyt, että kuinka monta virtuaalista metsää on tullut lahdattua ja kuinka sitä kaikkea tietoa voi edes käsitellä. Mutta ah, empiirinen tutkimus virallisesti käynnistetty. Hurraati!

Kaksi tarinaa tammikuusta

Ensimmäinen tarina

Vuosi alkoi pahimmalla mahdollisella tavalla. Edinburghin uusi vuosi traumautti väkipaljoudessaan, jäi juhlaviinit juomatta. Meni rahaa hukkaan. Hitto. Uuden vuoden yökin nukuttiin vaatteet päällä yhden hengen sängyssä. Ahdisti.

Kolmantena tammikuuta Grays oli nimensäveroinen. Harmaa taivas sylki vettä koko voimallaan. En malttanut olla testaamatta uusia juoksukenkiä, jotka hankin saamillani joululahjarahoilla. Juostiin Kn kanssa omia reittejämme kuutisen kilometriä. Kaatosateessa. Illalla olin kipeänä taas, niin kuin suurimman osan joululomasta, ja sunnuntaina Sheffieldiin matkustaminen oli kamala kokemus. Viikkoa myöhemmin luulin olevani terve ja yritin taas juosta. Siitä seurasi kummalliset rintakivut. Sydänpussin tulehdus! Kauhistelin. Siitä oli kaikki jalkapallovuodet varoiteltu. Riensin lääkäriin, joka kuunteli keuhkot ja sydämen, miten parhaiten ylimielisyydeltään ehti. Kaikki kunnossa!

Terveys stressisi, mutta ei niin paljon kun supervisor S:ltä tullut sähköposti, jonka luin kuta kuinkin näin: Olet pettymys ja vihdoinkin olemme paljastaneet sinut siksi huijariksi, jonka aina tiesit olevasi. Osaat ehkä lukea kirjoja, mutta ei sinusta ole tekemään empiiristä tohtoritason tutkimusta! Varo! Suuntaasi lentää digitaalinen sylki, phytyi!

Visiitit Aberdeenin ja Walesiin varasti aikaa koittaa olla niin hyvä tutkija kun vaan voin. Ja sittenhän sitä lunta vasta tulikin tupaan. Sain kenttätutkimuspaikan, menetin kenttätutkimuspaikan, sain kenttätutkimuspaikan, menetin kenttätutkimuspaikan. Ja koska tämä itsessään ei ollut tarpeeksi stressaavaa, läppärikin päätti jäädä osa-aika eläkkeelle. Kone on unelias ja kaukana yhteistyökykyisestä. Pelkään, etten ehdi saada kaikkia tiedostoja pelastettua ennen kuin kone uupuu tyystin.

Niin ja asuntokin lähti alta. Päätti myydä vuokraemo meikäläisen päämajan. Sopimusta kunnioittamatta. Etsin hätäulosköyntiä. Kävin tänään katsomassa ensimmäistä huonetta. Oli suorastaan paskanen, if you pardon my French.

Toinen tarina

Edinburgh oli täynnä ihmisiä! Ehti hirvittämään paniikkiin asti, mutta silti ehdin laulaa Livin' On A Prayeria ja tietenkin Frozenin Let It Gota ääni niin käheänä kuin pidättyväisenä suomalaisena kykenin. Daruden Sandstormkin soi. Musavideossa näkyi Helsinki. Nauratti, jaloissakin kun pyöri jonkun iloisen juhlijan tyhjä Finlandia-vodka tölkki.

Yö nukuttiin lähekkäin. Väsytti ehkä, kun täysissä vaatteissa (kolme kerrosta lämpimiä vaatteita) nukuttiin ja herättiin. Uuden vuoden päivänä Novotelin kylpyammessa lilluttelin vaatekerrasto tuoksuja pois kainaloista. Pari päivää myöhemmin kastuin vähintään yhtä märäksi useampi sata kilometriä etelämpänä. En malttanut olla testaamatta uusia älyttömän siistejä maastojuostokenkiä, jotka pystyin vihdoin hankkimaan isovanhemmilta saamillani joululahjaeuroilla. Oli niin siistiä juosta mudassa pellon viertä, vaikken paljon mitään nähnytkään kun vesipisarat suorastaan liimautu rilleihin. Jos olisin ollut viisas olisin ehkä malttanut odottaa, kun kaverina lenkiltä mukaan tuli taas uusi köhä. Oli muuten sitkeä. Ei meinannut viitsiä jättää rauhaan. Lääkäriinkin asti säikähdin, mutta onneks ei löytynyt mitään kummempaa.

Pidin juoksutaukoa (taas) ja riensin Aberdeeniin ydinjätesymposiumin kautta. Aberdeenissa odotti viinipullo ja pizza kun saavuin myöhään torstai-iltana. Vähän oli huono omatunto kun pidettiin perjantaivapaa, kun S oli aiemmin lähettänyt melkolailla lannistavan mailin. Mutta enhän mä työlle elä. Halittiin ja pusittiin viikonloppu. Käytiin katsomassa superjännä Aberdeenin peli ja ehdittiin leffaankin. Lentokenttäbussissa saatoin vähän itkasta. Perinteitä.

Olihan niistä S:n sanoista hyötyäkin. Järjestin muutamassa päivässä viisi haastattelua ja aloitin aktiivisesti toisen kenttätutkimuspaikan metsästyksen. Vielä ei oo onnistanut - lähinnä epäonnisten olosuhteiden vuoksi - mutta oon ollut yllättynyt niistä positiivisista kohtaamisista, joita mulla on tämän tutkimusten tiimoilta ollut ihmisten kanssa. Vaikkakin sitten vain sähköpostin kautta. 

S:n kanssakin ehdin kahville. Vain puolentoista tunnin kuppi. Piti vielä huolen, että sain paheeni soijamaidolla kun barista mokas. Ei ollut pahaa verta, kannustusta vaan. Ihmettelin asiaa C:lle myöhemmin ja se vahvisti mun epäilyt siitä, että S on maailman kolmanneksi huonoin sähköpostin kirjottelija.

Vähän lisäjännitystä (jota ilman toki voisin olla) turkimukseen tuo vähän tempperamenttinen läppäri. Omistajaansa tullut ehkä. Arvasin senkin, ettei konetta olis kannattanut nimetä Julius Caesariksi. Eihän siitä voi seurata kun epäonnea!

Niin ja vuokraemokin yllätti ja yllättyi myymällä asunnon. Tämä juonenkäänne istuu yhtä huonosti kuin kolme kokoa liian iso jumpperi, mutta eipä sille mitään voi. Ainakin on tilaa uusille seikkailuille. Kävin tänään katsomassa yhtä huonetta. Oli aika kamala. Täytyy sanoa, että oon kyllä tässä dachassa saanut rahoilleni vastiketta silloin kun ei oteta huomioon, että oon 2kk asunut rempan keskellä. Huh! Onneks on aikaa etsiä ja nyt kun oon ollut täällä jo aika kauan tiedän, mille alueelle haluaisin loppuajakseni tässä kylässä asettua.

Niin ja toki ei sovi unohtaa viime viikonlopun reissua, joka on ehdottomasti kuukauden kohokohta! Ei sitä joka päivä pääse bioperhettään näkemään ja kiusaamaan! Kuun toinenkin kohokohta osui tälle viikolle: ilmoitin K:n ja mut Sheffieldin ympärijuoksuun kesäkuussa. Ihan miehen luvalla! Tuleepa täytettyä sitten taas yksi pieni haave. Pingotaan parikisassa. Yhdessä mennään ja yhdessä tullaan.

Tykkään ehkä tästä tokasta tarinasta enempi. Vähän. :)

Tale of two cities

Viikonloppu oli huippu.

Hallitus kokoontui Newportissa ja vieraili sekä Cardiffissa (lauantaina) että Bristolissa (sunnuntaina). Molemmat kaupungit mukavia kokemuksia. Ennenkokematon Bristol erityisesti yllätti positiivisesti (kuusi viimeistä kuvaa sieltä). Siellä söin myös maukkaimman pizzan aikoihin. Käytiin mikropanimossa puputtamassa. Perjantaina käytiin tarkastamassa velin luukku. Hallitus maisteli yhdessä tuumin vegaanista minttusuklaata. Kukaan ei kuollut, eikä edes nyrpistänyt nenäänsä.

Tällä kertaa Cardiffia ehdittiin tutkiskelemaan vähän tarkemmin, kun velimies ei ollut kipeänä. Tuulikaan ei köhinyt elämäniloa ilmojen teille. Aloitettiin Cardiff Baysta, joka on aina nähtävyys sateella tai auringolla. Sieltä pubiin lounaalle. Otetiin Crabbie'sit (alkoholillista inkivääriolutta) ruokajuomiksi. Baarimikko ei osannut päättää kysyäkö multa papereita vai ei. Äidin läsnä olo todennäköisesti vaikutti negatiiviseen päätökseen. Juomaansa hörpsytellessä löysi äiti jonkun sortin autuaan zen-olotilan, niin oli odotellut tätä eksoottista virvoketta. Velimies, jolla kyseistä juomaa oli hehkutettu ei ollut yhtä vakuuttunut. Nuoriso! Ai, ai.

Pubin jälkeen löydettiin tiemme Cardiffin linnan ja Bute Parkin kautta kaupungintalolle, jossa oli jotkut häät menossa. Lampsittiin siitä ohitse ja sivuutettiin myös jonkin sortin museo ja yliopisto. Velimies osti uudet popot ja mulla oli kivaa toista elämäänsä kulkevan kamerani kera. Illalla pidettiin piknik hotellin sängyllä. Surkeasta telkkarista tuli surkeaa roskaa, mutta sehän ei menoa latistanut. Kooste päivän cupin peleistäkin ehdittiin tuijottaa. Tai siis minä ehdin. Muut koisaili jo.

Sunnuntaina suuntana Bristol. Oli kerrassaan positiivinen yllätys. Löntysteltiin päämäärättä, kun ei tiedetty paikasta etukäteen juurikaan mitään. Paitsi, että sielläkin pelataan jalkapalloa. Kas kummaa! Mun suhteeni Englantia kohtaan koki tuulahduksen lämpöä ja jossain kohden tuumin, että K voisi sieltä etsiä niitä tulevia töitään. Nähtiin soutajia ja puu täynnä kenkiä. Äiti ja velimes naatiskelivat lounaalla vehnäoluet ja mun katu-uskottavuus pysyi uskottavasti nollissa Kokis lightilla.

Torstai

Istun tyhjässä toimistossa. Ulkona on pilkkopimeetä. Korvissa raikuu Juicen Viidestoista yö. Odotan, että olis aika lähteä joogaan. Väsyttää, enkä jaksais. Ahdistaa olla tönkkönä kullatun Buddhan edessä. Yhdeksän tunnin työpäiväkin takana. En tiedä oonko taaskaan saanut mitään aikaan. Paitsi ehkä vähän lisää stressiä.

Eilen tuli lunta tupaan kenttätyön saralla. Lähetin S:lle sähköpostin, jonka ensimmäinen lause oli kokonaan tikkukirjainta. Otti päähän. Lähdin kotiin. Kävin kympin lenkillä (eka loukkaantumisen jälkeen!), tilasin pizzan ja jatkoin hommia. Ei ollut enää tarvetta käyttää tikkukirjaimia ja lähetin maltillisemman sähköpostin. Pizzani söin sivistyneesti suoraan boxista töitä tehdessäni. Myöhemmin ahmin hupikirjaani. Sivuosaa esittivät tee, voileipä ja liiga cupin matsi. Ensimmäistä kertaa tänä vuonna nukahdin kuumavesipulloa halaten, vaikkei edes ollut vuoden kylmin yö. Ehkä vuorokauden verran taivaalta syöksynyt räntä kolostutteli luita.

Toimistolta aamulla ja puolenpäivän aikaan.

Aamulla käytin viimeiset mantelimaidot puuroon ja googlailin K:lle työpaikkoja, vaikken ihan varmasti oikein tiedäkään, mitä sen akateemiset superkyvyt on. Seisoin 40 minuuttia vessan edessä odottaen, että pääsisin pesemään hampaat. Yhteisasumisessa ei ole mitään kivaa. Meillä on taas remontti ja kämppä myynnissä. En tiedä toivoisinko, että myisi nopeasti, jotta pääsisin tuolta mahdollisimman pian pois vai että ei menis kaupaksi niin en löytäisi itseäni täältä seitsemän viikon ajan kodittomana.

No mutta. Ehtiihän sitä myöhemminkin murehtia.
Huomenna Lontoon kautta Walesiin. Hallitus kokoontuu viikonlopuksi. Rautatiet saavat taas oikein avokätistä tukea.
Olkaa hyvät ja mieluiten ajallaan!

Ahoi, kurssissa ollaan

Pitkästä aikaa luen. Siis hupikirjoja. Ihan huvikseen. Joka päivä. Faktaa tai fiktiota. Ihan ja ihanan epätavallista! Murakamia, Haigia, Guevaraa (Che!). Nyt Allendea. Etelä-Amerikka kiinnostaa. Tulee mieleen ensimmäinen kandivuosi. Hymyilyttää. Kaikki oli uutta ja epänormaalia. Kutkuttavan mielenkiintoista ja erilaista.

Mutta nyt, hupilukemista lukuunottamatta, asiat alkaa normalisoitumaan. Ei millään filosofisella vaan ihan rutiinin tasolla. Siis sillä, jolla hommat hoituu ja jota sitten voi näissä blogikirjoituksissa siistiä reunoilta esittelykuntoiseksi.

Veljeltä ennen joulua saadun köhän selkä tuntuu vihdoinkin taittuneen sillä seurauksella, että maraton-treeni on uudelleen käynnistetty marraskuisen loukkaantumisen jälkeen. Hissukseen. Tammikuussa kilometrejä takana vajaa 30, mikä ei ole tarpeeksi. Mutta alkuhan se.

Asiat alkaa normalisoitumaan.

Olin viikonlopun kiinni akatemiassa. Sain perjantaina piikikkääksi kokeneeni sähköpostin Supervisorilta. Maanantaina istuin toimistossa pilkkopimeästä pilkkopimeään. Sain asioita aikaan. Kenttätutkimus takkuaa - odottamattomien olosuhteiden tähden - mutta sentään on haastatteluja järjestetty. Progress.

Asiat alkaa normalisoitumaan.

Torstaina matkaan aikasin aamusta symposiumiin pönöttämään tiedejehujen kanssa. Torstai-illalla matkustan minnes muuallekaan kuin ... Aberdeeniin. K on sielä viimeistelemässä labrajuttujaan. Lauantaina mennään katsomaan fudista. Palelemaan Pittodrielle. Keksipaketin kera. Perinteitä kunnioittaen.

Asiat alkaa normalisoitumaan.

Ja pian tulee kevät. Kolme hurraata aamujuoksuille, auringon lämmölle ja lyhyemmälle kaukosuhteelle!

Aika

Käytiin vuoden toisena päivänä katsomassa elokuva Stephen Hawkingista, joka perustui tämän ex-rouvan muistelmateokseen. Kn isä opiskeli samassa oppilaitoksessa, jossa Hawking kehitteli ajatustaan ajan rajattomuudesta ja mainitsi, että kampuksella jännitettiin ennättäisikö Hawking viimeistellä kirjansa ennen kuin ALS-tauti miehen veisi. Ennätti. Teos - A Brief History of Time - muuten löytyy Knkin kirjahyllystä, vaikka partaturpani ei sitä olekkaan kyennyt loppuun lukemaan. Hawkingin ajatukset eivät ole mitään simppeleimipiä, vaikka kirja meille tavallisille kuoleville onkin suunnattu.

Vaikka Hawkingia ei ymmärtäisikään jokaisella meistä on jonkilainen käsitys ajasta. Laskemme sitä, tuhlaamme stiä, tapamme sitä, odotamme sen kulua. Joskus tuntuu, että sitä on liian vähän. Toisinaan määrittelemme menestystä ja saavutksia ajan perusteella - maisteriksi vuodessa, vau! Hyvä esimerkki tästä on myös urheilu. Juokseminen. Kävin jouluaaton aattona yksityistunnilla hiomassa ja hakemassa vinkkejä juoksutekniika parantamiseen. Puolentoista tunnin jälkeen valmentaja sanoi, että mulla on erinomaiset luontaiset ominaisuudet kehittyä hyväksi kestävyysjuoksijaksi - hyvä luontainen tekniikka ja kelvollinen kehon rakenne. Ja mitä mulle jäi päähän näistä kommenteista? 90 minuuttia. Arvio, jonka valmentaja antoi mulle realistisesta puolimaraton ajasta. Hyvänä juoksijana juoksisin nopeasti ja pitkälle. Aika on saavutus. Aika on palkinto.

Toki mittaan aikaa muutenkin kuin vain urheillen ja urheillessa. Viiden päivän päästä on deadline, jota en kykene saavuttamaan. Viikon päästä olen Skotlannissa noin 92 tuntia. Kolmen kuun kuluttua täytän 27 ja veli tekstaa muistuttaakseen kolmenkympin olevan taas lähempänä - vaikken siinä niin kriisin aihetta näekään (ainakaan vielä).

Uusi vuosi, josta en ole enää aikoihin diggaillut, on jokavuotinen suuri ajankulumisen juhla. Ilotulitukset, vaikka komeita ovatkin, koen jonkun sortin melankolisen paukkeena kuolevan vuoden muistolle ennemmin kuin tulevan (tai menneen) vuoden juhlistamisena. Uuden vuoden yönä löydän itseni aina surevan hiljaa mielessäni jotain, vaikken tiedä mitä. Ehkä niitä päiviä, jotka vain hukkasin televisiota passiivisesti tai niitä työpäiviä, jotka sulautuivat toisistaan erottamattomaksi harmaaksi mössöksi. Vaikka universumi ja sen aika olisinkin loputon, ihmisen aika on rajallinen. Se kuluu ja joskus loppuu.

Kun täytin kymmenen vuotta ajan kuluminen ensimmäisen kerran kolkutteli tajuntani portteja. Sinä vuonna kukaan ei syntymäpäivilläni kysynyt "no miltäs nyt tuntuu?". Vaikken pidäkään kymyksestä, olin pettynyt. Kerrankin olisin osannut vastata jotain muuta kuin "ei miltään erikoiselta" tai "ihan kivalta". Olisin vastannut: "ihan kamalalta! Seuraavan kerran kuin jotain merkittävää tapahtuu täytän sata!". En tiedä johtuiko isohkosta ikäerosta pikkuveljeen vai mistä, mutta kymmenen vuoden ikä siinä kohtaa tuntui lapsuuden loppumiselta, lopun alulta.

Kaksinumeroisena olin samalla viivalla vanhempieni ja isovanhempieni kanssa! Minä, kymmenvuotias olin iso. Minä, kymmenvuotias olin siis yhtä kuin vanha! Poissa oli yksinumeroisten viattomuus! En tietenkään ajatellut asiaa sen pahemmin, mutta sinä syntymäpäivänä koin asian vahvasti. Kun menetin ukkini neljätoista vuotta myöhemmin ajan kuluminen konkretisoitui. On alku ja on loppu, ja milloin loppu tulee... no sitä ei tiedä. En kiistä, etteikö tämä ajatus pelottaisi vaikken sitä aktiivisesti pohdikaan.

Ennen joulua olimme Pariisissa, jossa viime päivinä on koettu paljon loppumista. Kn kanssa me siellä kuin parhaimmatkin kyyhkyläiset, ilman huolia. Sitten - kesken reissun - sain tiedon, että mulla oli kohdussa solumuutoksia (tieto osottautui vääräksi myöhemmin kun sain käsiini lääkärin lausunnon). Itkin. Seisoin pariisilaisen hienostohotellin kiiltävässä kylpyhuoneessa ja itkin, ja tuijotin alastonta kroppaani peilistä. Itkin naiseuttani. Itkin kuolevaisuuttani. Myöhemmin itkin lisää. Itkin ajan vähyttää, elämän haurautta. Itkin Kn sylissä itseni uneen. Mielessäni sinkoili tuhat asiaa, päällimmäisenä pelko ja ajatus, että näinkö se sitten loppuu.

Nyt tiedän, että ylireagoin. Mutta Pariisissa pelkäsin. Jos en koko aikaa, niin ainakin hetken. Pelästyin oman aikani rajallisuutta. Ajan, jota arvostan, mutta jota en kuitenkaan tule käyttämään sen "paremmin"pelästyksestäni huolimatta, olenhan ihminen. Matkustan ajassa - muistoissa menneeseen ja haaveissa tulevaisuuten. Toisinaan piipahdan tässä ja nyt, koittaen olla tämän hetken valtias. Mutta lopussa, siellä en käy.

Loppuun on pitkä matka ja toivottavasti aika.

2014: vuosikertomus

Tammikuu: Aberdeen, Braemar, Edinburgh treffit.

Helmikuu: Oxford treffit.

Maaliskuu: Aberdeen, Ylläs, Ranua.

Huhtikuu: Napoli, Pompeiji.

Toukokuu: Aberdeen (Kn leikkaus), Newcastle v Cardiff, Krakova (iskä!).

Kesäkuu: Krakova (konferensseerausta).

Heinäkuu: Aberdeen, Shetlanti.

Elokuu: York, Newcastle v Man City (äiti!), Aberdeenshire.

Syyskuu: Newcastle (Great North Run), Plymouth (veli!), Puola (konferenssi!).

Lokakuu: Aberdeen (Draculan linna, hääkemuiluja), Helsinki, Rauma.

Marraskuu: Glasgow treffit, Leeds (juoksua!), Lontoo (The National!).

Joulukuu: Newcastle vs Chelsea, Pariisi (luistelua Eiffel tornissa), Lontoo, Cardiff (Doctor Who Experience!), Newport (veli!), Edinburgh (UV).

Vuosi päättyi niin kuin alkoikin.
Yhdessä. Skotlannissa.
Väliin mahtui monta seikkailua.

The only way is Essex

Huomenna suuntaan Essexiin. Ylihuomenna kanaalin ali Pariisiin. Voi olla, että blogi hiljenee tammikuuhun asti. Siinä tapauksessa rauhallista joulua kaikille ja entistä nastempaa uutta vuotta! :)

PS. Kuvat tämän viikonlopun touhupäiviltä.