Ahoi, kurssissa ollaan

Pitkästä aikaa luen. Siis hupikirjoja. Ihan huvikseen. Joka päivä. Faktaa tai fiktiota. Ihan ja ihanan epätavallista! Murakamia, Haigia, Guevaraa (Che!). Nyt Allendea. Etelä-Amerikka kiinnostaa. Tulee mieleen ensimmäinen kandivuosi. Hymyilyttää. Kaikki oli uutta ja epänormaalia. Kutkuttavan mielenkiintoista ja erilaista.

Mutta nyt, hupilukemista lukuunottamatta, asiat alkaa normalisoitumaan. Ei millään filosofisella vaan ihan rutiinin tasolla. Siis sillä, jolla hommat hoituu ja jota sitten voi näissä blogikirjoituksissa siistiä reunoilta esittelykuntoiseksi.

Veljeltä ennen joulua saadun köhän selkä tuntuu vihdoinkin taittuneen sillä seurauksella, että maraton-treeni on uudelleen käynnistetty marraskuisen loukkaantumisen jälkeen. Hissukseen. Tammikuussa kilometrejä takana vajaa 30, mikä ei ole tarpeeksi. Mutta alkuhan se.

Asiat alkaa normalisoitumaan.

Olin viikonlopun kiinni akatemiassa. Sain perjantaina piikikkääksi kokeneeni sähköpostin Supervisorilta. Maanantaina istuin toimistossa pilkkopimeästä pilkkopimeään. Sain asioita aikaan. Kenttätutkimus takkuaa - odottamattomien olosuhteiden tähden - mutta sentään on haastatteluja järjestetty. Progress.

Asiat alkaa normalisoitumaan.

Torstaina matkaan aikasin aamusta symposiumiin pönöttämään tiedejehujen kanssa. Torstai-illalla matkustan minnes muuallekaan kuin ... Aberdeeniin. K on sielä viimeistelemässä labrajuttujaan. Lauantaina mennään katsomaan fudista. Palelemaan Pittodrielle. Keksipaketin kera. Perinteitä kunnioittaen.

Asiat alkaa normalisoitumaan.

Ja pian tulee kevät. Kolme hurraata aamujuoksuille, auringon lämmölle ja lyhyemmälle kaukosuhteelle!